Näin kysyy 1.8.2025 Suomen kuvalehden numerossa 31 Hanna Weselius, kirjailija, taiteen tohtori ja valokuvataiteen yliopistonlehtori.
Weselius kertoo muiston. Hän oli 5-vuotiaana (ja ilmeisesti yhä) yksinäinen ja vetäytyvä, ja kun hyvää tarkoittavat vanhemmat veivät hänet lastentilaisuuteen, hän koki kauhua. Weselius kirjottaa yhä olevansa systemaattisesti haluton asettumaan mihinkään joukkoon, ja jos mediassa käytetään me-puhuttelua, hän ärsyyntyy ja asettuu vastahankaan.
Näinhän se tietysti on, yleistäminen on useimmissa tapauksissa väärin ja harhaan johtavaa. "Ihminen on ihmiselle susi" - paitsi ne ihmiset jotka eivät ole. "Miehet ovat sikoja" - paitsi ne miehet jotka eivät ole. "Kaikki rakastavat terasseja ja rokkifestivaaleja" - paitsi ne jotka eivät niistä välitä.
Epäilemättä on totta, että että jokainen ihminen on yksilö, ja tavalla tai toisella erilainen kuin kukaan muu. Jokaisella on erilainen sosiaalinen ominaisuus, omanlaisensa minä. Epäilemättä on totta että yhteiskunnassa usein korostetaan sosiaalista notkeutta erityisenä hyveenä, mikä joskus johtaa siihen että syrjäänvetäytyviä arvellaan jotenkin sairaiksi.
Mutta miten tämä sosiaalinen notkeus sitten toteutuu? Jotkut ovat tyrkkyjä ja päällepäsmäreitä, toiset lampaanluonteiset seuraajia, kolmannet vaihdellen kumpaakin. Kaikilla erilainen profiili. Ja neljännet kiusaantuvat metelistä, pysyttelevät tarpeettoman pörinän ulkopuolella ja välttelevät rähinöitä. Vanhemmiten olen itse tullut sen tapaiseksi.
Weselius ei näytä käyttävän käsitettä me täysin teknisesti, vaan lataa sen merkityksillä. Täysin satunnainen ihmisjoukko saattaa olla koolla vaikkapa majatalossa, ja toteaa onnettomuuden uhatessa että "me painelimme karkuun senkuin pääsimme". Hänelle näyttää olevan tärkeämpää se, missä joukossa hän ainakaan ei suostu olemaan me. Ehkä lapsuudenkokemus on tuonut mukanaan jonkinlaista epäluuloa, jopa peiteltyä aggressiota.
Niinpä hänellä on vain kaksi myönteistä me-vivahteista kokemusta: pride-mielenosoitus ja metsä. Jälkimmäisessä ei välttämättä ole toista ihmistä, mutta muuta elämää. (Hellaakosken Salomaa-runossa jumala sai olla yksinään: "ihmistä jos ei, on sen enemmän muuta"). Weselius maintsi Topeliuksen tehneen me-puhuttelussaan kollektiivista kokemusta yhteisestä kansasta, mikä teki eroa muihin. Siis ajoi ekskluusiota, mikä sopii nykyiseen dekonstruktio-ajatteluun, mutta Topeliuksen tapauksessa on pahasti anakronistista. "Me on kielikuva, joka voi olla hyvinkin päämäärätietoinen", Weselius vihjaa.
Lapsuudenkokemuksestaan Weselius käyttää ilmaisua "...millaiset lapset se kelpuuttaa juhliinsa". Ja kysyy: "...mitä kansallisuuteen viittaava me-puhe aiheuttaa sodan uhan ajassa?". Nyt sitten häntä "ei kelpuutettu", vaikka aluksi hän ei itse halunnut. Sota-aihetta en lähde analysoimaan. Mutta yhtäkkiä kirjoittaja väläyttää uuden aiheen:
"Taidehistorioitsija John Tagg on kirjoittanut, ettei valokuvia katsoessa pidä kysyä, mitä ne esittävät, vaan mitä varten ne on tehty ja kuka niistä hyötyy". MITÄ? Salaisia epädemokraattisia vehkeilyjä kaiken takana?
Weseliuksen vihjearsenaali on sen verran massiivinen, että olisi kiintoisaa läväyttää se auki! Mikä meitä uhkaa? Ketkä sortavat? Pelkästä katkeruudesta ei enää liene kysymys.
Tässä on isoisäni ottama kuva eräästä harmillisesta tapauksesta Kansallisteatterin edessä. Kun nyt julkaisen sen, olisi kiinnostavaa kuulla kuka tästä hyötyy? Keiltä se on pois? Vai olisiko kuitenkin kysymys vain hupaisasta sattumuksesta, jota vieläkin huvikseen katselee?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti