tiistai 9. helmikuuta 2010

Juoksua palavan kaupungin halki. Helsingin suurpommitus 1944

Sunnuntaina helmikuun 6. päivänä 1944 olin melkein 7½-vuotias valmistavan koulun tokaluokkalainen. Päivällä oli leikitty naapuritalon lasten kanssa, ja mahdollisesti käyty aamupäivällä Kaivopuistossa. Ehkäpä naapuritalon vähän nuorempi Maija oli siellä mukana. Jos oli, olimme tulleet eri aikaan ja eri tietä kotiin. Niin meidän Kaivarinretkemme yleensä päättyivät.

Kello viiden tienoissa oli syöty päivällinen. Isä oli kotona. Vaikka hän oli Itä-Karjalaa armeijajohtoisesti jälleenrakentavan Vako Oy:n palveluksessa, ei hänen tarvinnut koko aikaa olla vallatuilla heimoalueilla. Helsingissä tapahtui byrokratiasta suurin osa. Kello kuuden jälkeen illalla oli läksyjenteon aika. Kymmentä vaille seitsemältä alkoivat hälytyssireenit ulvoa. Useimmiten hälytykset olivat olleet turhia, mutta sammutimme kuitenkin valot ja lähdimme parruin tuettuun kellariin.

En muista, oliko ennen hälytystä kuulunut sitä pahaenteistä ääntä, joka minulle on jäänyt sodan äänistä uhkaavimmaksi ja pelottavimmaksi. Kun ryssän pommikonelaivueet olivat meren yllä matkalla kohti Helsinkiä, niiden äänen kuuli jo kauan ennen kuin mitään hälytyksiä edes annettiin. Oikeastaan sitä ylimatalaa ääntä ei ensin edes kuullutkaan, sen tunsi vatsanpohjassa. Mutta hälytyksen jälkeen koneitten jylinä kuului selvästi kellariin asti.

Siellä emme ehtineet istua kauankaan heikon lampun valossa, äiti, minä, 4-vuotias pikkusisko ja ½-vuotias vauvaveli, kun alkoi kuulua ilmatorjuntatykkien yhtämittaista ääntä ja sitten taloa vavisuttavia räjähdyksiä. Heti siinä tajusimme, että nyt oli tosi kysymyksessä. Räjähdykset ja tärinä kuuluivat yhä lähempää, ja kellarin katosta irtoili palasia ja pölyä päällemme. Hyökkäystä kesti pitkälti kolmatta tuntia. En muista, kuuluiko sen päätteeksi vaara ohi -merkkiä, mutta jossain vaiheessa menimme asuntoon katsomaan vaurioita.

Vinosti vastapäinen talo paloi. Kadulla oli röykkiöittäin huonekaluja ja muuta tavaraa, ja palomiehet yrittivät osua liekkeihin. Kaikki meidän ikkunamme olivat säpäleinä yhtä lastenhuoneen ikkunaa lukuunottamatta, lattiat olivat lasinsirpaleitten peitossa, ja oli kylmä. Me keräsimme tärkeimmät tavarat ja vaatteet laukkuihin, ja lähdimme etsimään turvallisempaa kalliosuojaa. Jo siinä vaiheessa huomasimme, että pommeja oli satanut Eiran mäelle suuri määrä. Muutamien kymmenien metrien säteellä ainakin viisi taloa oli saanut osuman. Tulipalot valaisivat joka suunnalta pimeää kaupunkia, josta katuvalot luonnollisesti oli sammutettu.

Lähin kalliosuoja sijaitsi Johanneksen kirkon alla, Norssia vastapäätä. Se oli kuitenkin täynnä, ja meidän oli jatkettava pakoa Norssin ohi, ja alas Korkeavuorenkatua Diana-puistoon. Yrjönkadultakin oli pääsy Erottajan valtavaan kallioluolaan, ja sinne me pääsimme istumaan pitkille puupenkeille. Olimme ilmeisesti lähteneet kotoa kymmenen maissa, ja ehkä tuntia myöhemmin olimme Erottajan suojassa. Jo oli aikakin, sillä puolilta öin hyökkäys alkoi uudelleen. Vihollinen oli päättänyt tuhota Helsingin. Pommien räjähdykset tärisyttivät koko kallioluolaa, ja paukkeeseen sekaantui ihmisten voihke ja itku suuressa hallissa.

