Rasismia, rasismia!

Ajattelin kirjoittaa jutun rasismista, ja kävin sen vuoksi ensimmäisenä katsomassa miten suomenkielinen Wikipedia asiat määrittelee. Käsitykseni mukaan rasismin merkitys on lähtöisin ihmisrotuihin liitetyistä ennakkoluuloista ja sorrosta. Wikin artikkeleissa käsitteen merkitys onkin paljon laajempi. Se ei koske vain rotuja, vaan myös kieliä, kansalaisuuksia, uskontoja ja kulttuureita. "Suomalaisesta rasismista" on vielä erilliset kappaleet ja artikkelit, jotka sekottavat kuvaa edelleenkin. Niissä on mukana sellaisia poliittisia vivahteita, jotka selvisivät luetelluista lähteistä. Enemmistönä näet olivat Suomen Sadankomitean julkaisut. Se selittänee mm. kauhistelun suomalaisille ominaisesta "ryssävihasta". Oman kappaleensa ansaitsivat myös suomenruotsalaiset, joihin rasismi liitettiin erityisenä piirteenä, ja korostettiin heidän suomenkielisiin kohdistamaansa halveksuntaa.

Sillä lailla. Katsoin vielä Punaisen Ristin sivuja. Ne olivat vielä ankarammat. "Rasismin" määritelmiin oli liitetty esimerkiksi "usko rotujen olemassaoloon", ja rasismin muotoihin laskettiin myös "tavat" ja "ilmeet". Rakenteelliseksi, yhteiskunnan viaksi luetuksi rasismiksi nimettiin erikseen mm. "tulkkien puute". "Rasismin" on siis julkisissa dokumenteissa käynyt samoin kuin lukemattomien muiden termien. Se on alkanut merkitä lähes mitä tahansa vastustettavaa, ja näin menettänyt varsinaisen merkityksensä.

Katsoin sitten mitä Wikipedia kertoi roduista. Kaikki historialliset rotuteoriat olivat tietenkin rotusorron välineitä. Modernia rotujen tutkimusta esimerkiksi DNA:n avulla selostettiin toki, mutta ilmeisesti poliittisen korrektiuden vuoksi selostettiin laajasti myös katsomusta jonka mukaan rotuja ei kerta kaikkiaan ole olemassa. Huomasin nopeasti että roduista puhuivat ja niitä tutkivat olivat yleensä paleontologeja, geneetikkoja ja muita ikäänkuin "kovemman" tieteen edustajia, rotujen olemassaolon kiistäjät sen sijaan usein sosiologeja ja muita ikäänkuin "aattellisempien" tieteiden edustajia.

Katsoin myös mitä Hikipedia asioista kirjoitti. Parhaimmillaan sen artikkelit ovat jopa kelvollisiakin satiireita, ja niissä käydään armottomasti kiinni asioitten jyrkimmin aatteellistuneihin ominaisuuksiin. Tämän jutun kuvitukseksi löysin amerikkalaista poliittista korrektisuutta irvailevan karrikatyyrin, joka on tässä:

Kuvan kertoma asetelma ei ole symmetrinen eikä tasapuolinen, ja kaikki keksittävissä olevat sitä puoltavat argumentit ovat väistämättä poliittisia.

Olen koko ikäni ollut sillä kannalla kuin YK:n Ihmisoikeuksien julistus, että "kaikki ihmiset syntyvät tasavertaisina arvoltaan ja oikeuksiltaan" jne. Tuon hienon, jalon ja tarkoin määritellyn tekstin mukaan toimii maailman valtioista vain vähemmistö, ja sen joukossa on valtaosin eurooppalaiseen kulttuuriin liittyviä maita. Eihän siitä mihinkään pääse.

Kaikesta globaalisuudesta ja rotujen sekottumisesta huolimatta suurin osa ihmisistä on selvästi luettavissa muutamien perusrotujen (tai klusterien, kuten nykyään näppärästi sanotaan) jäseniksi. Kullakin niistä on selvästi erottuvia ulkonäöllisiä ominaisuuksia, ja jopa anatomisia ja fysiologisia eroja.

Sen sijaan kulttuuriset perinnöt, kielet ja uskonnot eivät millään tavalla kuulu rotuluokittelujen piiriin. "Ryssäviha" ei ole rasismia, sillä suurin osa Venäjän kansalaisista kuuluu suurin piirtein samaan rotuun kuin mekin. Se, mitä Venäjä naapurivaltiona meidän kannaltamme on, ei koske Venäjän monenkaltaisia kansoja sinänsä. Amerikan afrikkalaisperäinen negridinen väestö on rodullisesti jo varsin sekoittunutta, ja kuuluu keskimäärin ottaen paljon enemmän eurooppalaiseen kulttuuripiiriin kuin sen esivanhempien jälkeläiset Afrikassa.

Jotkut uskonnot ovat muokanneet kansojen ajattelua enemmän kuin toiset. Kristinuskon vaikutus tuntuu vielä Euroopassa, varsinkin etiikan ja moraalin osalta. Se on omaksunut paljon ajattelutapoja muinaisilta ei-kristillisiltä mutta pitkälle kehittyneiltä antiikin kansoilta. Islam taas on muokannut yhteiskuntia omaan suuntaansa, ja sen vaikutus yhteiskuntajärjestykseen ja lainkäyttöön on monilla seuduilla hyvin totaalinen. Tässä mielessä uskonnot eivät saa olla keskustelun ja arvottamisen ulkopuolella. Myöskään perinnäistavat eivät minkään järjen mukaan voi olla arvostelulta suojattuja. Äärimmilleen vietynä kulttuurirelativismi saattaa johtaa vanhan irvailun mukaan siihen, että ihmissyöntikin on pelkkä makuasia.

Yksioikoinen, näkörajotteinen kiihkoilu mihin tahansa suuntaan on järjetöntä ja vaarallista. Olen itse törmännyt sellaiseen lukemattomia kertoja. Jopa se, että saatan ulkonäöstä tunnistaa henkilön japanilaiseksi, on voitu tulkita vähintään piilorasismiksi. Olenhan tällöin näet kiinnittänyt huomiota  eräisiin ulkonäöllisiin piirteisiin jotka ovat  itä-aasialaisille tyypillisiä...

Monet katsovat itselleen ja poliittiselle aatteelleen edulliseksi sekoittaa, sotkea, epämääräistää käsitteitä, joita sitten voidaan käyttää aseena toisin ajattelevia vastaan. Tämä tänään täysin yleinen tapa on tarkoituksella otettu käyttöön, jotta sumuverhon takana voitaisiin saavuttaa jotain muuta. Ilmaisuna "rasisti" kuulostaa yhä pahalta, mutta sen holtiton käyttö saa aikaan vielä pahempaa.

Nyt unet alkavat vihdoin aueta minulle!

Ennen kuin ryhdytte hankkimaan minulle loppusijoituspaikkaa, antakaas kun selitän. Olenhan monta kertaa maininnut suhtautuvani uniin sekä kunnioituksella että uteliaisuudella. Ne kertovat joskus asioita joita valvetilassa voi hyödyntää monin tavoin. Joskus ne unet ovat varsin ironisia, kuten tuorein.

Näin unessa painotuotearkin, jossa oli kolumneja, muuta kirjoitusta, sekä tämä kuva:

Artikkelissa kerrottiin, että minä olin "mumifioinut" itseni, teettämällä pääni sisällöstä Googlelle valtavan kokoisen tiedoston. Tarkkaan ottaen tiedostoja oli kaksi, ja niissä oli pienen pieniä eroja. Niinpä painotuote esitti yllä olevan kuvan esimerkkinä näiden erojen tuottamista ristiriidoista.

Tarkkaan ottaen tiedostot sisälsivät Felix Ackermann -nimisen henkilön päänsisällyksen, mutta heti tiesin ketä tarkoitettiin. Onhan latinan Felix merkitykseltään sama kuin kreikan Makarios, Karin alkumuoto. Ja Ryd tarkoittaa esimerkiksi uudisraiviota. Siitä Acker.

Teksti kertoi myös, että Google oli pitkään epäröinyt näiden tiedostojen ottamista talteen, mutta myöntynyt sitten, kun asiantuntijat olivat vakuuttaneet firman siitä että juuri minun muistini olisi riittävän merkityksellinen säilytettäväksi. Eräänä yksityiskohtana mainittiin, että olin nähnyt Mannerheimin läheltä. Google intti että niin oli kenraali Ehrnroothkin nähnyt, ja vieläpä puhunutkin tämän kanssa. Siihen asiantuntijat: "Niin, mutta kenraalin aivoja ei tallennettu koskaan".

Arkissa oli myös kolumni, jossa pohdittiin sitä, voiko menneisyyttä tai edes nykyisyyttä ylimalkaan tuntea. Kaikilla on oma näkökulmansa asioihin, ja se on rajoittunut ja tulkinnanvarainen. Kolumnissa mainittiin vanha intialainen kertomus sokeista miehistä, jotka kopelotuntumalla tutkivat elefanttia. Alla olevassa amerikkalaisessa filmiteollisuuden mainoksessa jutun pääkohdat kerrotaan:

Kolumnissa otetaan siis hyvin relativistinen ja mitätöivä kanta muistin ja havaintojen olemukseen, joka kirjoittajan mukaan on lähinnä joukko illuusioita. Itse asiassa en pitänyt tekstistä lainkaan, sillä omien suorien muistijälkieni lisäksi minulla on hallussani valtavat määrät muuta aineistoa, dokumentteja, kuvia ja tietoa menneisyydestä, mikä eittämätön tosiseikka vahvistaa tietojeni yleispätevyyttä ja jopa objektiivisuutta. Minun pääni sisällön menettäminen olisi maailmalle suuri, korvaamaton vahinko. Siitä olen vakuuttunut.

Kun menneisyys nyt alkaa yhä laajemmin aueta minulle unien ja alitajunnan myötä, odotan kiihkeästi sitä hetkeä, kun astun alla olevaan kuvaan, seison Ylioppilastalon kohdalla olevalla pysäkillä, ja nousen viitosen raitiovaunuun, joka parhaillaan seisoo paikallaan ja ottaa matkustajia sisään. Sitten istun ikkunapaikalla ja katselen ohi lipuvaa vuoden 1941 Aleksanterinkatua, joka ei juurikaan ole erilainen kuin tänään. Sitten vaunu ylittää Katajanokan sillan, ja pysähtyy Kauppiaskadun pysäkillä. Nousen vaunusta, astun talon numero 2 ulko-ovesta, ja soitan ensimmäisessä puolikerroksessa ovikelloa. Toivon, että isoäitini tai isoisäni ovat kotona, ja aloitan jälkimmäisen kanssa vihdoinkin yksityiskohtiin menevän ja syvällisen keskustelun. Kerron siitä, kunhan tapaaminen on onnistunut.

Ajattelepas uusiksi

Eräs ystäväni kertoi tarkkailevansa liikenteessä muita autoja, ja ennakoivansa niiden käyttäytymisen. Kerran hän ilmoitti vaimolleen, että kaistaa pitäisi nyt vaihtaa, ja kun vaimo kysyi että miksi ihmeessä, ystäväni selitti. Edessä kulkevasta autosta näkyi jääkiekkomaila, ja hallille pitää kohta kääntyä. Näin kävikin, ja ystäväni voitti strategiallaan moniaita sekunteja. Ja kuten Hellaakoski jo 1920-luvulla totesi, sekunnin varas on varkaista paras.

Kysyin ystävältäni, onko mahdollista vaihtaa kaistaa ilman että kääntää rattia. Tokihan asia selvisi. Jos tie kaartaa oikealle, voit rattia kääntämättä ajaa vasemmalle kaistalle. Sitten sitä rattia toki pitää vähän kääntääkin, tien mukaan. Asetelma on siis, että auto ei käänny toiselle kaistalle, vaan tie kääntyy auton puolesta.

Jossain Karjaan eteläpuolella oli joskus maantie, joka mutkitteli laajan peltolaakson halki. Katsoin tietä mäeltä, ja huomasin että mutkittelu ei juuri ollut tien leveyttä suurempi. Koska näkyvyys kauas asti oli hyvä, voin ajaa laakson halki tekemättä juuri mitään ohjausliikettä. Auto kulki lähes suoraan, mitä nyt tie sen alla kääntyili ja kaarteli.

Tästä tuli mieleen vanha hauska matemaattinen tehtävä. Tapahtui kerran niin, että muuan Humalainen souti ylävirtaan puoliksi juotu viskipullo takatuhdolla. Rannalla puuhaillut mittaustieteen maisteri totesi Humalaisen soutavan varsin rivakasti, noin 0.5 metriä sekunnissa, vaikka joki olikin vuolaahko, noin 0.2 metriä sekunnissa.

Joen yli kulki matalahko silta, ja Humalainen joutui kumartamaan sen kohdalla. Vene heilahti, ja pullo putosi virran vietäväksi. Tarkkailija huomasi että Humalainen havahtui pullon putoamiseen vasta 5 minuutin kuluttua, kääntyi ajamaan pulloa takaa samaa hölmönlaista tahtia kuin oli tähänkin asti soutanut. Kysymys kuuluu nyt: Kuinka kauan Humalainen joutuu soutamaan ennenkuin saa pullon kiinni?

Jos Humalainen on vastavirtaan soutanut 0.5 m/s, hän varmaan eteni myötävirtaan paljon nopeammin. Tästä voidaan saada hauskoja yhtälöitä, ja jos lasketaan oikein, oikea vastauskin löytyy.

Mutta voisiko tehtävän ratkaista yksinkertaisemmin?

Voi toki. Unohtakaamme se rannalla puuhaillut mittaustieteen maisteri, ja keskittykäämme hänen havaintojensa sijasta itse veteen ja veneeseen.

Antakaamme rantojen liikkua maistereineen, me emme niitä tarvitse. Tällöin tilanne on sama kuin tyynellä järven selällä, jossa Humalainen pudottaa sen pullon liikkumattomaan veteen, soutaa ensin viisi minuuttia poispäin, ja kääntyy takaisin. Näin hänen on siis soudettava pullon luo samat viisi minuuttia!

Monet asiat ovat hyvin yksinkertaisia, kun oivaltaa riisua niiden ympäriltä tarpeettomat asianhaarat.

Uniajan oudot tapahtumat

Olen useasti kertonut unista, joita suuresti arvostan, koska ne saattavat aukaista hedelmällisiä ajatuksia valveilla mietittäviksi. Varsinkin unikaupungeissa vaeltaminen on ollut kiinnostavaa. Joskus niistä tulee mieleen Franz Kafkan lyhyt kertomus keisarin viestistä. Vaikka sanansaattaja kuinka kiirehtii, hän ei ilmeisesti koskaan pääse edes suunnattoman laajan keisarinkaupungin porteille asti. Saattaa hyvin olla että myös Kafkan juttu on lähtenyt unista liikkeelle.

En muista olenko kertonut siitä unesta, jossa olin selvästi hereillä olohuoneessa, ja äkkiä näin pihalla vanhanaikaisesti puetun tytön, joka tuntui olevan kovin hämillään. Sitten tiesinkin, että tyttö oli 1800-luvun alusta Ritvalan kylästä, ja tiesinpä vielä sen talonkin josta hän oli kotoisin. Virsikirja tytön kädessä paljasti, että hän oli jotenkin eksynyt kirkkomatkallaan, ei matkassa joka olisi vain muutamia kymmeniä metrejä, mutta ajassa.

Uni oli sen verran vahva, että heti aamulla kävin katsomassa kirkonkirjoja, ja löysinkin yhden mahdollisen henkilön. Mutta mitä tytön hyväksi voisi tehdä? Hyväksytään tuo aikasiirtymä, mutta loppujen toimenpiteitten tulisi olla realistisia. Kehittelin aihetta myös erään tiedetoimittajan kanssa, ja heti kävi ilmi hankala seikka. Tytön "pelastamiseen" joutuisi kytkemään niin monta henkilöä, että tapauksen salaaminen lolisi käytännössä mahdotonta. Tarvittaisiin vaatteiden antajia, lääkäri ja varmaan myös hammaslääkäri. Nopeasti tajusin että kriittinen pulma olisi immunologinen, molemmin puolin. Paljastamatta tyttöparka ei selviäisi nykykoneiston piirissä, ja paljastuminen todennäköisesti olisi hänelle kohtalokasta, kansainvälinen sensaatio kaikkine seurauksineen. Mahdoton tapaus siis, ja järjenvastaisen aikasiirtymän hyväksyminen tässä asetelmassa onkin oikeastaan sivuseikka joka menee saman tien puihin.

Usein uni menee niin, että olen jossain rautakautisessa tai keskiaikaisessa ympäristössä, ja näen kylän palavan vieraitten hyökkääjien sytyttämänä. Minulla on vaihtelevasti ylivoimainen tekniikka käytettävissäni, ja siinä alkaa sitten kaksivaiheinen pohdinta. Nämä onnettomat ihmiset pitäisi toisaalta suojata vainolaisilta, ja heidän kylänsä, elämänsä ja toimeentulonsa pitäisi nostaa aivan uudelle tasolle. Ensimmäinen epäilys koskee taas tuota immunologista asiaa: pitäisikö kommunikointi käydä robottien avulla? Toinen pulma on itse kommunikointi: vaikka kieli olisikin jotenkin hallittavissa, miten täysin erilaiset ajatukset ja vaatimukset menisivät läpi täysin erilaisen henkisen perinnön edustajille?

Jos meillä pelastajilla olisi hallussamme nykyaikaista kehittyneempi tekniikka, miten se ratkaisisi asuntojen rakentamisen, vesi- ja jätehuollon, viljelyn, karjanhoidon, ruoanjakelun, terveydenhoidon ynnä muut välttämättömyydet? Nykyisellä systeemillämme tarvittaisiin aivan valtavat perusrakenteet, varsinkin jos asumusten välillä olisi pitkät matkat. Ja ennen kaikkea kysymys energiasta olisi ratkaiseva, sitähän joka tapauksessa tarvittaisiin valtavat määrät. Ja mistä tuotettaisiin kaikki tarvittavat raaka-aineet, metalleista alkaen?

Jos kaikki edelliset kysymykset voitaisiin ratkaista, tultaisiin vielä suurempien pulmien eteen: ihmisillä ei enää olisi oikein mitään järjellistä tekemistä. Siihen tuo pelastustyö lopultakin johtaisi.

Yölliset mietiskelyt johtivat joskus jonkinlaisiin scifi-skenarioihin, mutta ei niistäkään juuri tarinanjuureksi ole ollut. Lopullinen johtopäätökseni on ollut, ettei muinaisihmisten "pelastamisessa" juuri olisi paljonkaan tehtävissä. Sen sijaan esimerkiksi 1850-luvun ja 1910-luvun maanviljelys- ja yhteiskuntateknologioissa on vielä sen verran yhteisiä piirteitä, että tuollainen uudistus olisi voinut olla mahdollinen. Modernisointihan alkoi oikeastaan vasta 1870-luvulta alkaen, ja maan eri seudut olivat vielä hyvin erilaisia kehitystasoltaan.

Harmillista, että niin monet hyvät ja jalot uniajatukset osoittautuvat käytännössä mahdottomiksi, vaikka kuinka yrittäisimme helpottaa tilannetta joidenkin järjenvastaisten asioitten hyväksymisellä. Taitaa olla sittenkin paljon parempi seikkailla Engelin ajan Helsingissä, jossa liikkuminen on sentään unilogiikan kannalta suoraviivaisen selkeää. Olin kerran Nikolainkirkon takaisilla kallioilla, ja kun piti siirtymäni Eteläsataman puolelle, harppasin yhdellä askelella kirkon yli. Mutta sitten sain päähäni käydä katsomassa kirkon kryptaa, joka olikin suunnattoman suuri, goottilaista tyyliä(!), ja jonka perukat olivat melkein näkymättömissä. Yksinkertaista ja selkeää.

    

Apoteoosi eli taivaalle nousu

Teemu Selänteen pelipaita nostettiin jäähallin kattoon, ja hänen pelinumeronsa '8' jäädytettiin pois käytöstä. Symbolisesti siinä kohotettiin maallinen urheilutähti taivaalle, loistamaan siellä muiden tähtien seurassa ikuisesti. Hienompi älyväki oletettavasti tuhahti halveksivasti, mutta minäpä kerron miksi ja miten ihmiskunta on tällaista harrastanut, ja väitän että se tarvitsee tällaisia puoliuskonnollisia seremonioita yhäkin.

Taivaan tähdillä ja tähtikuvioilla on antiikkiset nimet. Niiden takana on perinnettä jo muinaisesta Egyptistä alkaen, ja lukemattomat tarusankarit loistavat siellä yhä, vaikka he muuten ovat ihmisten enemmistöltä unohtuneet.

Rooman keisarit kokivat kuolemansa jälkeen valtiollisen apoteoosin, jumalaksi julistamisen. Kristuksen taivaaseennousu oli pelkästään vanhan tradition mukainen tapahtuma, vaikka se meille ehkä näyttää olevan ikäänkuin ensimmäinen laatuaan.

Eurooppalaisessa taiteessa apoteooseista tuli suorastaan oma genrensä. Taivaalle nostettiin paitsi uskonnollisia ja valtiollisia sankareita myös suuria taiteilijoita. Tässä nostetaan taivaalle jumalten joukkoon kirjailija Friedrich Schiller. Kuva on vuodelta 1855, eli paljon Schillerin kuoleman jälkeen, ja se liittyykin Saksan yhdistymispyrkimyksiin.

François Couperin sävelsi ainakin kaksi "apoteoosia", toisen Lully'n, toisen Corellin muistoksi. Hiukan huumoriakin aiheeseen on löydetty. Ensimmäisessä kuvassa Johann Strauss junior on jo taivaassa, ja hänen "klassisemmat" kollegansa tanssivat hänen johdollaan. Toisessa kuvassa Anton Bruckner astuu taivaallisten kollegojensa joukkoon hieman hämillisenä moisesta kunniasta. Useimmat tervehtijöistä ovat helposti tunnistettavissa.

Tänä päivänä juhlivat idoleitaan kymmenet ja sadat miljoonat ihmiset. Useimmilla ei ole merkittävää yhteiskunnallista asemaa, mutta heillä on silti samanlaiset tarpeet kuin menneillä sukupolvilla. Ihailun ja palvonnan kohteet ovat joskus myös kelvollisia esikuvia, kuten nyt juhlittu Selänne. Hän toki elää vielä, kuten Elviksestäkin arvellaan. John Lennon arveli aikoinaan nelikkonsa olevan kuuluisampi kuin Jeesus, mutta miten hänen taivaaseen nousunsa laita on, siitä minulla ei ole selkeää tietoa.

Eli eipäs naureta ylimielisesti, hienompi kulttuuriväki! Teilläkin saattaa olla suinpäisen ihailunne kohteita, ja salaa olisitte ylen onnellisia heidän julkisesta apoteoosistaan. Tämä väitteeni perustuu suoriin havaintoihin, eikä ole mikään heitto. Vilpittömästi toivon, että teidän joukostanne joku myös kokisi taivaalle nousun, edes hänen kynänsä tai kompuutterinsa...

Joululaulun kaameaa ähkyä

Joulun aikana en juuri radiota kuuntele. Paitsi silloin kun ajan Helsinkiin perheen luokse. Radio pitää minut hereillä, ja herättelee sopivia adrenaliinipurkauksia joululaulutulvallaan. Kuuntelen vain Ylen ykköstä, sillä arvelen muitten asemien herättävän liiallistakin liikenneraivoa.

Kysymys ei tietenkään ole siitä, etten joulumusiikista pitäisi. Mutta se tapa jolla erilaiset yrittäjät työntäytyvät näille musiikillisille joulumarkkinoille on liian usein puhtaasti raivostuttava. Normitapauksessa sinänsä ihan pätevät esittäjät vetelevät laulut läpi kuin höyrykone. Liian nopeasti, liian välinpitämättömästi, musiikin ja tekstin hienoista nyansseista ilmeisen tietämättöminä.

Tämä nykyinen konemainen kiire vaivaa raivostuttavaa kyllä myös taidemusiikkia. Tottahan Bachin jouluoratoriota pitää soittaa, ja sen 2. kantaatin taivaallista orkesterijohdantoa. Mutta sen sijaan että se keinuisi perinteiselle joulumusiikille ominaisessa rauhallisessa sicilienne-rytmissään, siitä tuleekin erilaisten oboeitten taistelutanner, tempoltaan kauniisti sanoen nopeaa valssia, ja rumasti sanoen vanhaa gigue-tanssia muistuttava.

 Joulun klassinen sicilienne on myös tuon kuuluisimman laulun pohjana, sen jonka kaksiääninen laulunuotti on tämän jutun yllä. Ani harvoin sitä saa Franz Gruberin alkuperäismusiikkina kuulla, vaikka se on kaikin tavoin elegantimpi ja kauniimpi kuin vallitseva yksinkertaistettu ja laimennettu melodia. Hyvin yleisesti se niin amerikkalaisina kuin suomalaisten iskelmälaulajien esityksenä menettää rytminsäkin. Taa-ta-taa taa:sta tuleekin taaa-ta-ta taa, usein liian nopean temponkin takia, eikä vain vaikkuisen sävelkorvan vuoksi.

Nyt tulemme sitten siihen olennaisimpaan asiaan, eli sovituksiin. Normaalisti 'sovitus' merkitsee sitä, että alkuperäinen sävellys sovelletaan toisenlaiselle esittäjäjoukolle. Gruberilla oli kaksi (mies)laulajaa ja kitarat (se alkuperäinen nuotti on tämän jutun lopussa). Mutta sovittajalla on sekakuoro ja jousiorkesteri käytössään. Jos hän kunnioittaa alkuperäistä sävellystä, hän ei tee muutoksia enempää melodiaan, sointuihin, kuin yleisilmeeseenkään. Jousiorkesteri ei silloin muistuta "Melachrinon 1100 jousta", eikä kuoro "Händelin Hallelujaa". Vuoripuron kirkasta vettä ei sovi väkisin muuttaa hehkuvaksi Tokaijin viiniksi - sellaisella on aivan omat hienot tilansa muissa yhteyksissä.

Mutta mitä tekevät useimmat sovittajat? He luulevat, että sävellyksen soveltaminen uudelle esityskokoonpanolle ei ole varsinaista sovittamista, mikäli se sovitus ei sävyiltään ja yksityiskohdiltaan selvästi eroa alkuperäisestä. Näinpä he sitten koirien tavoin kusaisevat musiikkiin omat hajumerkkinsä, lisäilevät alku- ja loppusoittoja, muuttavat sointuja ja ehkäpä melodiaakin, ja luulevat olevanssa suuriakin taitureita. Samalla he ovat mitätöineet alkuperäisen sävellyksen vain kuin tuulen tuomaksi nimettömäksi paperinriekaleeksi, oman erinomaisuutensa ja loistonsa käyttöainekseksi.

(Minulla on omiakin kokemuksia tästä. Joitakin laulujani on väännelty "paremmiksi" sellaisilla tavoilla, etten niitä ikinä voisi hyväksyä. Ellei alkuperäinen sävellys kelpaa, jätettäköön se sitten omaan arvoonsa. Mutta eihän minulta tällaisia kysellä, ja jos kieltää yritän, saan kuulla että olen vain tyhmä kun en iloitse siitä että minua paremmat ovat suostuneet hienontelemaan tekeleitäni...)

Lukemattomat oopperalaulajat ovat myös ehättäneet joulumarkkinoille. He kiljuvat keuhkojensa mahtavalla voimalla "Hiljaisen joululaulun", tai posottavat "Sylvian joululaulun" läpi kuin se olisi Salomen mielipuolinen monologi Straussin oopperasta. Ei vienoa hajuakaan Collanin soinnutuksen ja melodian nyansseista, eikä niihin liittyvän tekstin merkityksistä. Kaikki tulee ulos kuin silppurikoneen tuutista.

Minne on nykyajalta kadonnut taju, taito ja ajatus! Missä on rauha, hiljaisuus ja ymmärtämisen halu? Musiikintekijöiden on mainostajien tapaan melskattava, tuotettava nopeasti mutta halvalla, välkyteltävä valoja niin että silmiä särkee. Ja sovittajat istuvat gruberien, kotilaisten ja collanien ruumiiden päällä, ryöstettyään niiltä mitä sattuivat ryöstettäväksi ymmärtämään, ja paistattelevat päivää uuden ajan sankareina. Hyi helvetti.

Tässä alla on se Gruberin joululaulun alkuperäinen yksinkertainen muistiinkirjoitus. Jospa joku vielä ymmärryskyvyltään vaurioitumaton muusikko nappaisi tämän kunnioittavaan käyttöönsä!

Viimeinen pyristely takaisin Parnassolle

Ylen uutiset kertovat suomalaisesta kulttuuriviennistä:

Klaus Härön Miekkailija on tehnyt suomalaista elokuvahistoriaa. Se on ensimmäinen kotimainen elokuva, joka on sekä edennyt Oscar-kisassa shortlistalle että saanut Golden Globe -ehdokkuuden. Tuottaja Kai Nordbergin mukaan takana on kova kampanja, jossa isojen rahojen puuttuminen on paikattu kekseliäisyydellä.

