Majavan nimi

Uudenvuoden jälkeen olin tehnyt tiiviisti kirjoitustöitä, mutta illalla alkoi näköä haitata, olin varmaan rasittanut silmiäni, ja kävin maata. 

 Aamulla jatkoin nuotinkirjoitusta. Olin tekemässä eräästä ruotsinkielistä laulusta versiota jousiorkesterin säestyksellä. Teksti on luonnon kuvausta, ja orkesteritekstuuri on vastavaasti tavanomaista herkempää ja tarkemmin rakennettua. Työ sujui taas hyvin, silmäkin toimi, mutta sitten kävi oudosti. 

Minun piti kirjoittaa runoilijan nimi, Jacob Tegengren, ja siinäpä olikin työtä. Missä järjestyksessä nuo onnettomat kirjaimet pitikään kirjoittaa? Illemmällä se kirjoittaminen taas alkoi sujua, ja hankaluudet näyttivät väistyvän. 

Mutta kolmantena päivänä soitin lääkärilleni, ja aloin kertoa oudoista tapahtumista. En ollut puhunut kenenkään kanssa useaan päivään, ja puhe osoittautui vähän hankalaksi. Sanoja piti oikein haeskella, ja niiden kieliopillista muotoa korjailla. Lääkäri tiesi tietysti heti oireet, ja niin sitä lopulta oltiin kiireen vilkkaan Tampereella sairaalassa. 

Tuota pikaa kävi selväksi, että aivoinfarkti oli jättänyt kaksikin jälkeä pään sisälle, puheen ja kirjoituksen tienoille. Useita päiviä olin huolellisessa hoidossa, käveleminenkin oli kiellettyä, vaikka omasta mielestäni olin kyllä aivan mainiossa kunnossa. 

Nuotinkirjoitus oli jäänyt laulun herkimpään kohtaan: 

”Allt tystare blir det i luften, och skyn får ett skärare ljus, och lunden står andlöst stilla, och stilla blir asparnas sus…” 

Miten se meni? Vähän väliin melodia ja soinnutus tuntuivat selviävän, väliin taas jouduin epätoivoisesti yrittämään muistella sävelkulkuja. Koko sairaalassa olon aikana tämä askarrutti mieltä enemmän kuin mikään muu touhu. 

Viidentenä päivänä näytti siltä, että olin onnekas, päänkin toiminnat tuntuivat aivan kelvollisilta, ja fyysisesti olin varsin hyvässä kunnossa. Ehkä kohta pääsisin takaisin kotiin, 

Sitten minut vietiin puheterapeutin tutkittavaksi. Tämä puhui minulle kuin seitsenvuotiaalle, ja näytti muun muassa kuvia eläimistä. Kutakuinkin hyvin selvisinkin, jopa merihevosenkin onnistuin tunnistamaan. Mutta viimeisenä näytettiin eläintä, jolla oli leveä ja litteä häntä. Mikä piru se oli? Piisamirotta se nyt ei ollut, vaikka eli kosteissa oloissa. 

Yritin voittaa aikaa, kuvailin elukan talttahampaita ja elintapoja, ja kerroin jopa sen sukuelimistä saadusta hausteesta, jota kaupattiin Välimeren maihin saakka arvokkaana ylellisyystuotteena hajuvetenä. Mutta nimi? Mikä nimi? 

Terapeutti vihjaisi ensimmäisen kirjaimen, ja tokihan sitten se majavan nimikin löytyi. Jufenauta, minähän olen olen ihan oikeasti aivovammainen vajakki! Mahdanko päästä kotiin ikinä? 

Onneksi olin fyysisesti hyvässä kunnossa, ja juttelin leppoisasti ja sujuvasti ylilääkärin kanssa. Tämä uskoi puheitani, ja päästi minut illaksi kotiin. Mutta majavasta en maininnut mitään. 

Seuraavana päivänä kävin taas kompuutterin ääreen, ja jatkoin jousiorkesterin kanssa. Nuotinkirjoitus sujui moitteetta, aivan tavalliseen tapaan. Sillä puolella ei ollut minkään laista pulmaa. Varsin pian olin kutakuinkin normaalissa kunnossa, ja jos infarktista on jäänyt jotain jälkeä, huomaan sen lähinnä itse. Selvisin vakavasta sairaudesta siis aika vähällä, säikähdyksellä sanoisin. 

Mutta se perkeleen majava ei jätä minua rauhaan. Vajakki mikä vajakki.