"Demokratia" mädättää ja heikentää kirkkoa. Arkkipiispa tulisi valita piispojen keskuudesta suljetussa kokouksessa.

Aamulehden ylänurkassa päätoimittaja Matti Apunen kirjoittaa arkkipiispan vaalista. Hän ihmettelee, miksi kumpikaan haastatelluista ehdokkaista ei uskalla lausua mitään konkreettista tulenaroista asioista. Tosin Apusen valitsemat kysymykset ovat siitä triviaaleimmasta päästä. Onko porno tai haitarinsoitto tai letkajenkka syntiä? Apunen luonnehtii asiaa näin:

"Poliittisesti korrekti syntikäsitys sanoo, että synti ei ole teko vaan jotain yleistä epämiellyttävyyttä, joka on jotenkin liimautunut ihmisen ja luomakunnan suhteeseen".

Mutta tivatessaan vastausta näihin kysymyksiin Apunen vie koko asetelman sivuraiteille. Kysymyshän on nyt siitä, että piispa valitaan tavallaan demokraattisesti, ja että naulaamalla joitakin triviaalikäsityksiä kirkonoveen ehdokas helposti naulaa ne samalla urakehityksensä ruumisarkkuun. Koko asian perimmäinen ongelma on siinä, että varsinainen mielipiteisiin sidottu demokratia ei sovellu kirkon tapaiseen yhteisöön.

Suomalaisen piispan välittömässä työkentässä saattaa olla miljoona, arkkipiispalla viisi miljoonaa ihmistä. Kukin näistä ihnisistä taaplaa tyylillään, eikä ole kahta jonka ajatukset osuisivat täysin yksiin. Ihmisten sivistyksellinen ja ajatuksellinen todellisuus vaihtelee esineellisen konkreettisesta yksinkertaisuudesta monimutkaiseen tiedon ja ymmärryksen symbolitasojen oivaltamiseen.

Piispan tehtävä on pitää notkuvista ihmislaudoista löyhästi koottu arkki edes joten kuten koossa ja edes joten kuten reitillään. Kun se arkki joltakin kohtaa tuntuu jo notkuvan niin että vettä alkaa pursuta ruumaan, piispan on tehtävä jotakin. Useimmiten hänen on toimittava kuin jalkapallomaalivahdin joka huutaa hämmennyksiin joutuneille puolustajille: "Rauha! Rauha!" Ja kun piispa näin huutaa kentälle, hän tarkoittaa esimerkiksi että julkisuudessa olisi oltava hissuksiin, ettei repivä kiihko hajoittaisi lotjaa entistä pahemmin. Ja tästähän julkisuuden työläiset, nämä "kohua" metsästävät ja luovat toimittajat eivät paljon tykkää.

Kun joku pappi esimerkiksi julistaa, että "kaikki pääsevät taivaaseen", piispa keskustelee papin kanssa ja pääsee todennäköisesti tämän kanssa jonkinlaiseen yksimielisyyteen esimerkiksi siitä että "taivaaseen pääsy" on syvästi symbolinen ilmaisu jollekin sanoin kuvaamattomalle asialle. Mutta saattaapa olla niinkin että pappi on "julkisuushakuinen", tai että häntä vastassa ennalta arvattavasti on riittävän innokas joukko konkreettisen yksinkertaisia sieluja joille "taivas" on "paikka" jolla on rajallinen ulottuvuus ja joka "vetää" vain rajallisen määrän asiakkaita (joihin innokkaimmat tietysti laskevat ensin itsensä ja sitten kaverinsa). Piispa ei oikeastaan voi muuta kuin puhaltaa pelin poikki, ja toivoa että hullut vähitellen rauhoittuisivat.

Entäpäs jos piispalle sitten tulee riesakseen pappi joka äkkiä onkin oivaltanut, ettei Neitsyt Maria mitenkään voinut kerrotuilla ehdoilla olla neitsyt, ja ryhtyy tätä oivallustaan kailottamaan julki. Ehkäpä tämä pappi on niitä yks'oikoisia jotka ymmärtävät vain sen minkä voi sanan alkuperäisessä mielessä 'käsittää'. Kun piispa luultavasti on sivistynyt, kokenut ja viisas, hän tietää ettei voi opettaa tälle "oivaltaneelle" papille miten asiat oikeasti ovat, että nimittäin Jumalanäiti on yhtä aikaa sekä tavallinen historiallinen lihallinen tyttö ja nainen kaikkine lihallisine ominaisuuksineen, että symbolinen olio jossa yhdistyvät neitsyys, äitiys ja kaikki naisen ilot ja tuskat. Ei tällainen "oivaltanut" pappi eikä hänen yksipuinen seurakuntansa sellaista "uskoisi". Eihän uskonut Tuomaskaan...

Minun on vaikea ymmärtää sellaisia ihmisiä, joille on olemassa vain kaksi mahdollisuutta: joko tieto (jota "uskovat" kutsuvat harhaksi), tai usko (jota toiset kutsuvat tietämättömyydeksi). Omasta mielestäni minulla itselläni on kuta kuinkin puhdas "tieteellinen maailmankatsomus", mikä määritelmänomaisesti sisältää sekä käsityksen konkreettisesta, toistettavan kokeellisesta ja empiirisestä tiedosta, että vapaan teorianmuodostuksen ja jatkuvan revisioinnin optiosta. Mutta en näe minkäänlaista ristiriitaa sen ja "toisen todellisuuden" välillä - sillä tämä "toinen" todellisuus sijaitsee pään sisällä ja on käytännössä määrittelemättömissä, ja sitä voidaan yleensä jotenkin kuvata vain myyttien, metaforien ja symbolien kautta.

Oletan, että arkkipiispoilla ei yleensä olisi kovin suuria vaikeuksia myöntää edellä kuvattua argumentointia mahdolliseksi. Mutta julkisesti he eivät voisi sellaiseen ryhtyä. Metelihän siitä syntyisi, kun seurakuntalaisten joukossa on aina riittävän suuri ja kovaääninen yksinkertaisten sielujen joukko kailottamassa anateemaa ja maranathaa.

Matti Apusen tekstistä saattaa ymmärtää, että hän jotenkin kaipaa katolisen kirkon ehdottomuutta monissa sellaisissakin asioissa, joista maallistunut maailma on kovin eri mieltä. Hän ei ole tässä yksin. Katolinen kirkko on myös osoittanut voimansa esimerkiksi islamin paineessa, jota protestanttiset, sovittelevat ja miellyttämään pyrkivät "demokraattiset" kirkot eivät alkuunkaan kestä. Katolisella kirkolla kristinuskon mystiikka, symbolit ja metaforat ovat aivan toisella tavoin voimassa. Äänestäjiä pelkäävät, selittelyihin taipuvat protestantit myöntyvät helpommin yleisen mielipiteen ja konkreettisen uhkan edessä.

Minusta arkkipiispa tulisi valita piispojen joukosta suljetussa piispainkokouksessa. Ilman selittelyjä, ilman vaalitaistelua, ilman äänestäjien nuoleskelua. Sen myös protestanttiset kirkot ovat velkaa vuosituhantiselle arvokkaalle traditiolleen.

Täydentyvää vaihtoehtohistoriaa: vanhoilleen jämähtänyt Rooma vs. modernistinen Kiina

Mieluisa tehtäväni on jälleen toimia sanansaattajana. Sampsa Rydman on rakentamassa uutta vaihtoehtohistoriaa, nyt vaatimattomasti kahden suurvallan Rooman ja Kiinan kautta. Uudessa kolumnissaan Rejection of modernism hän täydentää vaihtoehtoista maailmanhistoriaansa, ja tuo näkyville fiktiivisen keskiaikaisen kuvan keisarista joka ottaa vastaan ulkomaailman kansojen lähettiläitä.
Keisari Basileus Justinus Lucidius Caelestinus ottaa vastaan vieraiden maiden hallitsijoiden tribuutin. Fiktiivinen keskiaikainen seinämaalaus/mosaiikkiteos Roma Resurgens -vaihtoehtohistoriaa varten. Sampsa Rydmanin digimaalaus (2010).
Keisarilla on yllään kauttaaltaan jalokivin koristeltu kultakankainen pallium, jonka päällä on hohtavanvalkoinen toga candidatus. Kullatusta hiipasta riippuu helminauhoja. Kädessään keisarilla on metallinen maapallo (orbis terrarum), joka osoittaa hänen olevan maailman universaali hallitsija. Taustalla näkyvät keisarin henkilökohtaiset suojelusjumalat, Isis ja Mercurius.

Tässä pätkä lainausta Sampsan kirjoituksesta:

"Romance-speaking Empire of Roma Resurgens is more orderly and stable than the boisterous and freedom-loving patch quilt of Germanic kingdoms that replaced it in our history. Nevertheless, It would have periods of disorder, inevitable invasions such as China suffered from time to time. There would have been alternating periods of decay and revival, but without the death of classical culture in the early Middle Ages, there would have been no need for it to reborn; thus no Renaissance, no intellectual and industrial revolution, no individual liberties, no separation of church and state, no habeas corpus and magna carta".

Neo-Pompeji ja mammuttien kloonit

Olen onnellinen, että ehdin nähdä niin Forum Romanumin, Ostian kuin Pompejinkin silloin, kun niissä vielä valtaosa kohteista oli avoinna. Näinmuodoin olen nähnyt myös Mustan kiven Forumin alla; nyt kun sinne ei ole ollut pääsyä, siitä varmaan tulee mystinen danbrownilainen taikapaikka.

Valitettavasti turistien rapauttava paine on käynyt ylivoimaiseksi sekä näille muinaisraunioille että myös Venezian ja Firenzen kaltaisille kaupungeille. Sen vuoksi lienee ainakin suunnitelmissa ollut turisteille tarkoitettujen kopioiden rakentaminen. Sellaisia pikkuvenetsioita ynnä muita senkaltaisia on jo olemassakin.

Parin kymmenen vuoden ajan olen jo ehdottanut Pompejin täydellistä rauhoittamista tutkimuskohteeksi, ja kokonaan uuden roomalaiskaupungin rakentamista jonnekin Pontisten soitten tienoille. Karttojen perusteella siellä saattaisi olla tilaakin. Neo-Pompejin rakennuskanta ja katuverkosto olisi yksi yhteen vanhan kanssa.
Forumin pitkittäisakselin suunnassa oleva Vesuvius korvattaisiin saman muotoisella hotellilla, jonka katolta aina silloin tällöin tuprahtelisi savua. Koko huoltoverkosto sijaitsisi maan alla, ja itse kaupunki restauroitaisiin ehjäksi parhaitten tutkija- ja arkkitehtiryhmien toimesta. Kaikki tavernat, kylpylät ja muut huvipaikat olisivat toimivia, johonkin mittaan myös ehkä bordellit. Rikkaimmille turisteille vuokrattaisiin määräajaksi domuksia, ja köyhemmille riittäisi huoneita 3 - 5 -kerroksisista insuloista. Sekä työntekijät että turistit pukeutuisivat tyylinmukaisesti. Korttelien kauppapuotien määrä riittäisi hyvin sekä vaate-, ruoka-, että turistimyymälöille. Kaupungin kieli olisi sekamuoto italiasta ja latinasta.
Jo vuosia sitten kehittelin mielessäni tulevaisuusjännärin kirjoittamista Neo-Pompejista. Kun aikani täällä on jo rajoittunut, kerron synopsiksen tässä jonkun fiktiokirjoittajan hyödynnettäväksi.

Kertojaminä on työryhmään kuulunut arkkitehti, joka on matkalla Neo-Pompejin juhlallisiin avajaisiin. Yleisöjoukon vilinässä hän on huomaavinaan entisen vaimonsa. Tähän tulee taustoja selvittävä kertomus aikaisemmista tapahtumista. Vuonna 2018 japanilaiset ja venäläiset tutkijat onnistuivat kloonaamaan mammutin, ja nopeasti kasvavan mammuttilauman tyyssijaksi oli rakennettu suljettuja alueita Japaniin, Kiinaan ja Siperiaan. Niitä vastaan nousi viranomaisten terroriliikkeeksi tuomitsema ja maan alle pakottama gaiaanien joukko, johon monista eri syistä oli liittynyt paljon nuorta väkeä. Monet pitivät mammutin henkiinherättämistä jumalattomana tekona, joillakin oli muita yhtä outoja perusteluja. Kuitenkin nämä äiti Gaian ystävät olivat ryhtyneet tuhotöihin, surmanneet mammutteja, myrkyttäneet vesiä, ja räjäytelleet aukkoja aitauksiin. Päähenkilön vaimo oli liittynyt näihin gaiaaneihin, ja kadonnut väistämättömän avioeron jälkeen.

Kun päähenkilö (rohkenen nimetä hänet Waltheriksi) sitten näkee häivähdyksenä vaimonsa uudemman kerran, hän on varma siitä että gaiaanit ovat soluttautuneet Neo-Pompejiin. Mukaan oli tullut myös kiihkouskonnollista väkeä niin Yhdysvalloista kuin islamilaisestakin maailmasta. Pahennusta olivat herättäneet niin roisit korkokuvat ja maalaukset, kuin myös sitkeästi levitetyt huhut bordellien perustamisesta. Walther on varma siitä, että hankkeilla on isompi terroriteko, jonka kohteena on ensisijaisesti Odeion-teatteri, mutta myös Eumachian tavaratalo forumin vierellä ja eräät "epäjumalien" temppelit, Venuksen varsinkin.

Ja sitten jännäritapahtumat lomittautuvat Neo-Pompejin ja juhlallisuuksien esittelyn kanssa. Koska tällaisten turistikohteiden rakentaminen on mielestäni välttämätöntä alkuperäisten suojelemiseksi, en anna gaiaanien onnistua suunnitelmissaan. Jollakin konstilla heidän liikkeensa voisi saada hajallekin, kun fiksummat porukasta alkavat oivaltaa idean mielekkyyden.

Keskustelu lumipyryssä

Kuva: Wille Rydman: Pysäköintiä Kalevankadulla

A: Tuletko mukaan, pidetään pienet lumitalkoot, kun kaupungin traktori ei kerkiä täällä syrjäkujalla käydä!
B: Sitä varten minä maksan veroja, ja sivumennen sanoen paljon enemmän kuin sinä, että yhteiskunta hoitaa sille kuuluvat asiat! Enkä suosittele sinunkaan osallistuvan moiseen. Saavat vielä sen käsityksen että kyllä asukkaat hoitavat nuo lumet.
A: Mutta kun kaupungilla ei ole tarpeeksi kalustoa ja henkilökuntaa noita lumia korjaamaan...
B: Palkattakoot sitten lisää väkeä, vaikka työttömistä, saisivat ne halvemmallakin!
A: Ei riitä raha. Täytyy sitten korottaa veroja.
B: Ja varmasti ei koroteta veroja! Ne ovat jo nyt liian korkealla! Minä haluan sitä paitsi itse päättää, mihinkä minulta ryöstetyt rahat käytetään! Nuo rahathan ovat viimeistä senttiä myöten minun rahojani!
A: Mutta sen takiahan veroja maksetaan, että yhteiskunta voi antaa meille ilmaisia palveluja - itsehän juuri niin sanoit! Ilmaisen koulutuksen ja...
B: Jaa ilmaisen? Juuri vaimo kertoi, että tyttären vihko oli tullut täyteen. Opettaja ei antanut uutta, kun muka olivat loppuneet!
A: No eihän tuollainen ruutuvihko maksa juuri mitään. Sinun tuloillasi se...
B: Ei kuulu minulle ostaa vihkoa! Se on koulun asia! Luistavat velvollisuuksistaan muutenkin. Eivät opeta edes käyttäytymään! Ja tarjoavat pahaa ruokaa!
A: Mutta eikös se oikeastaan ole kodin asia opettaa käyttäytymään ja syömään?
B: Sitä varten opettajat on sinne palkattu! Pitkine lomineen! Ja voitko kuvitella miten koppavasti nuo meidän rahoilla palkatut käyttäytyvät! Jouduin jättämään auton kotiin, ja nousin raitiovaunuun. Sen keskikohdalla lattiassa oli jäätä, ja olisin voinut vaikka liukastua. Minä sanoin kuskille, että jumalauta, olisitte voinut käydä sulattamassa tuon jään, tai ainakin varottaa minua siitä. Aatteles mitä se kuski, naiskuski vielä, kehtasi sanoa: "Minä ajan raitiovaunua, en hiekoitusautoa! Haluaako herra poistua seuraavalla pysäkillä, vai haluaako herra istua hiljaa paikallaan?" Minä siitä heti vaadin vuoromestarin numeron, ja soitin sille, mutta se perkele iski puhelimen korvaani!
A: Mitä nyt tuollaisia menit sanomaan, kuskit ja vuoromestarit ovat näillä lumilla ja pakkasilla ihan samassa kusessa kuin mekin, eikä tilanne ole niiden syytä.
B: Taidatkin olla samaa sakkia noiden välinpitämättömien laiskureiden kanssa. No, siinähän sitten jatkat kolaamista!

Herkullista vaihtoehtohistoriaa

Miten maailma makaisi, jos Thermopylain tai Cannaen taisteluissa olisi käynyt toisin kuin kävi? Tai jos Kaarle XII olisi lyönyt venäläiset? Tai jos turkkilaiset eivät olisi hävinneet yhtyneen Euroopan joukoille Wienin muurien edessä?

Vaihtoehtohistoria on hauska harrastus, ja riittävän tiedon ja oivalluksen avulla siitä tulee vähintäänkin opettavaista. Poikani Sampsa on eräs näistä valistuneista historiafilosofeista, ja nyt hän on ryhtynyt kuvittelemaan maailmaa, jossa Kiinan ja Rooman kehitys ovat vaihtaneet paikkaa. Rooma on pysynyt suurvaltana, mutta on jäykistynyt vanhoilleen. Kiina sen sijaan on hajonnut kuningaskunniksi, omaksunut kristinuskon ja buddhalaisuuden, ja ryhtynyt löytöretkien ja kaupan avulla kehittymään.

Tässä ovat Euroopan ja Kiinan kartat 1500-1600-luvuilla.


Mitä lähemmäs Sampsa pääsee meidän aikojamme, sitä ironisemmaksi saattaa kertomus käydä. Näin arvaan.

Littiöitten ihmeellinen Tasomaa

Englantilainen matemaatikko ja opettaja Edwin Abbott Abbott julkaisi 1884 teoksen Flatland: A romance of many dimensions. Kesti vain 113 vuotta ennenkuin Kimmo Pietiläinen suomensi kirjan nimellä Tasamaa: Moniulotteinen romanssi.

Tapahtumat sijoittuvat 2-ulotteiseen maailmaan, jossa pakosti vallitsevat hiukan omistamme poikkeavat olosuhteet. Erot käyvät selviksi, kun 3-ulotteinen pallo saapuu Avaruusmaasta neliönmuotoisen päähenkilön A. Square tietoisuuteen. Kirjassa puhutaan myös nollaulotteisesta Pistemaasta, 1-ulotteisesta Suoramaasta, sekä jonkin verran myös 4- ja useampiulotteisista maailmoista.
Littiöperheen talo Abbottin Flatlandissa. Naaraslittiöt olivat janoja, ja saattoivat näin tietyssä asennossa muuttua "näkymättömiksi". Uroslittiöt olivat monikulmioita, ja kulmien määrä lisääntyi yleensä sukupolvi sukupolvelta. Kulmien määrä korreloi kehittyneisyyden kanssa. Huomatkaa talon eteläpuolella kaksi hyvin teräväkulmaista poliisia! Ylin yhteiskuntaluokka oli näin muodoin Ympyrät, jotka siis olivat ∞-kulmaisia monikulmioita. Naaraslittiöitten oven ei tarvinnut olla leveä, mutta erillään sen piti kuitenkin olla, sillä terävän neulamaisen janan pisto saattoi olle monikulmiolle kohtalokas.

Helsingin Yhtenäiskoulussa opetin 20 vuotta, ja 60- ja 70-luvuilla siellä leikittiin oppilaitten kanssa usein 2-ulotteisilla 'Littiöillä' heidän Littiömaassaan. Oppilaat tutkivat esimerkiksi littiöitten mahdollisuuksia tunnistaa oma ja toisten muodot peilistä. Jos monikulmioinen littiö pyörii toisen edessä, sen havaittu leveys vaihtelee säännönmukaisesti. Esimerkiksi neliön havaittu leveys vaihtelee yhden ja √2:n välillä. Abbott kuvitteli Tasamaahan jonkinlaisen sumun tai perspektiivisinertymän, jonka avulla littiöt tunnistivat teräviä ja tylppiä kulmia.
Mutta jos käy niin kuin Tasamaassa, että 3-ulotteinen pallo läpäisee tason, littiöt huomaavat ensin pisteen joka laajenee ympyränmuotoiseksi, ja pienenee jälleen pisteeksi ja katoaa. Nerokas littiömatemaatikko voisi aivan hyvin näistä havainnoista käsin teoretisoida 3-ulotteisen maailman. Onnellinen se littiö, jolla on 3-ulotteinen kaveri. Suljettu vankilakaan ei häntä pidättelisi, ja vasemman käden käsineestä voisi helposti tehdä oikean käden käsineen vain pyöräyttämällä sitä 3. ulottuvuudessa.
Littiöitten maailma aukaisi oppilaille aivan uusia ajatusmahdollisuuksia, ja innoitti heitä myös miettimään meille outoa 4. ulottuvuutta. Missä lienevät nyt ne lukemattomat oppilaitten paperit, joissa näitä eksklusiivisia maailmoita käsiteltiin sekä geometrian että tarinoiden avulla?

Inhimillis-matemaattinen ratkaisu Kiinan väestöongelmaan

Bloggari Jaska Brown fantisoi yhteiskunnalla, jossa sallitaan moniavioisuus. Ylijäämämiesten välttämiseksi siinä joudutaan abortoimaan kolme neljästä poikasikiöstä. Kiinassa on ollut hiukan samanlaista, mutta tyttöjen vahingoksi. Minulla on kyllä inhimillinen ratkaisu Kiinan pulmiin, vaikkakaan ei Jaskan scifi-kansalle.

Kiinan väestöräjähdyksen vuoksi maassa on yritetty ylläpitää yhden lapsen rajoitusta. Se ei kuitenkaan toimi kovin hyvin, kuten tiedetään. Koska maan perinteiseen kulttuuriin kuuluu se, että POIKA on kaikki, TYTTÖ ei mitään, systeemin seurauksena on ollut suuri tyttövauvojen ja -sikiöiden murhaaminen.

Minulla on pulmaan näppärä matemaattinen ratkaisu. Lukijoitten tehtäväksi jätän ratkaisun oikeellisuuden tarkistamisen, mutta jo nyt ilmoitan, että Nobelin ym. palkintoja vastaanotetaan Sääksmäen kirkolla siinä tapulin luona etukäteen sovittavina aikoina.

Ratkaisu on seuraava:

Jos kiinalainen pari saa pojan, lapsenteko loppuu siihen paikkaan, kuten nytkin.

Jos syntyy tyttö, pariskunta saa uuden mahdollisuuden.

Jos syntyy toinen tyttö, pariskunta saa jatkaa, muuten ei. Näin jatketaan, kunnes maassa on perheitä joilla on

a) poika
b) tyttö ja poika
c) 2 tyttöä ja poika
d) 3 tyttöä ja poika
e) 4 tyttöä ja poika, jne.

Yleinen tyytyväisyys taataan. Tyytyväisiä ovat poikien haluajat, ja arvatenkin puolet tyttöjen haluajista, kuten myös suuri määrä monilapsisen perheen toivojista - yhteensä arviolta noin kolme neljäsosaa kansasta.

Kovat feministit ovat tyytyväisiä yllä esittämääni listaan, jossa esiintyy sana 'tyttö' monta kertaa enemmän kuin sana 'poika'. Biologit ovat tyytyväisiä, koska poikien ja tyttöjen lukumäärä edelleen on puolet ja puolet (kehoitan tarkistamaan!). Rooman klubin jäsenet ovat tyytyväisiä, koska Kiinan väkiluku alkaa hitaasti vähentyä (uuden systeemin mukaisesti perheissä on keskimäärin vajaat kaksi lasta; kehoitan jälleen tarkistamaan!).

Kiinan miesten potenssi olkoon mikä ikinä on, mutta sen yläpuolelle asettuvat KAHDEN POTENSSIT. Ja sarja, joka suppenee.

Ruoka on politiikkaa ja uskontoa. Uuscromwellilainen moralismi leviää syyllistäen ja uhkaillen.

Helsingin kaupunginvaltuusto väitteli kiivaasti vihreiden ehdotuksesta säätää pakollinen kasvisruokapäivä kouluihin, ja päätyi lopulta hyväksymään sen. Eri puolilla nettiä aiheesta on väitelty tunteikkaasti, sillä syömisestä on tehty poliittinen ja uskonnollinen kysymys.

Pakkokasvisten puolustajien vihreässä arsenaalissa ovat olleet kaikki nykyajan edistykselliset mantrat hiilijalanjäljestä suvaitsevaisuuteen. Hienoja esimerkkejä tästä kaunopuheisuuden lajista löytyy etsimättä. "Koulujen tehtävä on kasvattaa suvaitsevaisuuteen myös ruokia kohtaan". "Lihansyönti on lopetettava epäekologisena". Ja suvaitsevaisuutta on sitten pönkitettävä viranomaispäätöksillä, vaativat vihreät moralistit, huomaamatta että itse suhtautuvat eri tavalla syöviin jyrkän suvaitsemattomasti.

Kysymys on nyt siitä, että hyvin ahdasmielinen moralismi leviää läpi koko yhteiskunnan. Sitä pönkitetään kauhuskenaarioilla, omaantuntoon ja jopa talouslaman aiheuttamaan turvattomuuteen vetoamalla, ja myös lainsäädännöllä uhkailemalla. Yhä äänekkäämmin vaaditaan "itseaiheutettujen" sairauksien hoidon lopettamista, mutta jätetään määrittelemättä, mikä sitten on "itseaiheutettua".

On monia ihmisiä, jotka ovat ylipainoisia, mutta eivät moraalittomuutensa vaan elintoimintojensa tai perimänsä takia. On monia, jotka eivät liiku vaadittua vähimmäismäärää, mutta eivät laiskuutensa vaan sairauksiensa vuoksi. On monia, jotka ovat allergisia kasviksille ja hedelmille, kanalla ja kalalle, ja joutuvat näin elämään "punaisen lihan" varassa.

Mutta puritaaninen oikeassa olemisen vietti ei kiinnitä huomiota tällaisiin vähemmistöihin, vaan yrittää pakottaa ihmisiä Prokrusteen vuoteeseen typistettäviksi ja venytettäviksi. Kaikin mahdollisin keinoin yritetään ihmisiä syyllistää, ja mitä paremmin tässä onnistutaan, sen paremmin itse itsensä nimittänyt cromwellilainen keropääpäällystö saa heidät tottelemaan muitakin vaatimuksiaan.

Kymmenen vuotta sitten oli pakko leikata toinen polveni pahan nivelrikon vuoksi. Lääkäri yritti väistellä, että nivelrikko oli ylipainon vuoksi itse aiheutettu. Minäpä olinkin varustautunut tätä vastaan, ja näytin kuvat toisesta, yhäkin täysin terveestä polvesta, sekä käsistäni, joissa nivelrikot ovat johtaneet ammatin osittaiseen lopettamiseen. "Siis tarkoitatte, että minä tämän ylipainon kanssa olen koikkelehtinut yhdellä jalalla, ja välillä kävellyt käsilläni?" Lääkäri mutisi siihen vain, että "no, aina pitää kumminkin sanoa" - ja jalka leikattiin.

Ruotsissa ollaan tässä moralismissa jo kroonisessa vaiheessa. Monilta lihavilta on viety oikeus lasten huoltajuuteen, ja viimeisimpänä villityksenä on television nöyryytysviihde, jossa ylipainoiset pannaan vankilaan, ja päästetään heidät ulos vasta kun ovat laihtuneet.

Ennen rissasivat ruoasta lapset, nyt aikuiset. Tämä alkoi jo viimeistään 1980-luvun alussa. Jouduin silloin työpaikkani puolesta viemään muutamia esiintyneitä naisia paikalliseen ruokalaan aterialle. Ensin valitettiin sitä, että isäntänä oli mies, ja kun ilmoitin että voin kyllä lähteä pois, mutta että sitten saisivat itse maksaa ateriansa, he kävivät tarjoilijaparan kimppuun. Mikään valmis annos ei kelvannut, vaan niistä piti poistaa jotain tai lisätä jotain, ja sitten tämä tiedostava sakki kävi toistensa kimppuun vääristä valinnoista.

Luonnevikaisia nämä naiset yksinkertaisesti olivat, ahdaskatseisia narsisteja ja psykopaatteja. Ilmankos olivat jo silloin pyrkimässä päättäjiksi, myöhemmin jopa europarlamenttiin asti. Noista ajoista on toki kehitytty. Nykyään osataan jo paremmin pelata uskonnollissävyisillä argumenteilla, tyypilliseen fundamentalistiseen tapaan. Pienimmän riesan tie on tehdä heille mieliksi, tai ainakin välttää avointa riitelyä. Mutta tämä tie vie suoraan yksiarvoiseen, etten sanoisi totalitaariseen yhteiskuntaan

Ihmeitten linna. Sadan vuoden takainen tieteiskirja nuorisolle

Lapsuuden kirjojeni ylivoimaiseen parhaimmistoon kuuluu yli sata vuotta sitten kirjoitettu teos, jonka isäni sai tuoreena suomennoksena joululahjaksi 12-vuotiaana, ja minä sitten 9-vuotiaana. Teoksen kirjoitti vuonna 1908 ranskalainen kirjailija ja journalisti Henri de Noussanne, joka syntyi samana vuonna kuin Jean Sibelius, mutta jonka kuolinvuotta en ole mistään löytänyt. Kirjan nimi on Ihmeitten linna ("Le chateau des merveilles"), sen julkaisi Pariisissa 1908 Hetzelin kustantamo, ja Elsa Katajan suomennoksen Kustannusosakeyhtiö Kirja vuonna 1918.

Kirja on nuorisolle tarkoitettu populääritieteellinen romaani, jonka tarkoitus oli hälventää joissakin ihmisissä yhä piillyttä tieteen ja tekniikan vastaisuutta. Tässä mielessä se kuuluu 1900-luvun alun lähes romanttiseen ajatusmalliin kaikkien ongelmien ratkeamisesta edistyksellisen tieteen ja tekniikan avulla. Tätä futurismia kuvasi erinomaisesti mm. Olavi Paavolainen kirjassaan Nykyaikaa etsimässä.

Kirjan päähenkilöt ovat 14-vuotias Beatrix ja 12-vuotias Guy, joiden sielusta taistelevat isoisä Télémaque (Tel) Barbarin ja Chilpéric Barbarin, tämän veli. Tel-setä on entinen merikapteeni purjelaivojen ajalta, jonka elämäntyö sortui höyrylaivojen paineessa, ja josta tämän vuoksi tuli sekä tekniikan että ylimalkaan ihmisten vihaaja. Chil-setä taas on nerokas tiedemies, jonka linna Etelä-Ranskassa on täynnään uusimman tekniikan ihmeitä. Tel-sedän ankarin muurein ympäröity linna taas on Keski-Ranskassa, ja siellä hän pitää lapsenlapsia kuin vangittuina, jotteivät he joutuisi nykyajan kauheuksille alttiiksi.

Saatuaan kuulla lasten ahdingosta Chil-setä syöksyy paikalle tuulennopealla automobiilillään, ja ryöstää lapset mukaansa. Tel-sedän takaa-ajo käy hitaammin, koska hän ei suostu astumaan junaan, tuohon nykyajan kauheaan keksintöön.
Tel-sedällä alkaa vähän lipsua

Lopulta Tel-setä pääsee Ihmeitten linnaan, jonka portti aukeaa itsestään, ilman kenenkään ponnisteluja. Hän joutuu ihmettelemään sähköisesti toimivia laitteita, hissiä, portin televalvontaa, sukellusvenettä, moottoripurtta ja monia muita kauhistuttavia asioita. Mutta tuo tekniikka pelastaa merihätään joutuneet lapset, ja ihmeellisten X- (Röntgen-)säteitten avulla myös hänet itsensä. Lopulta Tel-setä alkaa innostua nykyajan teknologiasta, ja veljekset tekevät sovinnon.

Veljeksillä on monikansallista henkilökuntaa. Tel-sedän uskottu (ja salaviisas) luottopalvelija on kiinalainen Ki, Chil-sedän tekninen avustaja on venäläinen keksijä Borouloff. Tällaisia olivat lasten ensimmäiset vaikutelmat Chil-sedän linnasta:

Eräässä avarassa maanalaisessa kammiossa olivat yhdistettynä kaikki ne taikakeinot, jotka käyttivät eri aparaatteja, mitkä tekivät linnan elämän niin eriskummalliseksi. Sieltä käsin Galiée voi vaivatta liikuttaa nostosiltaa, rautaristikkoa, ja ohjata pientä sähkövaunua kiskoja myöten, joita oli asetettu puiston kaikille lehtokujille. Sata hentoista lankaa kulki dynamoista nostolaitoksiin, sähkökelloihin, puhelimiin, fonograafeihin ja ne johtivat valon kaikkien huoneiden hehkulamppuihin. Erikoiskoneistoa käytettiin hissilaitokseen, joka voi toimia sähkön avulla, jos hydraulisessa järjestelmässä tapahtui joku seisahdus.
Varsinkin halli ihmetytti nuorta väkeä. Maahan istutettuina kasvoi siellä korkeita palmuja ja puumaisia sananjalkoja, pienet vesiputoukset vyöryivät solisten keinotekoisilta kallioilta, kaikenväriset sähkölamppuja suojustavat kristallitulppaanit yhtyivät tuokusuavaan, lumoavaan kukkaisrikkauteen, lisäten loistollaan luonnon ihanuutta. Fonograafin kiiltävä kuulotorvi sukelsi esiin hortensian kukinnon alta ja rattaaton kellotaulu riippui läpinäkyvällä lasiseinällä, joka erotti hallin nurmikentästä.

Kirjassa on lukuisia keskusteluihin upotettuja kertomuksia (ranskalaisen) tieteen saavutuksista ja suurmiehistä, mutta jonkin verran myös ironiaa, jopa ranskalaisilla harvinaista itseironiaa. Kas näin opetti Tel-setä maantietoa linnassaan:

— Onko Italia kaukana täältä?
— Kovin kaukana onneksi!
— Oletteko siellä käynyt, isoisä?
— Olen.
— Onko se kaunis maa?
— Ei. Siellä laitetaan huonoa ruokaa...

Merkillistä. Paljon kummallisempiin keksintöihin tottunut nykylukija tempautuu mukaan ihmeelliseen aikaan, jossa nykyajan maailma on jo merkillisen pitkälle kehittynyt.

Kaarle Ksii ihmettelee algebraa ja kysymyksenasettelua

Olin varmaan vielä valmistavassa koulussa ja siis korkeintaan kahdeksan ikäinen, kun luin jostakin, ehkä lastenlehti Kimmosta tai sitten jostain vanhempieni kirjasta ihmeellisiä tarinoita kuninkaasta jonka nimi oli Kaarle Ksii. Hän vain johti uljaana, takinliepeet liehuen, korkea otsa sädehtien joukkojaan, eikä kukaan osunut häneen. Vähän niinkuin nykyisissä seikkailuelokuvissa, joissa sankari juostessaan puolialastomana näppärästi väistelee kokonaisen divisioonan konekivääritulta, kranaatteja ja taktisia ohjuksia. Lopuksihan Kaarle Ksii kuitenkin ammuttiin, epäisänmaallisen väitteen mukaan omiensa puolelta.

Juoksin innoissani kertomaan äidille tästä Kaarle Ksiistä. Äiti ja tämän seurassa ollut täti hiukan vilkaisivat toisiinsa ja olivat huvittuneen näköisiä. Samassa häpeä valahti ylleni, ja palasin lastenhuoneeseen punaisena ja nolona. Periaatteessa minun on täytynyt tietää roomalaisista luvuista jotakin. Enhän mielestäni koskaan ole ajatellut Kustaa Iitä enkä Ludvig Ksiviä. Ja sitä paitsi monissa kelloissakin oli niitä roomalaisia lukumerkkejä aina Ksiitä myöten.
Lapsena tehtyjä mokia häpeää hiukkasen myös vanhempana. Toisaalta ne on myös hyvä muistaa, jos esimerkiksi sattuu ryhtymään opettajaksi. Minulle on ollut suunnatonta hyötyä siitä, että muistan tarkoin sen hämmennyksen joka valtasi minut Norssin 2. luokalla, kun meillä alkoi algebran opiskelu. Mistä ihmeestä sitä voi tietää paljonko on a + b, kun ei tiedä mitä ne aa ja bee ovat? Ensin ajattelin että a + b on esimerkiksi "ab", mutta tuo teoria suli nopeasti mahdottomuuteensa. Onneksi opettaja selitti tarkoin ja konkreettisesti esimerkeillä asian. Jos a = 3, ja a + b = 4, mitä silloin b:n on oltava?

Askel konkreettisesta aritmetiikasta abstraktiin algebraan oli "Quantum Leap", kalvo joka piti puhkaista. Ja nopeasti se kalvo sitten itsestään puhkesikin, ja albegrasta tuli minulle yksi lempiaineista. Jollekin muulle lapselle on jokin muu ollut se ymmärryksen esteenä oleva aivokalvo, jonka puhkeaminen on lopulta tapahtunut itsestään, kypsyyden lisääntyessä. Tuo oli hyvä muistaa, kun itse joutui opettajana seuraamaan ihmetyksestä ymmyrkäisinä kiemurtelevia pikkuoppilaita.

Vielä lukiossa jouduin uusien käsitteitten edessä ihmeisiini. Minun piti kirjoittaa kotiaine Albert Schweizerista, ja erityisesti kiinnittää huomiota hänen kysymyksenasetteluunsa. Mitä ihmettä hän siis kysyi, ja keneltä? No, lähdekirjojen selailu selvitti aika nopeasti, mistä oli kysymys. Meitä todella opetettiin lukiossa käyttämään lähteitä, ja äidinkielessä sain kotitehtäväksi kirjoittaa esitys elättikäärmeistä. Mistä ihmeen eläteistä? Käy kirjastossa ja ota aiheesta selvää myös bibliografioista, kuului vastaus. Kiitos, hyvät opettajat! Noista harjoituksista on ollut suunnaton hyöty.

Joskus terminologia on kerta kaikkisessa ristiriidassa elämänkokemuksen kanssa. Pikkuveljeni yritti opetella uskontunnustusta, jonka teksti nyt ei juurikaan ole lapsenomainen eikä noudata lapsen selkeää logiikkaa. Hän ehdotti kuulusteltaessa, että "ja sihisi Pyhästä Hengestä". No eikös Henki olekin kuin ilmaa, ja sehän sihisee. Neitseellinen sikiäminen ei todellakaan liittynyt pikkuveljen kokemuspiiriin!

Samainen pikkuveli kirjoitti SYK:n alemmilla luokilla lennokkaan aineen, josta selvästi näki miten kertova puoli hänestä oli aukeamassa. Mitä teki opettaja? Hän suttasi aineen täyteen punakynämerkintöjä, ja antoi päätteeksi oikein huonon numeron. Itse olin ehkä jo tuolloin opettaja, ja raivostuin veljeni puolesta. Paljon ei puuttunut ettenkö olisi soittanut opettajalle. Äiti rauhoitteli, ja viittasi mahdollisuuteen, että sellainen ei ainakaan auttaisi veljeäni. Päätin kuitenkin, että en ikinä itse tee moista temppua pienelle oppilaalle, vaan korjaan mahdolliset virheet vaivihkaa, sivumennen. Hyvän sisällön mitätöiminen muotoseikkoihin vedoten on eräs opettajan pahimmista virheistä.

Mäkiautoja Moukaripörssin pahamaineisessa mäessä

Vuoden 1945 alussa ryhdyttiin julkaisemaan varsin hyvänlaatuista ja modernia lastenlehteä nimeltä Kimmo. Sen symbolina oli Kimmo-nimisen koiran pää, ja se sisälsi satuja, kertomuksia, ohjeita pula-ajan vaikeuksien voittamisesta, sarjakuvia ja tehtäviä. Kimmon historiasta on mainio teksti tässä.

Lapset saivat itsekin täyttää lehteään, ja joskus järjestettiin kirjoituskilpailujakin. Muistan itse, miten kerran olin jyrkästi eri mieltä toimituksen kanssa. Toiselle sijalle oli jätetty juttu, jossa lapsi hirveästi kärsi kärsimistään hirveän kärsimisen jälkeenkin, olikohan syynä ilkeä äitipuoli, juopotteleva isä, vai sarja onnettomuuksia, en muista. Voittanut kirjoitus oli jotenkin tavallinen, enkä muista sen sisällöstä mitään. Vetosin äitiinkin, mutta hän vain hymyili ja sanoi että makuja on niin erilaisia. Minusta tuossa hävinneessä jutussa oli hienoa tunnetta ja mahtava ote.

Eräs aihe, joka kiinnosti näppäriä poikia ja heidän isiään, oli mäkiauto. Numerosta toiseen annettiin ohjeita ja ehdotuksia mäkiauton rakentamiseksi, ja varsinkin ohjattavuuspulmiin kiinnitettiin monipuolisesti huomiota. Lehti järjesti myös mäkiautokilpailuja, jotka Helsingissä pidettiin Eläintarhan Moukaripörssin mäessä. Autoja oli jos jonkinlaisia, puulaatikoista polkupyöränrunkoihin rakennettuihin ihmehärveleihin asti.
Jotkut luokkatovereistanikin rakensivat mäkiauton, ja osallistuivat myös kilpailuihin. Eräs vaikeimmin ratkaistavista ongelmista oli kelvollisten ja laakeroitujen pyörien saaminen. Sehän vaikutti auton nopeuteen, jos mikä. Kaverin auton akseli oli peräisin lastenvaunuista, mutta pyöriä ei enää löytynyt, eikä sellaisia tuohon aikaan saanut kaupastakaan. Saaneeko nytkään? Ankaran kinuamisen jälkeen sain luvan lainata meidän lastenvaunun pyöriä kaverilleni. Eihän niillä oikeastaan enää mitään tehnyt, kun pikkuvelikin oli jo kasvanut vaunuista ulos. En silloin tiennyt, että työn alla oli vielä yksi lapsi...

Vaununpyörät kävivät kilpailussa, ja palautuivat sitten takaisin. Miten siinä kilpailussa sitten kävi, sitä en ollenkaan muista. Jännittävintä oli katsoa millaisen vauhdin mäkiauto sai, ja miten sen ohjaus toimi Moukaripörssin hurjassa mäessä. Hurja se mäki oli, ja Eläintarhanajojen seurauksena mäellä oli jo tuolloin synkkä ja kauhistuttava maine. Metallilaatat sen reuna-aidassa olivat synkkänä muistona noista kilpailuista, ja niitä käytiin joskus vartavasten katselemassa.

Vuonna 1946 moottoripyöräilijä Gunnar Söderholmin kaasu hirtti kiinni, hän törmäsi suoja-aitaan ja kuoli. 1953 oli Carl-Olof Tötterströmin vuoro. Hän kamppaili uljaasti ulkomaisten hirmujen kanssa voitosta, kallistui mäkeen tultaessa liiaksi, joutui liukuun ja lensi ulos. Olin itse seuraamassa noita kisoja, ja muistan sen ankean tunnelman joka tuolloin levisi - äitienpäivään, luulisin, sillä yleensä kisat järjestettiin kaikkien Suomen mammojen "iloksi" juuri tuona päivänä.

Katselin tässä säilyneitä filminpätkiä Eläintarhanajoista, ja ihmettelen miten niitä ylimalkaan voitiin järjestää noin kapealla ja suojattomalla radalla. Joihinkin puihin oli sidottu olkipaaleja, siinä kaikki, ja yleisö parveili aivan radan vieressä. Varsinkin Töölönlahden reunalla oleva Kuolemankurvi oli suosittu, sillä tuossa tiukassa mutkassa tapahtui aina kaikkea kamalaa.

Huh!

Paskaa ja oksennusta. Herrakansa näytti mahtinsa valvontakomission Helsingissä

Malmin lentokentän ystävien nettisivulta olen lainannut ylläolevan kuvan eräästä Suomen historian synkästä hetkestä 22.9.1944. Valvontakomissio (=venäläiset) marssii maahan Malmin lentoasemalla, ja ottaa samalla haltuunsa koko lentokentän. Suomalaiset joutuivat suurella kiireellä siirtämään kalustoa Hyvinkään kentälle, ja Malmi muuttui suljetuksi alueeksi.

(Suhtaudun muuten suurimmalla mahdollisella sympatialla tämän yhdistyksen toimintaan, ja toivon hartaasti, että Helsingin kaupunginjohdon megalomaaniset suunnitelmat Malmin kentän tuhoamiseksi voidaan lopullisesti estää.)

Venäläiset ottivat haltuunsa suuren määrän kiinteistöjä Helsingissä, tunnetuimpina hotelli Torni ja Latvian lähetystötalo Armfeltintiellä Eiran mäellä. Kun venäläiset sotaherrat liikkuivat Helsingissä, se tapahtui aina hyvin näyttävästi ja osoittelevasti. Katuja suljettiin, väkeä häädettiin kauemmaksi. Aseet olivat esillä. Jälkeenpäin ajatellen Helsingin täytyi olla melkoinen šokki venäläisille, jotka olivat joutuneet totaalisen disinformaation uhreiksi. He eivät olleetkaan pommittaneet Helsinkiä rauniokasaksi, kuten Suomen puolelle kääntyneet tai käännetyt vakoilijat olivat tiedottaneet. Suomalaisten vahingoniloa lisäsi vielä se, että omaan lähetystöönsä Bulevardin ja Albertinkadun kulmassa he kyllä olivat tehokkaasti osuneet.