Olen herännyt maailman muuttumiseen yhtäkkiä ja rajusti. Jos nk. klassisen musiikin säveltäjä Helsingissä (kuten minä) halusi 60- ja 70-luvuilla uuden orkesteri- tai kamarimusiikkisävellyksensä julki, riitti että hän ilmoitti asiasta radiolle tai vaikkapa kaupunginorkesterille. Tuota pikaa kappaleet löysivät paikkansa konserttiohjelmissa. Edellytys tietenkin ja kaiketi oli, että oli itse tiiviisti mukana ns. "porukoissa", tunsi kaikki soittajat ja kapellimestarit. Sävellyskonsertin järjestäminen oli helppoa, kun Fazerin konserttitoimistolla oli valmis koneisto.

Tänään sähköpostiin singahtelee viestejä joissa tarjotaan apua töitten julkistamiselle tai "kulttuuriviennille". Mutta edellytys on, että esittäjät ja perusrahoitus ym. ovat valmiina. Entä jos tekijä on vanha ja erakoitunut maalle, menettänyt kaikki henkilökohtaiset kontaktinsa lajitovereihinsa (jotka kaiken lisäksi ovat enemmän tai vähemmän tästä maailmasta erkaantuneita) , mitä hän voi tehdä? Kysellä harvoilta nuoremmilta kontakteiltaan neuvoa, pyytää heitä kertomaan verkostossaan näistä esitystarpeista.

Silloin käy joko niin, että vastausta ei löydy, tai saa vaikkapa tällaisen palautteen: "Kuule, tänään tarjotaan niin paljon kappaleita esitettäväksi, että joudumme valitsemaan tärkeysjärjestyksen mukaisesti. Sinä et valitettavasti enää kuulu tähän kaanoniin, sinun töitäsi on soitettu enää harvakseltaan".

No nythän tässä ilmeisesti tarvittaisiin manageri. Ilman manageria tai tehokasta lobbausporukkaa et enää saa viestiäsi läpi minnekään. Mutta mistä sellaisen managerin löytäisi? Puhelinluettelon keltaisilta sivuilta? Onko sellaisia enää?

Minulla on sosiaalisessa mediassa kavereina muutamia hienoja sympaattisia tähtimuusikoita, ja pari kolme säveltäjääkin, ja olen huomannut merkillisen ja minua ankarasti yllättäneen seikan. Suurin osa heidän some-toiminnastaan on oman työn markkinointia ja mainostusta. Minä vanhanaikaiseen tapaani suorastaan vierastan markkinointia, en juurikaan kehtaa kehua valmistuneita sävellyksiä some-kavereilleni, jotka eivät yleensä edes ole tällä alalla. Sometan ihan muista asioista, yleisistä tapahtumista tai muiden taiteilijoiden tai ajattelijoiden ideoista. Vanhanaikaiseen tapaan sanan "minä" käyttäminen oli arveluttavan itsekeskeistä, puhumattakaan nykyään suosituimmasta "minä-minä"-jargonista.

Tämä kaikki selvisi minulle nyt, kun olen seuraavaksi täyttämässä 80 vuotta. Ajattelin näet että sen kunniaksi voisin julkistaa elävänä esityksenä ja äänitteenä vaikkapa muutamia tuoreita sävellyksiäni jousikvartetille. Tiedän kyllä hyvin, että olen jo 60-luvulla pilannut maineeni "paremman musiikin" ankaralla puolella tekemällä ns. viihdettäkin, ja että minua sen vuoksi katsotaan pitkin nenänvartta. Ehkä ulkomailla ei tunnettaisi huonoa mainettani? Englannissa kyllä on esitetty sekä orkesteri-, kuoro- että kamarimusiikkiani, tosin paikallisen sponsorin avustuksella. Pitäisikö etsiä ratkaisua Amerikoista? Siellähän on loistavia esittäjiä pilvin pimein... Pääsisi sillä tavoin pois tästä ankeuttajien hallitsemasta kotimaasta, joka todellakaan ei enää ole sama kuin nuoruudessani.