Aamuhämärän aikoihin lähdimme Erottajalta kohti Katajanokkaa. Tulipalot punersivat joka suunnalla, mutta isovanhempien talo oli välttynyt tuholta. Siellä aikuiset puhuivat salissa kiihkeästi keskenään, ja puhelin soi tämän tästä. Minä seisoin pimeässä eteisessä, kun kuulin postiluukun kolahtavan. Uusi Suomi putosi luukusta niinkuin aina aamuisin, mutta nyt sen etusivun yli oli vedetty valtava otsikko: SUURPOMMITUS HELSINGISSÄ. Yhäkin muistan sen pikkupojan mieleen syöpyneen sarkastisen huvittuneisuuden. Kas kas, olipa hyvä että sanomalehti kertoi tuon uutisen! Enpä olisi muuten tiennytkään!

Jälkeen päin ihmettelen lehtitalon sinnikästä toimintaa. Vailla sähköä, pommien räjähdellessä, lehteä tehtiin sitkeästi, saatiin painetuksi, ja lopulta siirretyksi lehdenjakajillekin. Heitäkin oli siis ilmaantunut töihin aamuvarhain kaikesta huolimatta!

Helsingin massaevakuointi alkoi ilmeisesti saman tien, ja mekin lähdimme Lopelle sukulaistaloon. Isä jäi tietysti kaupunkiin, korjaamaan tai peittämään ikkunoita, ja ilmeisesti tekemään muitakin upseerille kuuluvia töitä. Meni runsas viikko maalla, kun talonväki alkoi huudella kiihtyneesti. Ulkona näin että eteläinen taivaanpuolisko loimusi punaisena, ja kuului niin lentokoneitten kuin tykkienkin jylinää. Ryssä oli tullut takaisin. Ja se tuli kymmenen päivän kuluttua vielä kerran.

Me olimme maalla syksyn alkuun asti. Minä opin tuon talven ja kesän aikana suuren määrän maalaistalon töitä. Sotatoimet olivat päättyneet syyskuun 5. päivänä, ja ainakin silloin koulut pääsivät alkamaan uudelleen. Koti oli ilmeisesti saatu korjatuksi asuttavaan kuntoon. Myöhemmin olen lukenut, että ikkunalasista vallitsi suuri pula, niin että jotkut saivat korjatuksi ikkunansa vasta lokakuun aikana.

Helsingin ilmatorjunnan sankarillinen ja tehokas toiminta on jäänyt sotahistoriaan ainutlaatuisena. Vain nelisen prosenttia pommeista putosi varsinaiseen kaupunkiin. Tämä oli ihmetyksen paikka syyskuussa saapuneille venäläisille, joille oli kevättalvella syötetty aivan päinvastaista tietoa. Mutta venäläiset viipyivät Suomessa kolme vuotta, ja yksi heidän haltuunsa ottamistaan taloista oli aivan meitä vastapäätä Armfeltintiellä, entinen ja taas nykyinen Latvian suurlähetystö. Siitäkin riittäisi kerrottavaa yllin kyllin.

1 kommentti:

  1. Oli liikuttavaa lukea tuo kuvaus Helsingin suurpommituksesta. Minäkin olin läsnä. Asuimme Sinebrychoffinkadulla ja minä olin 4-vuotias. Isä oli rintamalla ja äidin kanssa pelkäsimme. Hälytyksiä tuli jatkuvasti. Joskus, kun pääsimme kotiin tuli heti uusi hälytys. Jouduimme lähtemään Helsingistä kun ns. jääkaapistamme alkoi vuotaa kaasua ja ikkunat olivat säpäleinä ym. Saisi olla liputuspäivä. Se tuntuu vieläkin.pahalta, kun ajattelee.

    VastaaPoista