Taide-lehden uusimmassa numerossa (3/2025) kirjoittaa Lauri Eriksson otsikolla TARINATALOUS SAAPUI KUVAAITEESEEN - kun elämästä ja identiteetistä syntyi kauppatavaraa, miten ”tunteisiin vetoavista tarinoista on syntynyt taiteen ja median valtavirtaa”, jopa niin, että itse taiteesta on tullut sivuseikka.
Tämän vuoden helmikuussa aiheesta kirjoitti Tieteessä tapahtuu -lehdessä Maria Mäkelä perusteellisen tutkielman samasta asiasta otsikolla Tarinataloudessa kirjailijan tehtävä ei ole enää sepittää fiktiota vaan hallinnoida tarinallista pääomaa. Kirjailijoita markkinoidaan heidän omilla elämäntarinoillaan, joista algoritmi seuloo tykättävät, samastuttavat ja jaettavat.
Mäkelä kirjoittaa: ”Arvokkainta valuuttaa on samastuttava, autenttinen kertomus yksilön mullistavasta kokemuksesta: traumaattisesta tapahtumasta selviytyminen, loppuun palaminen ja siitä seuraava uusi elämänoppi, käänteentekevä kohtaaminen. Tiiviys ja helppo tunnistettavuus ovat hyveitä – parhaan inspiraatiotarinan ja sen opetuksen pystyy kiteyttämään klikkiotsikkoon.”
Hän jatkaa: ”Tarinatalouden logiikka on ajanut esimerkiksi autofiktion ennennäkemättömään suosioon sekä kustantajien että lukijoiden keskuudessa. Kustantajat ovat lähteneet kilvan muokkaamaan suosittujen influenssereiden henkilökohtaisia, tunnustuksellisia somesisältöjä minämuotoiseksi elämäntilannekirjallisuudeksi. Esimerkiksi äänikirjapalvelut markkinoivatkin ’teosten’ sijasta ’tarinoita’.”
Someen tukeutuvan median yliote kaikesta tiedotuksesta on tietysti murskaava. Algoritmit hallitsevat tietoa, ja varsinaiset taiteet ovat sen vallassa. Taistelu näkyvyydestä on armotonta, ja sinänsä merkittävät teokset ja tekijät saattavat jäädä täysin pimentoon. Milloin minkäkinlaiset ideologiat taistelevat keskenään, ja tällä hetkellä taiteen yrittäjät ja heidän omistajansa saavat lisäbonuksia esimerkiksi sukupuoliasioista ja luokka-asemasta. Ajatella, ”luokka-asemista” puhutaan yhä vieläkin…
Mutta eihän tämä ole mikään uusi asia. Näin ovat jo 1800-luvun romanttiset mielikuvat levinneet. Eino Leino kirjoitti pakahtuvan tunteellisen runonsa Aleksis Kivestä vuonna 1901: ”…hän eli vain syksystä jouluun…”. Siinä unohtui tykkänään, että Kivi sai maamme ensimmäisen valtionpalkinnon vuonna 1860, ja voitti jopa itsensä Runebergin, jota vielä Topeliuskin ankarasti kannatti. Ja vuodesta lähtien 1870 vihkosina julkaistua Seitsemää Veljestä kansa osti yhä kasvavalla innolla.
Kiven elänän pituus oli Mozartin luokkaa. Ja kas, Mozartiakin myytiin vielä sotien jälkeenkin, lähes nykyaikana, nyyhkytarinana köyhänä väärinymmärrettynä ja unohdettuna nerona. Tämä oli kuitenkin varsin varakas ja menestynyt taiteilija, jonka kohoamisen kansainväliseen ylimestaruuteen keskeytti vain äkkikuolema.
Jos politiikka olisi tarinataidetta, Urho Kekkonen olisi sen mestari. Niinpä ”savupirtin pojan” synnyinkodin savupiippukin piti retusoida valokuvasta pois.
Taide-lehti kertoo, miten Schjerfbeckiä myydään Amerikassa pyhimyslegendalla, jossa syrjäinen ja sairas nero kykeni valtavalla tahdonvoimallaan kohoamaan mestariksi. Särestöniemeä myydään ajankohtaisesti queer-tarinalla Tove Janssonin rinnalle, vaikka sen tarinan merkitys taiteilijoille oli pienempi kuin jonkun muun tarinan.
Ja hyvänen aika, joku aloitteleva yrittäjä realisoi äskettäin kärsimyksensä siitä että hänen isänsä on kuollut, ja häntä kiusattiin lapsena. Ikävää toki, mutta mitä tekemistä sillä on itse taiteen kanssa? Mutta arvelen, että kaikkitietävä tekoäly pystyy pian muuttamaan somepisteet enemmän tai vähemmän viralliseksi nykytaiteen kaanoniksi.