Latvian lähetystötalo, kaunis Valter Jungin piirtämä palatsi vuodelta 1922, sijaitsi meidän naapurissamme kadun toisella puolella. Keittiön ikkunasta oli sinne hyvin avoin näköyhteys. Talon otti residenssikseen Andrei Ždanov, pahamaineinen neuvostoroisto, joka oli kunnostautunut Stalinin terrorivuosina, ja tulisi vielä kunnostautumaan Neuvostoliiton kulttuurielämän tukahduttajana, Šostakovitšin, Prokofjevin ja Ahmatovan vainoajana.
Kun Ždanov tai muut suurmiehet olivat liikekannalla, Eiran katuja suljettiin. Sellainen piiritystila oli menossa sinäkin ilmeisesti kevään -45 päivänä, jolloin olin tulossa valmistavasta koulusta kotiin. Selässä minulla oli pahvista tehty laukunmuotoinen tummanruskea tornisteri, eräänlainen reppu siis, jossa vähät koulukirjat ja muut tavarat kuljetettiin. Rehbinderintien ja Armfeltintien kulmassa oli sulku. Ilmeisesti otin naamalleni vähän onnettoman ilmeen, kun selitin että pitäisi päästä kotiin tuonne taloon joka näkyy Juhani Ahon tien kulmassa. Ystävällinen poliisi katsahti toisiin ja sanoi, että eiköhän sentään päästetä poika kotiinsa.

Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että talomme vierellä parveilevat venäläiset olivat lapsia kohtaan tavattoman hyväntahtoisia, ja tarjoilivat usein karkkeja - joita otimmekin mikäli vanhempien silmä vältti. Jos ei, meidät käskettiin välittömästi toiselle puolelle taloa tai kotiin, ja selitettiin ankarasti, että "noilta ei saa ottaa mitään".

Joku venäläinen oli jostain saanut meidän puhelinnumeromme, ja soitteli siihen kokonaisen illan ja yölläkin. Äiti yritti puhua kaikilla kielillä joita osasi, mutta eihän juopunut ryssä muuta puhunut kuin venättä, toisteli vain iloisena että daa daa. Aamulla äiti sai kaupassa käydessään listan sopivista haukkumasanoista, durakista alkaen, ja niiden jälkeen soitot vihdoin loppuivat.

Pommitusten jälkiä lapset osasivat hyödyntää monipuolisesti. Rauniokasoista löytyi monen värisiä palasia, joilla liitujen puutteessa voitiin piirtää asfalttiin hyppyruudukkoja tai muita merkintöjä. Niille syntyi vähitellen vaihtoarvoakin. Tavallinen tiili oli tylsän väristä ja monesti vähän kovaakin piirtämiseen, mutta monenlaiset pehmeämmät valkoiset, keltaiset, ruskeat ja siniset olivat harvinaisempina hyvin haluttuja. Kaikkein arvokkaimpia olivat kirkkaan punaiset minkälie stukon palaset, joista sai pulittaa monta valkoista tai keltaista palaa.

Rauniotonteilla ja rannan joutomailla kasvoi voikukkaa, ja äidit pääsivät meistä isommista lapsistaan kätevästi eroon, kun antoivat rautaisen pikkulapion ja pienen ämpärin ja lähettivät meidät voikukanjuuria kaivamaan. Kahvista ei vielä vuosiin tiedetty mitään, joten sen korvikkeeksi oli paahdettava luonnonyrttejä.

Kun venäläiset sitten 1947 lähtivät maasta, näky heidän käyttämissään rakennuksissa oli järkyttävä. Paikat oli sotkettu ja särjetty perusteellisesti. Tornissa kaikki vuoteet ja lattiat olivat ulosteitten, veren ja muitten eritteitten sotkemia, ja sisustuksesta oli viety kaikki vähänkin käyttökelpoinen ja irrotettavissa oleva. Malmin kentällä "ikkunat ja ovet oli nostettu paikoiltaan. Niistä oli irroitettu kaikki heloitukset ja siirretty naapurimaan ehtymättömiin tarpeisiin. Töitä riitti pitkäksi aikaa ennen kuin kenttä oli toimivassa kunnossa". Näin kerrotaan pelastamalmi-sivustolla. Voisi olettaa, että näkymä Armfeltintiellä oli hiukan saman kaltainen, vaikka rakennus tosin kyllä jäi venäläisten haltuun vielä moniksi vuosiksi.

Minusta tuli norssi 3 - Ylioppilaskirjoitukset vanhaan hyvään aikaan.

Ylioppilaskokeitten lähestyminen ei hermostuttanut minua läheskään yhtä paljon kuin vanhempiani ja ehkä joitakin luokkatovereitani. Tuohon aikaan pääsi yliopistoon ja korkeakouluihin lähinnä ilmottautumalla. Vain lääkikseen ja polin arkkitehtiosastolle oli jonkinlainen numerus clausus. Kyllähän opettajat antoivat ohjeita, "muistakaa nyt sitten, että..." jne. Mutta edes opettajat eivät tuntuneet yhtä hermostuneilta kuin myöhempinä aikoina.

Eri aineitten lopputenteistäkään en muista kuin yhden, mutta sitäkin kuvaavamman välähdyksen. Saksan tentti oli pitkä, ja sen vuoksi lehtori Jatkola päätti, että käydään välillä virkistäytymässä läheisessä kahvilassa. Ottakaapa nyt huomioon, että Norssissa vallitsi vanha ja kenenkään kiistämätön hierarkia: rehtori ja yliopettajat, vanhemmat lehtorit, nuoremmat lehtorit, sijaisopettajat, sitten ei ketään, sitten oppilaat (ja viimeisimpinä naskalit eli auskultantit eli opetusharjoittelijat). Se mitä nyt seuraa, kohotti meidän arvoamme tässä hierarkiassa.

Lehtori Jatkola tilasi kaffin ja pullan ihan niinkuin tavallinen ihminen, istui meidän kanssamme samoissa pöydissä, ja sytytti - voi hurja! - sitten tyytyväisenä savukkeen. Ihan luonnollisesti niinkuin tasa-arvoisten kesken voisi tapahtua! Ja ellen nyt aivan väärin muista, hän teki kanssamme yleiset sinunkaupat! Siitä eivät varmaan kaikki opettajat olisi oikein sentään tykänneet. Mutta hän itse pääsi teitittelemästä meitä; toisin päin asia ei ollut ollenkaan näin helppo.
Kotona koko kisoihin valmistautumisen aika oli suorastaan auvoista. "Ei saa häiritä Karia, hän lukee!", sanottiin pikkusisaruksille, joille tämä aika saattoi olla hyvinkin tuskastuttava. Isäni kuva oikeasta tentinluvusta erosi kyllä omastani. Jos vetäisin kirjan kanssa vähäksi aikaa pitkälleni, hän huomautti oitis, että tenttiin luetaan pöydän ääressä ja selkä suorana. Ska man läsa, så ska man läsa! Piti näyttää uloskinpäin, että tässä nyt nähtiin todella vaivaa, eikä vain makoiltu.

Evääksi kirjoituksiin sain todella poikkeuksellista syötävää. Keväällä 1954 ei ollut ollenkaan tavallista, että kaupasta noin vain otettiin mukaan banaaninippu ja appelsiineja. Mutta niitä minulla siis oli, ja juotavana herkullista Kaakao-Milkaa! Kokeissa meni niinkuin meni. Kaksi vuorenvarmaa laudaturia suli cumuiksi pelkästään huolimattomuuttani ja lievää ylimielisyyttäni. Ruotsin kokeessa unohtui kokonainen lause kääntämättä, ja alunperin virheettömän saksan tekstin korjasin vielä mielestäni korkeatyylisemmäksi. Tulos: 9 pisteen virhe, ja arvosanan pudotus. Merkillistä kyllä nämä takaiskut eivät minua kauan harmittaneet. Tiesinhän itse, että hallitsin molemmat kielet, mitä yksittäisestä kokeesta...

