Akateemista sontaa

Radio ykkösen sarjassa "Mielenkiinnosta musiikkiin" haastateltiin 22.12.09 muuatta musiikkitieteen dosenttia. Erilaisilta dosenteilta olen kyllä jo opiskeluajoistani lähtien ehtinyt kuulla kaikenlaista, mutta tämä dosentti osoittautui kyllä sellaiseksi mustaksi aukoksi, jonka rinnalla pimeyskin on häikäisevää.

Ei siinä mitään, että klassinen musiikki sai kuulla kunniansa. Sehän on "leimallisesti eurooppalaista ja valkoihoista". Se on "valtaa pitävän eliitin erottautumiskeino", jonka puolustajat "yrittävät peitellä tuota funktionaalisuutta". Tuota edistyksellistä hölynpölyä kuulee tämän tästä, mutta humanistiset yliopistodosentit osaavat kätkeä sen tieteelliseltä kuulostavaan valepukuun. Raaka rahvas sanoisi sen yksinkertaisemmin ja suoremmin.

Mutta eihän dosentti tähän lopettanut. Lastenkulttuuri ja -laulut saivat häneltä kyytiä. Kuka saa tehdä musiikkia? Taas tultiin valtakysymykseen. Lastenlaulujen soittajina on - kauhistus - paljon miehiä! Dosentin mukaan sukupuolisuus ja sen esittäminen kiinnostaa häntä erityisesti, ja lastenkirjallisuudessa on onneksi kuulemma jo esiteltykin vaihtoehtoisia sukupuolimalleja.

Mutta voi kauhistus! Lastenlauluissa heteroseksuaalinen hierarkia on vielä voimissaan! Lauluissa esitetään vain perinteisiä tarinoita äideistä ja isistä! Mitenkä ihmeessä tähän saisi korjauksen? "On toinen äiti laittanut kystä kyllä"? "On toinen isä soittanut pizzataksin"?

Lastenleikkien ja -laulujen suhde etnisyyteen ja rotuun on tietysti täysin pielessä. Dosentti otti tosin vain yhden esimerkin: "inkkarit ja länkkärit". Näillä ei kuulemma ole mitään eroa "SS-upseeri ja juutalainen"-leikkien kanssa, joita tosin en juurikaan ole sattunut kuulemaan enkä näkemään.

Yhdestä tuutista tuli taas kerralla ulos koko arsenaali. Omien seksuaalisten ongelmien esitteleminen akateemisina ja valtakysymyksinä voi olla terapeuttista, mutta saattaa myös heikentää "humanististen tieteiden" uskottavuutta. Perinteiseen herravihaan yhdistynyt sairaalloinen viha omaa taustaa kohtaan, valkoihoisen rodun ja eurooppalaisen korkeakulttuurin tuomitseminen, sekä toistuva vallasta puhuminen herättävät vähintään huolestumista.

Minkälainen se maailma olisi, jossa nämä dosentit vihdoin olisivat saaneet vallan? 1984?

Heikki Järnefelt

Eero Järnefelt maalasi 1897 kuuluisan ja kauniin kuvansa 6-vuotiaasta pojastaan Heikistä. Haaveksivasti tulevaisuuteen katsovasta poikasesta tuli sittemmin limnologian professori, suomalaisen järvitieteen suurmies. Perheemme vietti useita 50-luvun kesiä samassa lohjalaisessa täysihoitolassa kuin Järnefelt, ja hänestä tuli myös minun kehitykseeni ehkä eniten vaikuttanut 'opettaja'.

Tässä kuvassani vuodelta 1955 Professori on matkalla hiekkarannalle, jossa useimmiten pelasimme shakkia. Mikäli yksikään pilvi ei vakavasti uhannut auringonpaistetta, suoritimme huolellisen ja perusteellisen harkitsevan vaelluksen kastautumissyvyyteen.

Professori teki yhä myös tutkimustyötä, ja sain joskus olla mukana laskemassa erilaisia löydöksiä mikroskooppikuvasta. Hän kulki aina paljain jaloin, virttyneissä sinisissä haalareissa, ja käveli myös työmatkansa Porlan laitokseen lähellä Lohjan keskustaa. Olin jo vuoden opiskellut yliopistossa, kun Professori eräänä päivänä ehdotti sinunkauppoja. Tämä oli suurin kunnia joka minulle oli siihen mennessä tullut osakseni, mutta vaikeaa, ylen vaikeaa se sinutteleminen oli...

Professorin arvovalta oli täysihoitolassa aivan ehdoton, mutta erityisesti häneen olivat kiintyneet lapset, aivan pienimpiä myöten. Hänellä oli näet tapana kertoa satuja ja jännitysjuttuja siestan aikana. Pienimmille sadut saattoivat kertoa hirveästä mutta kiltistä jättiläisestä nimeltä Bumbulifemma, kun taas vanhemmille Professori saattoi kehitellä scifi-kertomuksia. Scifi oli tuolloin varsin harvinainen harrastus aikuisten parissa, mutta Professorille tuli mm. värikäs ja isokokoinen englanninkielinen scifilehti nimeltä Eagle.

Reippaasti seitsemättä vuosikymmentä käyvä Professori keksi ja kehitteli yhteisiä leikkejä, joista merkittävin oli pitkälle kehitetty vinkki. Hän opetti kaikenikäisille osallistujille vinkin kehittyneempää teoriaa, ja yllätti yhä uudestaan muuntautumalla pelin aikana maagisesti milloin näreeksi, milloin sammalmättääksi. Luontoretket olivat viikottaisia, ja niiden aikana koululaiset saivat korkeimman mahdollisen ohjauksen, koskipa se sitten tuolloin pakollista kasvien keräämistä, tai yleistä ekologiaa tai maastossa näkyviä Litorinameren rantatöyräitä.

Eräälle Professorin luennolle oli varmuuden vuoksi aikuisilta pääsy ankarasti kielletty. Navetassa oli ammuttu rottia, ja eräs hyvin paksu yksilö aukaistiin huolellisesti. Kävi ilmi että se oli viimeisillään oleva kantava naaras, ja niin sikiöt kuin kaikki ruumiinosatkin irroitettiin ja esiteltiin tarkasti. Aikuiset eivät olisi kestäneet tätä näkyä, koululaiset sen sijaan oikein hyvin.

Heikki Järnefeltiltä olen oppinut oleellisen osan "de rerum natura", rakkauden shakkipeliin henkisenä leikkinä, sekä myös sadunkertomisen, vauvantajuinen mukaan luettuna. Vasta myöhemmin opin tietämään hänen merkittävän, ja aluksi melko turhauttavan ponnistelunsa esimerkiksi vesistöjen suojelun alalla. Heikki Järnefelt kuoli vuonna 1963 72 vuoden ikäisenä.

Silo luo suloa

Vielä 1950-luvulla löysi valokuvia alusvaatteissaan keikistelevistä naisista lähinnä vain n.k. miestenlehdistä. Sanomalehtimainonnassa kuvat olivat yleensä hiukkasen verran viitteenomaisesti piirrettyjä, tai graafisesti käsiteltyjä valokuvia. Erään sellaisen suurikokoisen mainoksen näin kerran, ja se on syöpynyt muistin kuva-arkistoon pysyvästi. Ei kylläkään korsetin tai muiden salaisten ihmeiden vuoksi, vaan koska kuvaan oli liitetty runo.

Kasteen raikkain tuoreus,
kukkain herkin sulo,
charmeuse-keijun kuiskaus:
"Kauneinta on Silo!"

