Harold Lloyd |
Minulla akrofobia on kunnioittevalla tasolla. Ei pienintään mahdollisuutta katsella vaikka Harald Lloydin trapetsitemppuja pilvenpiirtäjien seinillä. Neljän kymmenen iässä jaksoin vielä kiivetä Pietarinkirkon portaat aina kupolin yllä olevaan lanterniiniin saakka, mutta sitten tuli reaalitodellisuus vastaan. Kaide ei juuri metriä ylittänyt, lattia oli vähän kallellaan ulos päin, ja sankarifotografi joutui takertumaan kaikilla ruumiinosillaan putoamista estämään.
Korkeanpaikan kammoni on itse asiassa kyllä jo lapsuuden aikaan syntynyt. Opin näet hiihtämään Helsingin saariston jäillä. Isoisä, isä ja minä siellä sivakoimme leveillä laudoillamme koskemattoman valkoista vapautta pitkin. Saaristolla on sellainen ominaisuus, että siellä täällä on pieniä matalia kallioluotoja. Niiden takia oltiin hyvin varovaisia. Luotoa kiivetessä oli epäilyttäviä ylämäkiä, mutta pahempaa kuitenkin seuraavat alamäet. Niissähän vauhdit saattoivat kiihtyä vaarallisen suuriksi. Tämän vuoksi kallioluodot olikin aina syytä huolellisesti kiertää.
Arvioni mukaan noin yhden sentin, eli kengän korkuinen uhka on vielä kestettävissä. Mutta jos joutuisin käyttämään kymmenen sentin korkoja, uhka olisi jo eittämätön. Pallit ja tuolit ovat jo täysin ajattelun ulkopuolella.
Luonnollisesti akrofobia ulottuu myös piilotajunnan alueille. Minulle näytettiin suurella innolla kuvia kallioista, vuorista ja torneista. Putosin tietysti itse, tai vielä mieluummin joku läheinen ihminen. Kunnes tajusin, että oli aika helppoa hämätä pahantahtoista unidramaturgia. Sen kun vain ovelasti muuttaa mäkimaat tasangoiksi, ja tornit mummonmökeiksi. Yleensä tämä onnistuu.
Vain muutamia juttuja olen tässä hiljakseen ihmetellyt. Miksi en koskaan ole saanut tarpeekseni Alpeista? Ja miksi ihmeessä maastohiihdon kilpailut varsinkin perinteisellä tyylillä latuja pitkin ovat niin loputtoman innostavia - kunhan ne toki on ulkoistettu ammattilaisten hoidettaviksi?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti