Yoldia, Ancylus, Litorina

Suomi on kaunis maa. Sen huomaa retkillään autostakin käsin - maastoon minulla ei enää ole menemistä. Kun retkiin liittyy vielä tarkkoja karttoja, saa tavallisen tuntuisistakin maastoista aivan toisenlaisen, lennokkaamman ja syvällisemmän kuvan. Pari vuotta sitten kerroin Kalvolan ylängön merkillisyyksistä, se kun on kolmen vesistön vedenjakaja, ja tiestöltäänkin ylen kiinnostava.

Littorina littorea

Nyt on tiedotusvälineissä puhuttu paljon Itämerestä, ja jos Suomi on silmälle kaunis ja tiedon suhteen suorastaan kiihottava, kyllä meidän meremme Itämeren muinaisvaiheitten nimetkin ovat suurenmoisia. Ensin oli tietysti kylmä jäätikön rajaama Balttilainen jääjärvi, mutta sitten meidän meremme alkoi muodostua. Yoldia-meri oli auki Atlantille Ruotsin suurten järvien kautta. Sitten yhteys hetkeksi katkesi, ja syntyi iso Ancylus-järvi. Ja kun maa pohjoisessa yhä kohosi, tie Atlantille aukeni Tanskan salmien kautta, ja niin syntyi vihdoin Litorina-meri. Sekin sai nimensä pienestä kotilosta, kuten edeltäjänsäkin. Ja sen jatkumossa elämme yhä.

Olin jo poikana lukenut näistä muinaisvesistämme, ja niiden nimetkin iskivät syvälle tajuntaani. Mutta sittenpä riemu syntyi, kun vanha limnologiprofessori Heikki Järnefelt näytti minulle Lohjan maastoista Litorina-meren rantatöyrästä. Mielikuvitus alkoi laukata. Peltojen, niittyjen ja lehtojen sijaan näin meren aaltojen murtuvan kivikkotöyrääseen, ja jos oikein pinnistelin, saatoin nähdä niemen taakse katoavan kalastajan verkkoineen ja haapioineen.

Löysin netistä vajaan parin vuoden takaisen Susanne Åbergin kirjoittaman gradun kiintoisine karttoineen ja kuvineen. Sen nimi on "Litorinameren ylin ranta Suomessa", ja siitä nappasin tämän jutun alussa olevan havainnekuvan muinaisrannan rakenteesta.

En enää asu meren rannalla, mutta onpa tämä Vanajan auvoinen, historiallinen ja uljas hämäläinen suurjärvikin kokenut melkoisia muutoksia olemassa olonsa aikana. Sitä ympäröi melkoinen määrä veden koskemattomia ylänteitä, ja korkeimmillaan sen pinta järvenä oli 1800-luvun puolivälissä. Näitäkin ei enää ihan muinaisia rantatörmiä täällä helposti näkee kahden tai kolmen metrin korkeudella nykyisestä vedenpinnasta. "Merikortti" kertoo lisää kiinnostavia asioita. Vanajanselän pohjasta iso osa on aika tasaista, ja noin 14 metrin syvyistä. Sen poikki kulkee sitten veden peitossa sen suuren harjun juonne, joka alkaa Lempäälästä, kohoaa korkeuksiin Sääksmäessä historiallisesti kiihottavana Rapolanharjuna, ja nousee sitten Hämeenlinnan päässä uudelleen näyttäviin mittoihin.

Kaikki tämä pitää yllä uteliaisuuden sammumatonta liekkiä. Mitä enemmän tietää, sen vahvemmin kokee.