Muistini mukaan monet runoilijat ahersivat varsinaisena leipätyönään mainostoimistoissa. Olisiko charmeuse-runon kirjoittaja ollut joku tunnettukin alan henkilö? Ainakin ironian tajua hänellä on ollut vyöryttäessään raikkaussuloisia kuviaan aivan Vuokkoset-tyyliin?

Dora Wahlroos palasi taiteen historiaan

Naisten vähäinen osuus luovan taiteen historiassa on ollut tutkijoille varsin moniselitteiseksi osoittautunut pulma. Tunnettuja naissäveltäjiä on vain muutamia, kirjailijoita sentään huomattavasti enemmän, mutta maalareita jälleen kovin vähän. Tokihan Helene Schjerfbeck on meillä nostettu kansakunnan kaapin päälle, ja hänen töittensä hinnannousua seurataan lehdistössä kuin formuloita ikään.

Schjerfbeckin asema kansallisena ikonina vakiintui sekin oikeastaan vasta sodan jälkeen, taiteilijan jo kuoltua. Keitä muita naistaiteilijoita meillä arvostetaan, keiden muiden töistä ollaan valmiit maksamaan paljon? Churberg, Wiik, Danielson? Ja kuitenkin heitä on ollut lukuisia, monia pidetty alkuvaiheissaan peräti lupaavina kykyinä.

No, tämä julkisuus- ja hintapohdinta vie meidät vain kauemmaksi itse asiasta - sehän on aivan oma ongelmansa ja aihepiirinsä, eikä sillä aina ole suoraa yhteyttä esimerkiksi taiteen laadun kanssa.

Hämeenlinnan taidemuseossa oli viime vuonna näytteillä kokoelma Dora Wahlroosin (1870-1947) töitä. Niistä paljastuu aivan ihastuttava taiteilija, joka kuitenkin vähitellen joutui syrjään taidemaailman keskiöstä, ja joka sitten elätti itseään myöhemmin niin väheksytyllä muotokuvamaalarin työllä.

Sääksmäen kannalta Dora Wahlroos on ollut sikäli merkittävä, että hän oli kihloissa Emil Wikströmin kanssa, maalasi Pariisissa kuvan Wikströmistä muuatta tunnettua työtään tekemässä, ja maalasi sitten vuosia myöhemmin, kihlauksen jo jäätyä menneisyyteen, rouva Alice Wikströmistä tunnetun komean muotokuvan.

Professori Riitta Konttinen on kirjoittanut Wahlroosista tutkielman (Dora Wahlroos, taiteilijatarina, Otava 2008), jossa teosten lisäksi analysoidaan taiteilijan elämää, ja etsitään syitä myös hänen syrjään joutumiselleen. Niitä Konttinen löytääkin useita.

Saattaa olla, että naistaiteilijoiden maineen palautuksessa korostetaan liikaakin sukupuolen merkitystä. Tokihan naisten oikeus korkeampaan opetukseen ja elämän täydelliseen itsehallintaan viivästyi jopa Suomessakin kiusallisen pitkään, ja ensimmäisiltä muurinmurtajilta vaadittiin “hankalan ämmän” sitkeyttä.

Suurempia syitä voisi ehkä kuitenkin hakea taiteilijoiden oman pään sisältä. Nopeasti vaihtuvat muotisuuntaukset ja modernismin läpimurto ei sopinut ainakaan Wahlroosille. Albert Edelfeltin ja Westerholmin edustaman realismin ja ulkoilmamaalauksen lisäksi pian muotiin tullut symbolismi vaikutti Doraan vain vähän, ja varsinaiset modernismin virtaukset eivät puhutelleet häntä juuri lainkaan. Wahlroos jäi henkisesti 1890-luvulle, nuoruutensa sädehtiviin vuosiin.

Turku muodosti tuolloin oman taidealueensa, eikä Wahlroos koskaan päässyt armottomien helsinkiläispiirien sisälle. Konttinen korostaa Wahlroosin ruotsinkielisyyttä, joka minusta kuitenkin tuntuu ennemminkin taiteilijan puolustautumiskeinolta. Jyrkässä ruotsinmielisyydessä hän saattoi löytää jotain sellaista turvallisuutta, joka muistutti olosuhteita taiteilijattaren nuoruusvuosina.

Neljäs syy Wahlroosin eristymiselle piili Konttisen mukaan hänen yksityiselämässään. Mainituksi tulee kuitenkin vain yksi tapaus, joka toki saattoi aiheuttaa jonkin verran laineita tekosäädyllisessä ankkalammikossa. Dora rakastui menestyvän taiteilijaystävättärensä Elin Danielsonin mieheen Italiassa, ja tuli aiheuttaneeksi tämän avioliitolle melkoisia seuraamuksia. Mutta näitäkin tarinoita taidemaailma oli ja on täynnänsä. Eniten onneton tapaus saattoi vaikuttaa Wahlroosiin itseensä. Hän jäi naimattomaksi, kuten niin moni ajan naistaiteilijoista, ja jäi tai jättäytyi syrjään taideseurapiirien glamourista.

Mutta iloitkaamme Dora Wahlroosin ihastuttavista nuoruudentöistä, samoinkuin monista oivaltavista muotokuvistakin, ja olkaamme kiitollisia Hämeenlinnan ja Turun taidemuseoille, kun ne palauttivat yhden unohdetun mestaritaiteilijan jälleen tietoisuuteemme.

- - -

Otsikon alla on Doran omakuva, johon palaan pian. Sen nimi on "Innoitus", mutta tuo nimi ei kyllä kerro kuvasta kaikkea.

Onko suomalaisuus todellakin häpeä?

Vihreän Langan toimittaja Lasse Leipola kirjoitti itsenäisyyspäivän aatonaattona:

"Minulle itsenäisyys ja suomalaisuus ovat kaksi eri asiaa, eikä jälkimmäisessä ole juuri mitään juhlittavaa. Suomalaisuus kun on lähinnä sitä, että sattuu syntymään kultalusikka suussa. Sitä tuskin kannattaa kovin verisesti puolustaa".

Tiedostavan etujoukon pereinteisellä ylimielisyydellä Leipola valittaa, että median julkaisemat talvisodan "muistelot ovat uponneet kansan syviin riveihin kuin häkä". Jutun lopussa mainitaan, että Leipola viettää itsenäisyyspäivää Ruotsissa.

Leipola ei ole ainoa, joka häpeää syntyperäänsä. Varsinkin hänen aatetoveriensa joukossa suomalaisuuden häpeäjiä on paljon. Mistä tällainen kertoo? Kuinka tällaiset mielipiteet perustellaan?

Leipolan luonnehdinta "suomalaisuudesta" ei ole kovin rationaalinen, ei myöskään siitä tehty johtopäätelmä. Sen vuoksi Leipolan tekstiä on kovin vaikea arvioida rationaalisesti. "Kultalusikka" on ollut harvan suomalaisen suussa niin tänään kuin vuonna 1939. Talouslama on nyt vienyt monen suusta vielä sen muovilusikankin.

Leipolan uskontovereiden joukossa on monia, joita talvisodan muisteleminen ärsyttää. Luullakseni harva heistä kuitenkin vastustaa talvisotaa sen vuoksi, että Suomen valtaaminen ja liittäminen Neuvostoliittoon olisi heidän poliittisen vakaumuksensa mukaan ollut hyvä asia.

Poliittisen vakaumuksen lisäksi vain tietämättömyydellä voidaan selittää se, että talvisotaan ja sen muistelemiseen suhtaudutaan kielteisesti. Niille, jotka elivät tuona aikana, talvisota oli täydellinen ihme. Ylivoimainen vihollinen halusi vallata Suomen, ja kauhu oli syvä ja kouraiseva.

