Poikien ja miesten aihepiiri eroaa kansanrunoissa ja rekilauluissa naisten lauluista aivan tyypillisellä tavalla. Poikien uho ja mielikuvitus johdattavat heitä hurjiin kuvitelmiin, joista ei naisia ja hevosia puutu eikä viina lakkaa virtaamasta. Oisi mulla vallan miekka, vallan miekka, vallan valta, vallan valkia hevonen! Ajaisin ma neitimaalle, naisin sieltä neittä kolme: Yhen nuoren, toisen vanhan, kolmannen kasatun piian. Kasatulla työt tekisin, vanhan neuvona pitäisin, itse nuorta naurattaisin...
Naisen vetovoima on kohtalokkaan suuri. Näkyi nännit neitoselta, pystyt rinnat piikaselta juoessa joesta vettä... Mie tuota tapoamahan, piika eestä juoksemahan. Piika juoksi pitkin suota, minä juoksin poikki suota. Piika pitkin mättähälle, minä pitkin piian päälle. Näpit sattui nännin päälle, käet vatsalle valahti. Siitä mulla onni siirtyi, elo entinen hävisi...
Naisissa käynti on pojille miehuuden mitta. Anna suuta, Suomen likka, tälle Suomen sulhoselle! Suu ei kulu suuellessa, käsi kättä antaessa! Välistä käy huonosti, niinkuin poika pikkaraiselle: Koin kerta kesässä maata, senki saunassa saloa, pikkaraisen piian kanssa, matalan Marin keralla. Mari itkien tupahan: "Voi minä piloinen piika, mitk' on vaivat vatsassani, ponnistus poveni alla!" Vatsa kasvoi, vyö lyheni, navan kohta korkenevi. Vei paha papille viestin. Tuo pakanan pallinaama otti lehmän leikkilöistä, kiskalti härän kisoista!". Paha Mari kanteli, ja pappi pakanan pallinaama rankaisi viemällä lehmän! Kaikkea sitä pitääkin sattua...
Viinasta ei ole huolta. Tokihan nuoria miehiä kuvataan sanoilla Nuoret miehet naimattomat, vielä viinan juomattomat, mutta kuvitelma on nuorella tällainen: Juon mä päivän, juon mä kaksi, pääsen kohta kohmelohon, selviän mä siitä jälle. Niin olen sitte selvä miesi! Mutta entäs kun viinasta ei enää ole iloa? Humala Remusen poika, mikset pysty miehen päähän, miehen kulmille kohoa, miestä raivohon rakenna?
Huonommin sitten kumminkin käy. Menevät rahat, vaimot riitelevät, muut naiset kammoavat. Apeana voi todeta: Sepä suurena suruna: hepo huono, akka tiine, itse mies vähäväkinen. Eli, kuten kaikki tietävät: Kolm' on miehellä pahoa, kolme miehen kuolemata: Yks' on vuotava venonen, toinen heittiö heponen, kolmansi äkäinen akka!
Jottei miehen tunteista jäisi paha jälkimaku, mennään vielä takaisin sinne nuoruuteen. Kyllähän miehetkin osaavat helliä olla, ovat useimmiten sitä vain omalla tavallaan. Larin-Kyöstin nimissä on tuo seuraava kaunis laulu, mutta luulenpa että hän vain siinä muotoili jo olemassa olevaa. Otan tähän vähän poikkeavan version: Heilani on kuin helluntai, sen suu kuin aurankukka. Silmät sill' on siniset ja pellavainen tukka... Kirkolla ja kylätiellä kelpaa sitä näyttää. Pertunpäivän tienohilla kuusitoista täyttää...
Kun miehet kertovat rakkaastaan, he tekevät sen usein humoristisesti, hempeilyjä välttäen. Mull' on heila tässä kylässä, kikkuratukka ja pieni. Tuota se näkyy tekevän jo monen pojan mieli. Pikkanen mun heilani on, ja pienet sill' on luutkin. Kyllä se kelpaa minullen, ottashan sen muutkin. Tunteen aitoutta on turha epäillä, mutta miehekkyys säilyy kuin silmäniskuna kavereille.
------
Vaan mikä se on sen vanhan kansanomaisen ilmaisun oivallus ja ydin? Antaa Sammatin miehen vastata, hän kun sen Kantelettaren esipuheessa niin hyvin osaa sanoa:
Se on jo mainittu lapsellinen luonnon ystävyys ja tuttavuus, joka enimmästi kirjoitustavanki muodostaa. Enempi kun ylisuuntaisuutta rakastetaan vertauksiin ja sanalaskuihin puettua muotoa. Usein tulee niiden kautta lyhyt kirjoitus osottamaan laajoja ajatuksia, joista vaan joku osa on oikein ilmoitettu ja enempi puoli eli muulla, kun jolla kulla sanalla, vertauksella eli sanalaskulla viitoittu. Ainoastaan tottuneet semmoisissa tiloissa näkevät ja keksivät laulajan oikian mielenjuoksun.
Usein sanotaan myös jotain peräti toista, kun mielessä makaa, vaan sillä tavalla, että silloinki tottunut helposti arvaa oikian mielen. Monessa laulussa on mieli ilman nähtävätä johdatusta toisiin aineisiin kulkeva, joilla ei näyttäisi paljo yhteyttä ennenlausuttuin kanssa olevan. Mutta tarkemmin tutkiessa löytään silloinki usein joku porras niiden välillä. Ja jos ei aina löyttäisikään, niin muistakame, että se ilmanki ajatellessa on mielen luonnollinen laatu, usein yhtäkkiä kaikkinaisiin aineisiin joutuvan, joista, jos kysyt jälestä, kuinka tulin sitäki ajattelemaan, et itsekään aina taida selvää saada. Kuinka monta tuhatta ajatusta sillä tavalla eikö vähänki ajan sisässä toisinaan ajellehda itsekunki päässä? Kuka voi niiden kaikkien juonnon ja toisen toisesta siitetyn yhteyden selvittää?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti