sunnuntai 10. tammikuuta 2010

Unta Yhtenäiskoulusta - ikäkausien kumma suhteellisuus



Näin viime yönä unta, että olin pitkästä aikaa käymässä Helsingin Yhtenäiskoulussa Käpylässä. Portilla oli panssariverkkoa ja äriseviä vahtikoiria. Kiersin koulun taakse, ja siellä oli aidassa aukko, josta pääsi talonmiehen (!) asunnolle. Tämä oli oikein mukava, ja pääsin katselemaan vanhaa työpaikkaani.

Sinne ilmestyi myös Touko Voutilainen, vanha (ja kauan sitten kuollut) esimieheni, filosofi ja legendaarinen koulumies. Hän oli hiljaisen ja väsyneen tuntuinen. Jäinkin juttelemaan hänen kanssaan. Kaksi vanhaa väsynyttä veteraaniopettajaa, ei paljon vuorosanoja, sanatonta yhteisymmärrystä sen edestä. Kalliot koulun vierellä olivat valtavampia kuin todellisuudessa. Mäkelänkadun ja Tuusulantien risteys oli kaukana alhaalla.

Aamulla kävin katsomassa koulun verkkosivuja, ja huomasin että Vikipediassa on aivan erinomainen esitys koulun historiasta. Opetin tuossa ihmeellisessä kokeilukoulussa 20 vuotta, ja lähdin sieltä tänne Hämeen maaseudulle 34 vuotta sitten. Kertomukseni tuosta koulun herooisesta ajasta on tässä.

Noiden 20 vuoden aikana ehdin nähdä satojen oppilaitten kasvun 7-vuotiaasta murrosikään ja ylioppilaaksi. 1970-luvun lopulla kirjoitin runon (kirjassa Ihmisen ääni), jossa leikittelin ajatuksella, että olisin voinut olla näkemässä entisten oppilaitteni lapsia, samanlaisina pieninä räkänokkina kuin heidän vanhempansa muinoin. Tänään voisin nähdä heidän lapsenlapsensa - jopa lukiossa.

Lapsuus on lyhyt, käsittämättömän lyhyt aika ihmisen elämässä. Lapsen itsensä mielestä lapsuus on pitkä. Sen aikana tapahtuu niin mullistavia asioita niin tiheään, että tuollainen prosessi saisi hien virtaamaan, jos se levitettäisiin aikuisuuden pitkiin vuosikymmeniin. Mitä vanhemmaksi tulee, sen nopeammin aika tuntuu virtaavan.

Suuri paleontologimme Björn Kurtén esitti kerran, että ihminen kokee aikansa logaritmisesti. Lapsuus on pitkä, aikuisuus kuluu nopeammin, ja vanhuus on jo huimaa alamäkeä. Itse olen ajatellut, että ihmisen sisässä on kello, joka iän myötä hidastuu. Kaikki, liikkeitä myöten, käy hitaammaksi. Törmäsin tähän töissäni, kun jouduin kirjoittamaan metronomilukuja.

Aikoinaan olin äärimmäisen tarkka arvioimaan sekunnin, ja minuutin 60 sekuntitikausta onnistuin yleensä arvioimaan noin yhden sekunnin virhemariginaalilla. Yhtäkkiä huomasin, että metronomiluku 60 olikin aivan liian nopea "sekunniksi", ja että "oikea" sekunnin pituus olikin kokeilun mukaan noin 48-52 tikausta minuutissa. Melkoinen hidastus siis sisäisessä kellossani!

Onhan selvää, että jos nuorena kokee minuuttiin mahtuvan 60 sekuntia, jopa paljon yli, se minuutti tuntuu paljon pidemmältä kuin 50 sekunnin pituinen minuutti. Näinpä koettu aika käy koko ajan vain nopeammaksi. Oma osansa tuossa kokemisessa on kyllä silläkin, kuinka paljon ja tiheään uusia asioita ja tekemisiä noihin lyhentyviin minuutteihin mahtuu.

Alla: Leena Krohn on juuri saanut lakkinsa, minä täytän makoisaa piippua.

2 kommenttia:

  1. Juuri keskustelin aiheesta Felixin kanssa, joka täyttää kolmen kuukauden kuluttua 15. Kertoi, että aikoinaan (siis ihan muutama vuosi sitten!) se tuntui olevan käsittämättömän kaukana oleva ikä... ja aikuisuus tuntui ajatuksenakin mahdottomalta.

    VastaaPoista
  2. Onpa Leena Krohn ollut sievä tyttö!

    VastaaPoista