Vain 20 vuotta katkeran sisällissodan jälkeen kansa yhdistyi, ja ryhtyi vastarintaan. Suomea ei vallattu, vaikka se menettikin toiseksi suurimman kaupunkinsa ja muita maa-alueita. Tämä oli täydellinen ihme, ja se kertoo myös jotain suomalaisuudesta. Keskenämme voidaan kyllä tapella, mutta jumalauta vieraat älkööt sekaantuko meidän asioihimme!

Vaikka jotkut ovat pitäneet "isänmaallisuutta" vastenmielisenä asiana, niin sekä "talvisodan henki" että myöhempi EU- ja maahanmuuttovastaisuus "kansan syvien rivien" keskuudessa kumpuavat samoista lähteistä. Ehkäpä juuri tämä Leipolaakin ärsyttää.

Talvisodalle ei ollut reaalista vaihtoehtoa. EU:lle ja varsinkaan rahaliitolle ei niillekään hevin löydy realistista vaihtoehtoa, maahanmuuttopolitiikalle kyllä. Näin erilaisia ovat asetelmat eri aikoina. Mutta varjeltakoon meitä silti uusilta "viidensiltä kolonnilta", jotka yrittävät murentaa kansaa, sen perinteitä ja itseluottamusta sisältä päin!

Minä ja Brünnhilde

Parin vuoden ajan olen uudestaan ja uudestaan kuunnellut Wagnerin Götterdämmerungin viimeistä näytöstä. Sain wagnerhullulta pojanpojaltani sen valtavan partituurin, ja kävin tietysti läpi Wagnerin tekniset ja orkestraatioratkaisut. Niistä olen sinänsä kyllä hiukan eri mieltä: jättiläisorkesterin herkullisimmat detaljit ovat vaarassa hukkua sen soinnilliseen valtamerenhyökyyn. Minusta keinovarojen ekonomisuus on tärkeämpää kuin se, että tietää suurenmoisten detaljien piilevän tekstuurin rikkauden joukossa, vaikka niitä ei välttämättä aina pystyisi kuulemaankaan. Käytännön kokemus, joka vasta vähitellen on alkanut selvitä minulle, kun nuoruuden dionyysisyydestä olen kohoamassa vanhuuden apollonisten yläpilvien tienoille...

Toisaalta: juuri tämä kaiken suhdattomuus kertoo Wagnerin valtavista unelmista, samoin hänen pitkät ja yksityiskohtaiset näyttämöohjeensa, jotka on mahdollista toteuttaa vasta digitaalisen äänitys- ja elokuvatekniikan avulla. Löytyisipä jostain tuottaja, jolla olisi kanttia teettää tällainen alkuperälle uskollinen elokuvaversio Götterdämmerungista!

Aina olen kuitenkin pitänyt tuon oopperan loppua vaikuttavimpana kaikista maailman oopperanlopuista. Kun Brünnhilde on tehnyt päätöksensä, uhrata itsensä ensimmäisen ja ainoan rakastettunsa roviolla (ja palauttaa kirotun sormuksen takaisin Reinintyttärille, tuhota stagneerautunut jumalsuku Valhallassa, ja antaa mahdollisuus uudelle paremmalle ihmiskunnalle), orkesterissa alkaa soida tuo ihmeellinen uhrautuvan rakkauden Leitmotiv tai Grundthema kaiken massiivisen tapahtuman yllä ja ohessa.

Minulle tuossa oopperassa ja sen lopussa on olennaista vain Brünnhilden jumalaisen totaalinen antautuminen (kaiken surkean, valheellisen, taikojen sotkeman elämän jälkeen) sille ainoalle joka todella merkitsi jotain. Wagnerilla ja pohjoismaisissa saagan versioissa Siegfried / Sigurd ei henkilönä oikeastaan sisällä mitään sankarillista. Hänen ihmetekonsa ovat syntyneet pelkästään taikaesineiden ja myyttisen ratsun ansiosta. Eräissä versioissa hän jopa ilman minkään unohdusta tuovan taikajuoman vaikutustakin suostuu valloittamaan Brünnhilden / Sigrdrifun kaverinsa puolesta. Tehtyään kaiken pahan Brünnhildelle, Gutrunille ja Guntherille hän vasta kuoleman portilla muistaa: "Brünnhilde, heilige Braut!"...

Siegfried on mies vailla ominaisuuksia. Hänellä on Sankarin Maine ja Toimenkuva, joka on syntynyt ulkopuolisten taikojen ansiosta, ja hän ikäänkuin ajelehtii tapauksesta toiseen, typeränä heeroksena uusia sankaritekoja metsästäen. Ehkäpä hänellä ei ollut aikaa tai kykyäkään elää rakkautta toiseen ihmiseen. Mutta Brünnhildelle hän oli muuta: mies joka ratsasti tulen läpi hänet herättämään, iski miekallaan ihoon syöpyneet panssarit irti, ja vietti hänen kanssaan ensimmäisen - ja kaipa sitten viimeisenkin - lemmenhetken. Brünnhilde leimautui Siegfriediin, ja alistui hänen, petturin, takiaan vapaaehtoiseen kuolemaankin. Hän, entinen kuolematon.

Tässä se tragiikan ydin oikeastaan onkin, tässä motiivien ja tunteiden täydellisessä yhteismitattomuudessa, ja tämän linssin läpi tiirailtuna monen ihmisen elämäntarina saa nibelungilaisia sävyjä. Miksi tarinasta ei ole 'onnellista' versiota? Siegfried tulee jne., ja tämän koommin pari ei toisistaan erkane, vaan elää rikkaan rakkaudentäyttämän elämän ikuisessa parisuhteessa. "Sinun kihtisi minun luuvaloani vasten", vai miten Eeva Kilpi sen sanoi? Senkö vuoksi ajatus ei toimi, että siinä ei muka ole mitään kivaa tai jännää, mitään taiteellista substanssia?

Senkö vuoksi Danten Helvettiä aina sanotaan kiehtovammaksi lukea kuin Taivasta?

P.S. Katsokaapa kuvaa! Minulle tuntemattoman taiteilijan diagonaali- ja ruudukkosommitelma on harvinaisen selkeä. Tehkääpä harjoitustyönä analyysi kuvasta!

Töimatkalla

Koulut alkavat taas lomien jälkeen, ja äidinkielen opettajat palaavat kyiselle kynnökselleen pelastamaan mitä pelastettavissa on. Mutta minkä hekään voivat sille, että sana toisensa jälkeen poistuu yleisen ymmärryksen piiristä elinkeinomuutoksen seurauksena. Tässä heille kuitenkin muutama tärppi.

TÖI.

"Mä oon TÖIssä". "Missä sun TÖI on?" "Mulla ei oo TÖItä".

Googlesta poimittua:

"nähdessään töimatkalla tanssikoulun ja sen ikkunassa surullisen Paulinan"
"tänään töimatkalla Kosseissani soi"
"Olen Lapissa töimatkalla ja aamulla oli sellaiset rapsakat 35 pakkasta"

RUIKSEN.

Googlesta jälleen:

"kaskimaatakin käytettiin lähinnä ruiksen, nauriin ja pellavan viljelyssä". (Vantaan paikallishistoriaa)
"kaura ohitti ruiksen 1920-luvun loppuun tullessa" (Reisjärven historiaa)
"söin megapurilaisen. Se on toiseksi paras heti ruiksen jälkeen". (Ylen chatti)
"Ruiksen viljely on Suomessa nuori ilmiö" (suomi24)
"Myytti ruiksen paremmuudesta on vain suomalainen myytti". (karppaus.info)

UUSAVUTONTA ELÄINOPPIA

Lisää googletusta:

"Kohta putkahtaa varmaan ulos uroslehmä" (aamukampa.net)
"Sitten saa yksi lehmänpoikanen tulla ilostuttamaan elämää" (koirakeskustelu)
Meidän poikien hevosella alko seisoon. Kaikki tytöt hiljeni ja tuijotti sitä hiljaa ja se niiden naarashevonen alkoi sitten hirnumaan iloisesti (basso.fi.)
"näyttää hänelle luontofilmiä missä uroskana nostaa takakoipeaan ohuen näreen juureen (blogspot.com)

Jos lehtiotsikossa lukee, että "Kaustisten kansanmusiikkijuhlat", tuskin muut kuin kaustislaiset siitä pillastuvat. Who cares?

Tosi NykyAikainen ajattelu tapa nähkääs on, että kukaan ei voi eikä saa määrätä miten kirjoitetaan tai ajatellaan. Kun riittävän moni kirjoittaa että "vein töimatkalla ruiksen lehmänpoikaselle", se on ihan yhtä oikein kuin mikä tahansa muukin. Jos joukko ihmisiä ilmoittaa, että he eivät syö mitään missä on geenejä, he ovat yhtä varteen otettavia ajattelijoita kuin ketkä tahansa muutkin. Haloo, nyt eletään tätä päivää, fossiilit!

Dekadentti sommitelma - Beardsleyn Salome

Salome laulaa Richard Straussin oopperassa yhden oopperakirjallisuuden hurjimmista mielipuolisen intohimon kuvauksista. "Olen suudellut sinun huuliasi, Jochanan!" hän toistelee irtileikatulle päälle jota pitelee käsissään. Kauhistunut, inhon täyttämä Herodes huutaa: "Tappakaa tuo nainen!". Ooppera päättyy tähän huutoon, esirippu rojahtaa kiinni.

Oscar Wilden alkuperäinen näytelmä Salome edustaa kiehtovalla ja karmaisevalla tavalla fin de sièclen dekadenssia. Miten ollakaan, hän kirjoitti sen alunperin ranskaksi 1891. Englanninnos seuraavalta vuodelta ei päässyt näyttämölle sensuurin vuoksi, mutta 1894 Wilde julkaisi näytelmän Aubrey Beardsleyn kuvittamana kirjana.

Beardsleyn nerokas kuvitus kuuluu myös hänen hurjimpiin töihinsä, eikä koko art nouveau tuntene tämän hurjempaa piirrostyyliä. Tässä näytelmän loppua kuvaavassa piirroksessaan (1., lopullista paljon runsaampi versio, ehkä 1893) hänellä on luultavasti ollut kuvan pohjana 3 x 3 tai 3 x 6 -ruudukko, mahdollisesti jopa tiheämpi. Mielenkiintoista on, että hän monin kohdin on noudattanut ruutujakoa (punainen) pikkutarkasti. Sen sijaan diagonaaleista vain yksi (vihreä) on jollain tavoin ehjä ja suora. Sekään ei kuljeta katsetta ulos kuvasta, joka tuntuu hyvin liikkumattomalta.

Yksi syy tähän liikkumattomuuteen saattaa olla se, että kaikki muut mahdolliset diagonaalit ovat käyristyneet, ikäänkuin kuvan sisäiset paineet olisivat deformoineet ne. Toinen syy lienee se, että kuvan pystysuorat tekijät ovat niin korostuneita. Johanneksen päästä valuva verivirta taipuu vasta alareunan lähelle tultaessa, ja muodostaa lammikon josta kasvaa baudelairelaisia 'pahan kukkia'.

Myöskään Salomen ja Johanneksen päät eivät ole minkään liikepaineen kohteina. Päin vastoin: Salomen orgastinen lähestyminen on pysäytetty ikuiseksi suutelun odotukseksi.

Oikea alakulma ei vuoda; sen huuruinen musta lammikko suuntaa paineet ylös keskelle kuvaa, ja on jo painanut mustan ja valkoisen kentän rajan lähelle kuvan kolmannesta. Ja se laajenee, ilmeisesti, kunnes täyttää koko kuvapinnan, hukuttaa ornamentit ja hullun naisen sairaaseen liejuunsa...

Klassinen sommitelma - tasasivuinen kolmio

Sarjassa sieviä kuvia olen tullut siihen taiteilijajoukkoon, jota pidetään yhtenä kaikkein tyhjänpäiväisimmistä koko taiteen historian aikana. Tottahan se onkin, että monet suositut prerafaeliitat ja heidän seuraajansa tekivät näyttäviä, mutta onton tyhjiä tauluja. He kuolasivat alastonta naisvartaloa maalatessaan, ja käyttivät suorastaan teollisesti hyväkseen vanhempien aikojen vertauskuvallisuutta - mutta jo irrallaan niistä merkityksistä, joita nämä symbolit omana aikanaan pitivät sisällään.

Mutta he saattoivat silti tehdä töitä, jotka merkillisesti jäävät mieleen. Eräs sellainen on Fredrick Lord Leightonin neliönmuotoinen työ Flaming June (1895), jossa nukkuva nainen on kauttaaltaan verhoutunut hehkuvaan oranssiin. En ole nähnyt verkossa kopiota, jossa näkyisivät kaikki reunukset, joten sommittelun analyysi jää vain enemmän tai vähemmän huolimattomasti luonnosteltujen viivojen tasolle.

Nyt olemme kuitenkin tekemisissä erään taidehistoriassa keskeisimmän ja yleisimmän konstruktion kanssa. Tasasivuinen kolmio esiintyy perusmuotona jo antiikin rakennustaiteessa, mutta sitä käytettiin paljon myös maalareitten apuna. Lordi Leightonin maalauksessa sisäkkäisiä tasasivuisia kolmioita on useita, ja olen piirtänyt näkyviin niistä tärkeimmät.

Näyttäisi siltä, että kolmioiden korkeudet suhtautuvat toisiinsa yksinkertaisten kokonaislukujen suhteessa, ja tähän viittaa myös hiukan epäselväksi jäävä pinnan kahtia- ja 3 x 3-jako. Yksi moduli saattaisi olla reiden keskimääräinen paksuus. Ainoa selkeä kerronnallinen yksityiskohta tässä klassisoivassa maalauksessa on oikean yläkulman myrkyllinen oleanterintaimi, joka viittaa unen ja kuoleman myyttiseen yhteyteen.

1960-luvulla tällaista halveksittua taidetta myytiin halvalla. Puertoricolainen Poncen museo osti Leightonin työn 140 dollarin naurettavaan hintaan, ja siellä taulu roikkuu tänäkin päivänä, muiden taidemuseoiden suunnattomaksi harmiksi. Kuluneena syksynä teos on kuitenkin ollut näytteillä Stuttgartin valtiongalleriassa.

Maailmankaikkeuden Kokonaislegoteoria

Teille on sanottu: "Alussa oli Sana."

Mutta minä sanon teille: ei se ollut Sana, eikä Tavukaan (byte), vaan Bitti. Oikeastaan vain pieni sähköinen purkaus. Joku päästi sen alussa, kun kaikki materia oli yhtenä puurona yhdessä pisteessä. ("Kuinka monta kertaa se täytyy sinulle sanoa, Jumala? Pitää olla varovainen, jos on syttymisherkkää tavaraa lähistöllä!")

Bittiä voi kuvata yhden pisteen legolla, joka on pienin ja jakamattomin legopalikoista. Singulariteetti on kuin legopussi. Se sisältää kaikki legot, mutta siinä vallitsee Tohu ("Tohu-wa-bohu") eli Kaos. Maailman ainekset ovat olemassa, mutta se on vielä tyhjä, "ohne Form und leer", "without form and void", kuten Raamatussa kerrotaan. Legot ovat siellä odottamassa hetkeä, jolloin pieni Demiurgi aamulla tulee paikalle, mättää legot lattialle (Big Bang) ja alkaa rakentaa.

Näin syntyy Universumi, joka on siis vain yhden aamupäivän leikki.

Tämä oli Genesis.

Lopulta Big Mama tulee paikalle, panee Demiurgin päiväunille, ja kerää legot takaisin pussiin. Universumin laajeneminen loppuu, se alkaa kutistua, kunnes se jälleen on pussissa, singulariteettina, vailla muotoa.

Tämä oli Apokalypsis.

Jos Universumi pysyy samana tai jatkaa laajenemistaan, silloin syntyy ongelma. Sellaista ei yksikään äiti kestä. Tämän vuoksi Big Mama on keksinyt Mustat aukot, taivaallisen pölynimurin. Aina kun Demiurgi on saanut jotain aikaan, Äiti tulee ja siivoaa tuotoksen pussiin. Jos pusseja on hyvin monta, pussittamista riittää. Ja vähän väliä sama pussi tulee uudestaan käyttöön, syntyy uusi Genesis.

Mm. Fred Hoyle esitti aikoinaan "Jatkuvan luomisen teorian". Jos legomaterian massa jatkuvasti kasvaa, niin että Big Maman mustilla aukoilla riittää hermostuttavan paljon työtä, onko meidän postuloitava myös Big Papa, joka lähettelee pikku Demiurgille jatkuvasti uusia legoja?

Termodynamiikan 2. pääsääntöä ei tarvitse tässä maailmankaikkeuden kokonaislegoteorian yhteydessä ottaa huomioon. Maailmankaikkeus ei voi olla suljettu systeemi. Siihen vaikuttaa kaksi erillistä voimaa: sisäinen (rakentava pikku Demiurgi) ja ulkoinen (uuttera Big Mama). Jos jompi kumpi väsyy (esimerkiksi Demiurgi tulee murrosikään tai Big Mamalta menee hermot), termodynamiikka voi hiipiä kuvaan mukaan.

Kysymys on myös siitä, onko olemassa Kolmas voima, ulkopuolella toimiva Big Papa, joka heittelee pojalle lisää legoja ikkunasta. Tämä miehinen ja entrooppinen prinsiippi on tässä nyt juuri se ongelmakohta. Jokainen aviomies tietää, että jos Big Mama saisi tahtonsa läpi, legot pysyisivät pussissa ja singulariteetti vallitsisi ikuisesti.

Piiasta vapaaherrattareksi

Säätykierto! Tekstiviestien ja salarakkaitten mediakulttuurin kihelmöivä ydin! Ikiaikainen naisten toivo: sinullekin voisi käydä näin! Raamatun muinaisuudesta uudempien aikojen kirjallisuuteen, näytelmiin ja oopperoihin, jopa satuihin asti ulottuva unelmien pulppuava lähde!

Ja aina on kysymys nuoresta naisesta. Niissä harvoissa tarinoiden tapauksissa, joissa alaluokkainen mies on onnistunut kohoamaan reittä myöten, tulos on tulvillaan satiiria, farssia, surkuhupaisuutta. Ja vankkaa opetusta: älä tavoittele korkeuksia joihin et ole arvollinen. Ellei sitten prinsessa ole ehdoin tahdoin halunnut naida sikopaimenta, jolla tietysti on ollut korvaavan kokoisia muita ansioita. Sukupuolten välillä ei ole asenteitten symmetriaa.

Kristiina-instituutin tutkijoiden ei ole tällä kertaa tarvis repiä akateemista revaansa! Koko kirjoitettu historia kertoo yhtäpitävästi, että nainenhan tässä tapahtumia hallitsee. Ja biologi saattaa nyökkäillä: sisäsiittoisuuden torjuminen saattaa olla geneettisesti hyvin hyödyllistä – ja se on naaraan vastuulla!

Törmäsin tähän asetelmaan tutkiessani Gripenbergien aatelissuvun sääksmäkiläistä Voipaalan haaraa. Voipaalan kartanossa syntyi, eli, tai sieltä polveutui 1800-luvun alussa joukko maamme sivistyshistorian merkittävimpiä miehiä ja naisia. He vaikuttivat ratkaisevasti modernin koululaitoksen, modernin maanviljelysopetuksen, Suomen markan ja vuoden 1863 valtiopäivien aikaan saamiseen, ja olipa heidän joukossaan maan ensimmäinen kansainvälinen laulajatarkuuluisuuskin.

Sebastian Gripenberg oli ensin nainut serkkunsa Beata Charlottan, joka synnytti hänelle kahdeksan lasta, mutta kuoli jo 39-vuotiaana. Lapsista viisi kuoli pieninä, kaksi tytärtä eli ikänsä naimattomina, ja vain yksi ”pääsi” naimisiin.

Kolme vuotta ennen Beatan kuolemaa oli Voipaalaan tullut piiaksi 17-vuotias Maria Lovisa Öhrnberg, satulasepän tytär, joka sitten 24-vuotiaana paukahtikin paksuksi. Hän synnytti Johannes-nimisen pojan 17.2.1842. Mutta kirkonkirjoihin oli ennätetty merkitä päivää aikaisemmaksi avioliitto hänen ja 23 vuotta vanhemman, leskeytyneen kartanonherra Sebastianin välillä.

Noista kylmistä virallisista päiväyksistä voi lukea paljon. Sebastian oli jo käytännössä siirtynyt perustamansa Mustialan maanviljelyskoulun johtajaksi, ja piian raskauden täytyi olla hänelle yllätys. Saiko hän tiedon asiasta Mustialaan viime hetkessä, vai merkitsikö kirkkoherra herrasmiesmäisesti avioliiton solmituksi ennen lapsen syntymää?

Oli miten oli, mutta tästä avioliitosta syntyi peräti yhdeksän lasta. Kaikki elivät aikuisiksi, ja kukin löysi merkittävän aseman modernisoituvassa Suomessa. Oli senaattoreita, valtioneuvoksia ja kirjailijoita, oli arkkitehtia, sotilasta ja naisasianaista. Ja kun isä Sebastian korotettiin suurista kansallisista ansioistaan vapaaherralliseen arvoon, satulasepän tyttärestä tuli vapaaherratar.

Sebastian Gripenbergin elämä olisi sinänsäkin romaanin tai elokuvan aihe. Mutta kun siihen liittyy näin puhkiromanttinen rakkaustarina, luulisi että kirjailijat ja ohjaajat olisivat jo kauan sitten rynnänneet riemusta kiljuen aiheen kimppuun.

Ehkäpä esteenä on ollut yhäkin menestyvää sukua kohtaan osoitettu hienotunteisuus. Ja saattoihan olla niinkin, että epäsäätyisestä avioliitosta ei muinoin kehdattu melskata, vaikka meinattiinkin. Ajat ja arvot ovat kuitenkin jo muuttuneet. Taiteilijat, tässä teille esikuvallisen hieno aihe!

Elämänohjeita

On yleisesti tapana, että jonkun kysyessä elämänohjeista yritetään löytää joku riittävän arvovaltainen ohjeen antaja. Jotkut löytävät ohjeensa Raamatusta tai muista pyhistä kirjoista, jotkut länsimaisilta tai kiinalaisilta filosofeilta. Näin varmistetaan se, että oma lukeneisuus ja oma syvällinen ajattelukyky käy ilmi riittävän edullisessa valaistuksessa.

Minun tärkeimmät elämänohjeeni ovat tulleet vähän toisenlaisesta suunnasta. Ensimmäisen on sanonut kolmevuotias neiti Kati Kirstinä, jonka puheita hänen äitinsä julkaisi hellyttävänä runokirjana 60-luvun lopulla. Se kuuluu näin:

"Kimmo ei tottele
omaa äitiä,
ku se ajattelee.
Sit se tekee
niinku se itte tykkää."

Neiti Kirstinän uskaliaan rohkea manifesti vaatii seuraajaltaankin kovaa luonnetta. Joku nais- tai miespuolinen täti saattaa pillastua jopa tästä maininnastakin.

Toisen elämänohjeeni antoi Teekkarien autokoulun opettaja "Lurjus" vuonna 1962. Hän johdatti minut ensimmäisellä ajotunnilla heti Helsingin pahimpaan kolariristeykseen. Siinä risteytyy kuusi katua, eikä liikennevaloista silloin vielä oltu kuultukaan Töölössä.

Aloin hamuilla jarruja, mutta silloin kuului vierestä:

"Krhmmm tota... Risteysajon sääntö numero yksi on: SEKAAN VAAN!". Hiukan myöhemmin "Lurjus" lisäsi: "Nääs ei noi saa ajaa sun päälles, se on laissa kiällettyä!"

Sekaan vaan! Jos muut olivat oppineet ajamaan siinä risteyksessä, miksen minäkin? Jos joku muu oli oppinut minkä tahansa muun asian, vaikkapa derivoinnin tai virkkaamisen, miksen minäkin sitä oppisi?

Kiitos, "Lurjus"! En tullut kysyneeksi oikeaa nimeäsi, mutta opetit minulle enemmän kuin kaikki filosofit yhteensä!

Kummallisia aikoja 2 - M.A. ja minä

Minulla oli vuosina 1965-66 televisiossa kerran kuukaudessa esitetty show, johon halusi osallistua minulle silloin tuntematon M.A.Numminen laulullaan "Wovon man nicht sprechen kann". Selvää pilkkaa, ajattelin. Wittgenstein ja hänen Tractatuksensa olivat filosofiselle viiteryhmälleni peräti pyhä kirja. Sitä paitsi ankarana germanofiilinä epäilin, että taas tehdään anglopropagandaa saksankielisen kulttuurin ja natsismin rinnastamisella - laulu kun oli komeakaikuinen sotilasmarssi. En ottanut moista kummallisuutta ohjelmaani.

Monesti olen ollut väärässä, mutta harvoin näin perusteellisesti. Aloin ihailla tätä korkeasti sivistynyttä loistavaa monitaiteilijaa, joka osasi nauraa itselleenkin. Ja jos muille nauroi, teki sen vastustamattoman hellästi.

Vuonna 1966 Numminen teki ikivihreän tangonsa "Naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa". Radion korkeat neuvosherrat kielsivät laulun esittämisen, koska se heidän mielestään oli "eduskunnan vastainen ja alkoholimyönteinen".

Olen yrittänyt muistella, mikä kaikki tässä laulussa koettiin niin rivoksi. Avain löytyy jo ensimmäisestä säkeestä:

"Istuin naiseni kanssa eduskuntatalon puistossa".

Siis ei aviovaimon, tuskin virallisesti kihlatunkaan, vaan minkä lie promiskuiteettiin väljästi suhtautuvan luntun kanssa, ja paikka tuollaiseen käytökseen oli täysin sopimaton itsenäisen Suomen presidenttipatsaitten varjossa. Naikkonen oli kaiken lisäksi mieltynyt alkoholiin ja oli muutenkin eroottisesti aktiivinen, eli siis sellaista tasoa josta ei ollut soveliasta puhua muualla kuin hollituvassa.

Laulu oli myös selkeästi vasemmistolainen, johtuen siitä että vasemmistolaiset mainittiin erikseen, ja että heille osoitettiin juomaksi punaviini. Oikeistolaiset ja vasemmistolaiset käsitettiin siis tasavertaisina, mikä luonnollisesti oli karkeaa kommunismia.

Numminen korostaa huolellisesti, että viini oli mietoa, mistä heti ymmärrettiin, että hän pilkkasi alkoholilainsäädäntöämme. "Sitten virkoin: Nyt haluan pidellä sinua. Hän suostui". Riettaus ja rivous tunkee joka sanasta, ja sitä vain korostaa Nummisen huolellinen varaus: "Julkisella paikalla emme tietenkään menneet liian pitkälle". Juuri tämä ehdottoman selvä sopivaisuuden korostaminen tajuttiin piilomerkitykseltään päinvastaiseksi. Sano mitä sanot, mutta että sellaisen naisen kanssa, ja vielä kansallisen pyhäkön lähellä! Täytyyhän tämän olla pilkkaa!

Ahdasta oli tuona aikana. Kaiken aikaa kunnon kansalaiset joutuivat miettimään, mikä oli soveliasta, mikä taas ehkä mahdollisesti arveluttavaa. Rivien välejä tutkittiin, äänensävyjä arvioitiin - ja haa! sieltähän selvä vastaus löytyikin. M.A.Nummisen ääni oli kerrassaan sopimaton, se pilkkasi taidelaulajia ja koko kulttuuriamme, ja veti niitä samaan lokaan missä raaka rahvas niin röyhkeänä rypi.

Kummallisia aikoja 1 - Pusukapina

Välillä tunnen itseni jonkinlaiseksi muinaisukoksi, joka nuotion lämmössä kertoo nuorille hiuksianostattavia tarinoita muinaisista ajoista. Niin kummallisia olivat entiset ajat, että nuorten on vaikea uskoa kuulemaansa.

Jyväskylän Kesät olivat 1960-luvulla kahden tyystin erilaisen kulttuurin törmäyspaikka. Kaupunki täyttyi asukkaiden kauhuksi helsinkiläisistä, ja siinä oli tottavie kestämistä. Ties mitä skandaaleja odottaa nurkan takana!

Eräänä kesäiltana Valtakatu oli Kirkkopuiston tienoilla aivan autio. Vain yksi mies käveli minua vastaan, ja hän osoittautui Tuomas Anhavaksi. Jäimme kadunkulmaan juttelemaan, ja tapamme mukaan siinä kuluikin melkoisesti aikaa. Huomasin, että passipoliisi tarkkaili meitä kauempaa, teki sitten päätöksensä, tuli luo ja lausui jylhällä äänellä: "Hajaantukaa!"

Anhava ei häiriintynyt, jatkoi puhettaan, mutta katsoi samalla pitkin nenänvarttaan poliisia. Ei kukaan kestänyt tuota Tuomaan katsetta, eikä kestänyt poliisikaan, vaan hän katsoi virkavelvollisuuden tulleen täytetyksi ja poistui paikalta.

Mutta eräänä päivänä tuli korkeakoulun päärakennuksen vaateaulaan nuori vastakihlautunut pari, joka antautui hartaaseen suutelutoimintaan. Vahtimestari kauhistui siveetöntä käytöstä ja kutsui poliisin. Nuoripari vietiin putkaan, minne se paikallisten mielestä selvästi kuuluikin.

Tuostapa kesävieraat eivät pitäneet, ja tieto tapauksesta kiiri hetkessä kaikkiin tapahtumapaikkoihin. Syntyi ajatus, että kello 19.55, viittä minuuttia ennen konsertin alkamista koko yleisö ryhtyy protestin vuoksi suutelemaan toisiaan. Tieto levisi myös yliopiston johdon korviin, ja muutamaa minuuttia ennen määräaikaa ilmoitettiin, että vahvat poliisivoimat olivat piirittäneet kampuksen, ja että jokainen sopimattomasti käyttäytyvä vangittaisiin.

