Tekijä painukoon koloonsa - tulkitsijat tulevat!

Edellinen tekstini taiteen tulkitsemisen mielivaltaisuudesta ja hyödyttömyydestä toi muita teitä myöten kosolti ärtyneitä vastalauseita. En ollenkaan ihmettele sitä - sen verran selvästi olen kyseenalaistanut suuren osan akateemista kirjallisuuden ja taiteen tutkimusta. Pahimmillaan se saattaa kuormittaa taidetta ja taiteilijoita peräti harhaanjohtavilla mielteillä ja väitteillä.

Ei ole ihme, että monet taidefilosofit ovat pyrkineet työntämään itse tekijän syrjään teoksensa ääreltä. Näin heille itselleen jää, kuten muinoin Ammonin papistolle, valta sitoa tai päästää. Hurjimmillaan on väitetty, ettei taideteosta ole olemassakaan ennen kuin se on julkaistu, tulkittu ja tutkittu. Ammonin papistolla on valtaa aivan samoin kuin minkä tahansa totalitäärisen yhteiskunnan kulttuuriministeriöillä... Turha sitä on yrittää viisaammilleen väittää (kuten joskus olen tehnyt), että esimerkiksi esittämätön sävellys on taatusti olemassa, ja että kuka tahansa nuotinlukutaitoinen voi sen käydä läpi ilman mitään tulkitsevaa välikättä. Nuottimerkinnät ovat niin tarkkoja, että esittäville taiteilijoille ei jää paljonkaan pelivaraa millekään "tulkinnoille".

Näppärä on nykyisin suosittu ja varsinkin Julia Kristevan luoma intertekstuaalisuuden käsite, joka nimenomaan pyrkii eristämään tekijän teoksestaan. Tekijän toiminnalla, tarkoitusperillä tai kokemuksilla ei olekaan merkitystä, sillä intertekstuaalisuuden avulla valta tulkita teosta siirtyy tulkitsijalle. Riippuen vastaanottajain kokemuksista teos saa aina erilaisia merkityksiä, ja kiinnostavaa tutkijain mielestä onkin se, miten tekstit muodostavat yhdessä "uusia merkityksiä".

Edellisessä jutussani mainitusta Hellaakosken Hauen laulusta on kirjoitettu paljon tällaista intertekstuaalista selvitystä. Hellaakosken omalle mielipiteelle ei ole annettu mitään arvoa, vaikka hänkin sentään oli tohtorismies, tosin eksaktimmalta tieteenalalta. Hän sanoi: ”Sen jutun ei mielestäni pitäisi olla niin vaikeatajuinen kuin turhanpäiten otaksutaan – kunhan sen puhtaalla intuitiolla elää. Ainoa käsitteellisen selvittelyn saavuttamaton kuva lienee punainen käpy, jonka monivivahteista merkitystä tekijäkään ei ole huolinut sen enempää pohtia. Oli vain pakko sanoa niin ja aavistella, että jotain se merkitsee, koska oli pakko.” Hellaakoski viestittää siis hienotunteisesti, että turha muidenkaan on mennä sitä käpyä pureksimaan.

Sitaatti netistä: Pirjo Lyytikäinen perehtyy runoon kirjallisuudentutkija Michael Riffaterren ajatuksiin sitoutuneena. Hän lukee runoa kuvauksen ja merkitsevyyden tasoissa. Runotulkinta rakentuu kielipelin ja intertekstuaalisten viittausten varaan. Outo elementti eli laulava hauki on avain, joka kertoo lukijalle toisen tason olemassaolosta ja siitä, että sen aukeaminen tapahtuu nimenomaan hauen kautta. Avaimeen tarttunut lukija johdatetaan Kalevalan maisemiin, joissa Väinämöinen valmistaa hauen leukaluusta kalanluisen kanteleen. Arvoituksen ratkeaminen ei kuitenkaan riitä Lyytikäiselle, joka toteaa, että runopelin palasten näennäinen loksahtelu paikoilleen ei riitä tulkinnaksi. Hän jättää avoimeksi sen, olisiko punaisessa kävyssä hedelmällisyyttä ja seksuaalisuutta, niin kuin myös sen, onko ”Hauen laulussa” kyse uuden modernistisen runon ohjelmanjulistuksesta.

Hauki ei olekaan hauki, vaan avain, oikea "daVinci-koodi", sillä tutkijalle tulee heti mieleen Kalevala ja hauen leukaluu. Eräälle toiselle tulee mieleen paitsi Kalevala, myös Euripideen Bakkhantit, ja seurauksena on sitten henkevän oppinut lurittelu kaikesta mieleen johtuvasta. Mukaan tulee tietysti tiedostavaan nykytyyliin myös androgyynisyys, transseksuaalisuus ja kävyn fallisuus. Voisiko tässä jotenkin arvella, että tulkitsija on erityisen kiinnostunut tämän kaltaisista asioista, jotka sitten pulpahtavat mieleen yhteydessä jos toisessakin?

Entäpä jos tutkijalle tulisikin mieleen Rasmus Nalle? Siinäkin on materiaalia kaloista jotka tekevät vähän mitä tahansa, lukevat jopa lehtiä! Tuskin tutkija tuota paljastaisi, sillä arvokas namedropping on tutkimuksissa oleellisinta. Joka tuota ei usko, lukekoon muutamia keskimääräisiä pro graduja.

Tavallinen tapa "tulkita" runoa on lähteä siitä ettei mikään siinä sellaisenaan ole olennaista tai totta, vaan metaforien, vertauskuvien ja symbolien taakse piiloutuu aivan toinen tarina. Runo on siis kuin piilosanaristikko, jossa kummallisista vihjeistä voi kirjaimet sekoittamalla tai takaperin lukemalla löytää piilotetun tarkoituksen. Monet taiteilijat ovat kyllä ruokkineet tällaista käsitystä; mieleen tulee heti vaikkapa Rimbaud ja "Humaltunut venhe", "Juopunut pursi" tai "Känninen paatti", miten vain. Vanha Tatu Vaaskivi-vainaa oli varmaan oikeammassa Hauen laulun kanssa, kun hän yksinkertaisesti tulkitsi hauen itse runoilijaksi: Se hauki "nousee keväthumalassa kuusen latvaan ja vetää niin villinraskaan virren, että linnuilla ei ole mitään sanomista!" Lyhyestä virsi kaunis, ja kauniimmaksi voisi tulla:

Mitä nimittäin sanoisi intertekstuaalinen tulkitsija Hauen laulusta innostuneesta viisivuotiaasta? Hänelle hauki on hauki, kuusen latvaan kiipeäminen kuusen latvaan kiipeämistä, ja virrenvetely virrenvetelyä. "Totta kai linnut sitä säikähtivät", hän saattaisi vielä vahvistaa, varmuuden vuoksi. Minusta tämä viisivuotias saattaa runon vastaanottajana olla täysin ylivoimainen, vaikka tuskin koskaan edes tulee tietämään Kristevasta ja intertekstuaalisuudesta ja postmodernista filosofiasta mitään. Turhan moni tutkija on liian humaltunut akateemisesta pätevyydestään ja kuulumisestaan intellektuelliin eliittiin, että enää kykenisi vastaanottamaan mitään sellaisenaan, puhtaana, kaikesta hämärryksestä vapaana, yksinkertaisena mielikuvituksen leikkinä.