Kellon viisari napsahti paikalleen, aulan tiiviisti täyttänyt väki alkoi innokkaasti suudella, ja itse laskin suudelleeni seitsemäätoista naista ja M.A.Nummista. Lehdistö oli tietysti kärpäslaumana paikalla, ja salamavalot leiskuivat. Median paineko sitten sen teki, että minkäänlaista poliisitoimintaa ei näkynyt. Tasan kahdeksalta suutelu loppui, yleisö vakavoitui soveliaasti ja valui konserttisaliin.

Ilta-Sanomat repi tietysti aiheesta irti kaiken, etusivua myöten. Kaikki itseään arvostavat pakinoitsijat käsittelivät aihetta. Myyttiseen kuuluisuuteen kiiri Helsingin poliisikomentajan lausunto, kun toimittaja oli kysellyt saako Helsingissä suudella julkisella paikalla: "Kyllä saa, kunhan ei kiemurtele!"

Pusukapinan jälkeen tuli kaikenlaisia neilikka- ja laulavia vallankumouksia, mutta Suomi (ja Jyväskylä) muuttuivat tuolloin viidessä minuutissa aivan toisen laisiksi.

Ovela sommitelma - Fragonardin Keinu

Fragonardin Keinu on täydellisen kaunis rokokoomaalaus. Pienestä koostaan huolimatta se on loputtoman täynnä värien ja muotojen moninaisuutta. Sommitelmana se on paljon monimutkaisempi kuin Kylpijät, eikä sitä yhtä helposti pysty pakottamaan minkään laiseen ruudukkoon. Sen tenho perustuukin joukkoon diagonaaleja.

Katsotaanpa kerronnallista sisältöä. Kolmikolkkahattuinen kavaljeeri nauttii ruoholla maaten näkymästä, jonka hehkuvaan ruusunpunaan peittynyt neito tarjoaa. Palvelija oikealla pitää keinun liikkeessä, ja neito korostaa helmojensa aukeamista potkaisemalla hurmaavasti kengän jalastaan. Kavaljeerin katse ja ojennettu käsi kohdistuvat mielenkiintoiseen paikkaan helmojen alla. Tuohon aikaanhan vain baletin tanssijat saattoivat käyttää niinkin ekivookkia vaatekappaletta kuin alushousuja.

Sommittelu korostaa tuota helmojen alaista meille näkymätöntä aarretta. Neljä osittain kaartuvaa diagonaalia yhtyy tällä kohtaa, ja ne muodostavat keskenään symmetrisen asetelman.

Vasemmalta katsoen ensimmäinen on kuvan alemman puolikkaan lävistäjä. Seuraava alkaa sinertävästä aukosta puustossa, ja kaartaa oikealle edetessään lähes vaakasuoraan kohti penkkiä jolla palvelija istuu. Kolmannen diagonaalin määrittelee keinun vasemmanpuolinen köysi, ja neljännen sen oikeanpuoleinen köysi. Tämä diagonaali kaartaa vain vähän osuakseen kavaljeerin ojennettuun käteen.

Kuvan yläosa jatkaa alapuoliskon liikkeitä, ja muodostaa mainion, loppumattoman kuplivan vertauskuvan niille moninaisille mielikuville, jotka kuvan varsinaisesta toiminnasta syntyvät. Ja, kuten aina, oikea reuna ei vuoda, ja alakulman vuotamattomuutta korostaa vielä palvelija, jonka kädet suoraan vastustavat vasemmalta oikealle suuntautuvaa katseen painetta.

Kauniisti sommiteltu - Fragonard

Olen tavannut ihmisiä, joiden mielestä taidehistoria alkaa vasta impressionisteista. Kaikki edeltänyt maalaus oli pelkkää kitschiä tai valokuvataidon odottelua. Kaikkein kamalinta heidän mielestään ovat rokokoon ja romatiikan tuotteet, sekä prerafaeliitat.

Rokokoomestarien Fragonardin ja Boucherin töitten osaksi tulee vielä annos moraalista närkästystä ja kepeyden synnistä tuomitsemista. Eroottiset työt on tehty "patriarkaalisen yläluokan irstaitten miesten iloksi", ja naiset kuvataan "hyväksi käytettyinä objekteina".

Minä olen tietysti täysin eri mieltä. Nykyisen taiteen yleinen rappiotila on minun mielestäni johtanut myös varsinaisen käsityötaidon rapistumiseen. Antiikista lähtien kehitellyt sommittelun ja harmonisten suhteiden periaatteet ovat kadonneet lähes jäljettömiin.

Tämän blogin puitteissa tulen silloin tällöin esittelemään taiteen kulta-aikojen töitä maalaustaiteesta arkkitehtuuriin. Yritän myös kertoa, miksi jotkut mestarityöt ovat kauniita, ja miten niiden takana melkein aina on myös kova abstrakti ydin. Sitä ei todellakaan keksitty 1900-luvun alussa!

Aloitan hyvin yksinkertaisesta mutta kauniista maalauksesta, J-H Fragonardin Kylpijättäristä. Sen abstrakti kaava on todella simppeli, pinnan jako 3 x 3, sekä sovellettu diagonaalien käyttö. Diagonaalit eivät koskaan ole täsmällisiä, vaan ne taipuvat vähän bezier-käyrien tapaan. Voimakasta diagonaalia tasapainottavat sisään päin kaartuvat oksat oikealla ylhäällä ja vasemmalla keskellä. Tällaisella sommittelulla on ilmeisesti meidän havaitsemistapaamme lirkutteleva vaikutus, ja se tuntuu sen vuoksi kauniilta.

Länsimaisen vasemmalta oikealle kulkevan lukutavan mukaan Kylpijättärissä on myö selvä katseen liikkuminen vasemmalta oikealle. Siitä johtuu myös pakko "tukkia" oikea alakulma, jottei "kuva valuisi siitä ulos".

Kuvassa on myös pieniä kertovia yksityiskohtia. Vasemman alakulman muita tarkemmin piirretyn naisen katse suuntautuu päähenkilön jalkoväliin, ja samalla tavalla myös ruohot taipuvat kohti alemman keskushenkilön takapuolta. Tässä on kuvan eroottisuuden ydin, ei suinkaan alastomuudessa. Luulisi tuon puhuttelevan myös heteropatriarkaatin sorrosta kärsiviä nais-aktiiveja.

Seurustelee kuolleitten kanssa - laajentaa koettua aikaa

Puolitoista vuotta olen painiskellut suuren Projektin parissa, ja saanut nyt valmiiksi sen ensimmäisen osan. Siihen kuuluu keskeisesti usean tuhannen kuvan skannaaminen painokelpoisella resoluutiolla. Valtavan negatiivivaraston vanhimmat ovat 1900-luvun ensimmäisiltä vuosilta, lasilla.

Projektin muu aineisto koostuu valtavasta määrästä asiapapereita, kirjekokoelmia ja tämän kaltaisia dokumentteja, sekä erinäisten arkistoistuntojen antamista muistiinpanoista. Kaiken tämän tiedon yhdistäminen on Projektin tarkoitus, ja toivoni mukaan se on päättyessään tuottanut useita laajoja mikrohistoriallisia teoksia.

Projektin on tehnyt mahdolliseksi jo kuolleiden vanhempieni halu säilyttää ja pitää tallella niin koko oma menneisyytensä, kuin myös samoin ajatelleiden lähisukulaisten menneisyys. Olen heille tästä syvästi kiitollinen, sillä näin he ja heihin liittyneet vanhat sukupolvet ovat osaltaan olleet voittamassa kuolemaa, ja jatkavat elämää meissä ja meidän jälkeläispolvissamme.

Olen kaikista ulkopuolisista töistä vapautuneena pystynyt toteuttamaan Projektia. Samalla se on vaikuttanut syvästi minuun itseeni. Olen intensiivisesti seurustellut kuolleitten kanssa, kuunnellut heidän sanojaan, kompapuheitaankin, ja yrittänyt muutenkin eläytyä heidän maailmaansa ja tajuta sitä.

Tunnen esivanhempani, isoisotädit ja isoisoenot nyt tuhannesti paremmin kuin ennen. Olen seurannut heidän elämäänsä syntymästä kuolemaan. Olen kulkenut koulut heidän kanssaan, tavannut torilla tai juhlassa heidän tulevan puolisonsa, ja riemuinnut lasten syntymästä. Olen vailla äitelää jälkiviisautta pelännyt tai uhonnut, kun Suomen ja maailman suurhistoria on puuskina tarttunut heidän takinliepeisiinsä.

Projekti on liittänyt minut tukevasti menneisiin sukupolviin, ja liittänee jälkipolveni tähän samaan jatkumoon, kunkin sitä myöten kun ajan taju heissä kypsyy. Sen sijaan, että Aika olisi heille tai minulle vain vähäinen välähdys oman tietoisuuden hetkistä, se voikin osoittautua paljon laajemmaksi asiaksi.

Äsken yllätin itseni ihmettelemästä, miten aivan hetki sitten olin sodanjälkeisen "toisen sukupolven" kulttuuriporukan nuorimpia, ja miten nyt tuon ajan kuvia seuloessani huomaan useimpien ystävieni jo kuolleen. Mennyt aika pyrkii tiivistymään. Ei ole paljon eroa 20-, 50- tai 80-vuotiaan itsen välillä - kaikki on tavalla tai toisella mukana tässä hetkessä.

Projekti on näyttänyt minulle erään mahdollisuuden koetun ajan jatkamiseksi yli oman tietoisuuden rajojen, ja - hups! - siinä sekin sitten tiivistyy samanlaiseksi keräksi! Katso kuvaa - oliko 1905 vai 1936? - vaiko sittenkin 1951? Kaikki on silti mukana siinä kerässä, ja nyt se kerä on vain avattava muittenkin tajuttavaksi.

Ainoa kysymys on: Pitikö minun aloittaa tämä Projekti vasta nyt, kahdeksatta kymmentä käydessäni? Eikö näitä oivalluksia olisi voinut saada jo viisikymppisenä, kun työaikaa näytti sentään olevan jäljellä melkein loputtomasti?

Ilmeisesti ei.

Pakettinappula

Olipa kerran satu, joka innosti kolmivuotiaita suunnattomasti. He eivät kyllästyneet leikkimään sen päähenkilöä, joka sanoi "Röh!".

Sadun on kirjoittanut Martti Haavio, ja sen päähenkilö on Porsas Urhea, joka ei pelkää mitään, mutta jolla aina on kova nälkä. Mutta tänään tuon sadun kertominen on kovin kovin vaikeaa.

Eräissä päiväkodeissa satu kuulemma on kielletty, koska porsaan mainitseminen saattaa loukata tarhan muslimilasta. Mutta on toinenkin syy.

Kun Porsas Urhea ilmestyy satuun, se on niin laiha, että sen kylkiluut näkyvät, ja sen kärsä on ohut kuin pakettinappula. "Siis mikä?" kysyvät epätieteellisen kenttätutkimukseni mukaan alle 60-vuotiaat.

Sadun huippukohdassa Porsas on lihonut niin, että sen kärsä on paksu kuin perunanuija. Sekin tuottaa vaikeuksia ainakin alle 50-vuotiaille miehille.

Mutta minne pakettinappula, tuo siunauksellinen pikku keksintö on kadonnut? Muovikassiko sen työnsi historian hämärään? Vielä 50-luvulla jokainen kaupassa käynyt ja painavaa pakettia kantanut siunasi sitä, kun ohut ja kova naru ei leikannut sormia, vaan pakettia oli näppärä kantaa vaikkapa etu- ja keskisormen välissä.

Vanhempani olivat pula-aikoina keränneet kokoon narunpätkiä ja pakettinappuloita, ja säilöneet ne yläkaapin perukoille siistiin pakettiin. Sieltä ne sitten löytyivät muiden aarteiden joukosta, kun kuolinpesää tyhjennettiin. Nykyisin kuljen aina pakettinappula taskussani. Saattaisihan käydä niinkin, että tärkein historiallinen merkitykseni olisikin juuri pakettinappulan henkiin herättäminen.

Ajatelkaapa, mitä mahdollisuuksia pakettinappulalla olisi markkinoinnissa! Tavallinen 4 milliä paksu ja 5 senttiä pitkä, keskikohdaltaan uritettu oksanpätkä jäisi tietysti rahvaan luuseripakettien kantamiseen. Mutta samaa roinaa voisi myydä juhla- ja de luxe-versioina, jalopuusta veistetyn tai värikkäästä erikoismuovista valmistetun pakettinappulan koristamana.
"Kaupanpäällisenä aito ja ainutlaatuinen pakettinappula, parhaitten muotoilijoiden juuri sinulle suunnittelema!". Hetihän tässä tekee mieli tehdä kaupat.

Tarina tasa-arvosta

Muuan blogisti mietiskeli tasa-arvoa: "Tasa-arvo on sellainen tavoite, joka kuulostaa kivalta, on käytännössä mahdoton saavuttaa, ja saa kannattajansa vihaamaan todellisuutta ja ihmisiä, jotka siitä ovat vastuussa".

Blogisti lisäsi tähän vielä: "Mikään tasa-arvoideologia ei myöskään pyri tasa-arvoon, vaan tasaamaan tilit oman viiteryhmän ja vastapuolen menestyneimpien kanssa".

Hän sai tällaisen vastauksen: "Eikös 'Mahdollisuuksien Tasa-arvo' -ideologialla pyritä saavuttamaan juuri sellainen yhteiskunta, jossa ei katkerana tasailla tilejä, vaan nimenomaan annetaan menestyjien menestyä?"
Tästä saattaisi löytää viitteitä poliittisiin ajatusmalleihin esimerkiksi vasen-oikea-akselilla. Mutta ajattelua pitäisi tarkentaa määrittelemällä hiukan lisää termejä.
Ei pitäisi sekoittaa toisiinsa sanoja "tasa-arvoisuus", "tasavertaisuus" tai esimerkiksi "tasapäisyys". Matti ja Kalle saavat tasa-arvoisina asettua lähtöviivalle. Mutta koska he eivät juoksijoina ole tasavertaisia, Kalle tulee maaliin ensimmäisenä. Tästä syntyvät sitten ne ongelmat.
Mattia harmittaa häviö, ja jos Kalle saa palkinnon, Mattia harmittaa myös se ettei hän itse saa yhtä paljon. Matin vanhemmat vaativat tasa-arvoa, joka heidän mielestään tarkoittaa sitä, että kaikki tulivat ensimmäisinä maaliin, ja saavat saman palkinnon. Kallen on juostava hitaammin, ja annettava puolet palkinnosta Matille.
Tilannetta selvittämään tulee ammattiauttaja, joka järkeilee: koska poikia ei millään tahdo saada tasavertaisiksi, tasa-arvoon on pyrittävä kieltämällä juoksukilpailu kokonaan. Kaikki saavat juoksennella mihin suuntaan vain, eikä maaliviivaa ole.
Ammattiauttaja lähti etenemään tasapäisyyslinjallaan, kieltoja tuli yhä enemmän, ja lopulta kävi niin, että Matti, Kalle ja muut pojat pantiin marssimaan rinta rinnan, tasatahtiin. Marssin suunnan ja vauhdin määräsi ammattiauttajan esimies, ja niiden suhteen ei ollut valitusoikeutta, sillä esimies jos joku tiesi mitä tasa-arvo on. Tai näin hän sanoi.