Sentään aineen laudaturia minulta ei voitu riistää - tai en itse sentään sitä tuhrinut. Tuloksena oli vuoden parhaaksi arvioitu kirjoitus Hellaakoskesta; professori Sadeniemi kirjoitti, ettei ylioppilaskokelaalta voisi odottaa näin kypsää jne., ja Suomen Kuvalehti antoi hienon mustetäytekynän.

Itse koetilanteesta jäi mieleen sellaista hupia, joista tämän päivän abit voivat korkeintaan uneksua. Pöydät täyttivät koko komean juhlasalin. Nurkissa oli sermit, ja niiden takana peltiämpäri pikaisempaa tarvetta varten. Ämpärille haluava nosti kätensä, ja päivystysvuorossa oleva opettaja seurasi kokelasta sermille. Nopeasti opimme parhaan ja äänekkäimmän tavan tähdätä, ja hyvän suorituksen palkkiona oli kohtalotoverien hyväksyvät ja virnuilevat ilmeet. Äänestä kuuli myös, milloin ämpäri oli täyttymässä. Joku opettajista kantoi sitten aarteen vessaan, ja toi tyhjän ämpärin tilalle. Silloin käsiä nousi aina ennätysmäärä, sillä tyhjästä ämpäristä lähti luonnollisesti hulppein ääni.

Toinen jatkuvan tarkkailun kohde oli valvovien opettajien sukupuolijakautuma. Muistan, että vain kerran kävi niin, että paikalla oli ainoastaan naisvalvojia. Minun lienee turha kuvailla sitä innokkuutta ja äkillistä hätää, jolla oppilaat anoivat pääsyä ämpärille, punastelevan opettajattaren valvomana.

Kaikki eivät kirjoituksiin asti päässeet. Juuri niitä ennen lähti ehkä parikin juutalaispoikaa vastaperustettuun Israeliin, jossa heitä odottivat taistelut ja hengenmenokin. Eräs luokkatovereistani kirjoitti englannista loisteliaan ja täydellisen laudaturin. Tämä oli suuri yllätys joillekin, ja se johti kyllä jonkinlaiseen kuulusteluunkin. Mutta paljastuipa siinä sitten tosisuomalainen sankaritarinakin.

Luimme lyhyen englannin, ja ensimmäisen tunnin aikana opettaja antoi meille kouriintuntuvan näytteen englannin ja suomen ääntämisen eroista. Hän kirjoitti taululle lauseen "If wishes were horses, beggars might ride", ja meidän piti harjoitella sen lausumista. Minulla ja muilla kaksikielisillä ei suurempia vaikeuksia ollut, mutta luokkatoverillani Pepellä oli. "Beggars" ääntyi väkisinkin muodossa "Peköös", ja saattaa olla, että me ihan vähän nauroimmekin tätä. Pepe suuttui, ja päätti näyttää meille ja koko koululle, mistä päästä se kana kusee.

Salaa meiltä ja opettajilta Pepe alkoi opiskella englantia tosissaan. Hän ylläpiti itsestään kuvaa seiskan oppilaana, vastasi vähän niin ja näin, ja teki tahallisia virheitä kokeissa. Ylioppilaskirjoitusten aikaan hän oli jo yliopistollisella tasolla englanninkielessä - ja yliopistoon hän sitten menikin ja valmistui kielten maisteriksi. Meille hän esiintyi vain kehonrakentajana. "Minulla on Euroopan komein yläkroppa", hän sanoi. Mutta myöhemmin hänestä tuli tosisuomalaisen peräänantamattomuuden ja ehdottomuuden perikuva.

Media kohkaa Googlesta ja intiimisuojasta

Google on laajentanut karttapalveluaan kuvanäkymillä myös Suomessa. Jostain syystä ihmiset ja heitä kiitollisena yllyttävä media ovat nostaneet asiasta hirmuisen kohun. Ensimmäiseksi arveltiin miten käy tyypin joka ilmiselvästi näkyi käppäilemässä Hämeenkadulla sen sijaan että oli Lanzarotella. Sitten saatiin esille kovempaakin kamaa. Joku näkyy kuvassa pihallansa, ja on ilmiselvästi munasillaan. Eikö ole mitään yksityisyyden suojaa enää, kiljuvat ihmiset.

Professori Jukka Kemppinen sanoo asian tänään blogissaan niin selvästi, että hörhöimpiekin pitäisi se ymmärtää:

Yksityisyyden piiri on määriteltävä nykylakikielellä alueeksi, jolla ihmisen ei kohtuudella voi edellyttää ottavan huomioon ulkopuolisen tarkkailua. Tekninen väline ei ole ratkaiseva. Jos joku vilauttelee tissejään kerrostalossa niin että kadulle näkyy, oma vikansa. Jos joku hiipii tuijottamaan makuuhuoneen ikkunasta, nenä lasissa, menettely on salakatselua, käytti laitteita tai ei.

 Kadulta ei julkiselta paikalta otettu valokuva on sallittu myös rakennuksen suuntaan otettuna. Jos joku haluaa istua munasillaan paikassa, johon näkee kadulta, oma vikansa.

Nettijulkisuuteen livahtavien kuvien osalta paljon ongelmallisempi asia ovat kännykkäkuvat, joita voi salaa ottaa myös kiistatta intiimeissä paikoissa, samoinkuin paparazzo- ja ilmiantajamentaliteetin piiriin kuuluvat "paljastuskuvat", joita media niin ahnaasti pyytää lukijoiltaan.

Tietokoneen näyttöruutu on ilmeisesti monille vielä oudompi asia kuin televisio. Moni Googlen kuvia kauhistellut saattaisi ilostua ikihyväksi jos hän niiden sijasta olisi vilahtanut oikein teeveessä.

Kemppinen sanoo samassa jutussaan, että "meille tekee kuitenkin tuloaan häröjen ja hörhöjen yhteiskunta". Mitä ihmeellisimmillä perusteilla vaaditaan esimerkiksi erillisiä pukusuojia ja -koppeja ja omia uimahallivuoroja, kuten tänään satuin radiosta kuulemaan. Kun yhteiskunta on hajonnut pienenpieniksi "heimoiksi", ja jokainen "heimo" sitten vaatii itselleen erikoikeuksia ja lain suojaa, ollaan tultu niin pitkälle tällä hajoamisen tiellä, että myös yhteiskunnan henkinen hajoaminen on aivan kulman takana.
Tämän lähemmäksi taloani Google ei valitettavasti päässyt.

Minusta tuli norssi 2

Norssin opettajista se jonka "viikset on punaiset kuin Tornin huipussa lippu" oli siis matematiikan lehtori Saarialho. Hän oli muuten kuivakkaan asiallinen, mutta kokeita palauttaessaan hän saattoi veäntää savolaisittain, että "pimmeeltä näyttää sano suutarj kun suappaanvarteen kurkistelj". Vanha venäjänopettaja tohtori Kurki taas käytti mielellään sanoja "senkin vekkuli kekkuli". Hänet pantiin opettamaan meille kaunokirjoitusta, ja kun me saimme vihkomme täyteen, hän myi meille viiden pennin hinnasta ylimääräisiä sivuja. Kerrottiin, että hän kokeita valvoessaan saattoi lukea sanomalehteä - mutta siinä oli reikä, josta hän näki kaikki lunttausyritykset.

Kolmas erikoisesti puhunut opettajamme oli kaukainen sukulaiseni, tohtori Kalle Sorainen (ent. Sandelin), ruotsinopettajani lukiossa. Hänellä oli tapana sanoa "no" vähä jokaisen virkkeen alussa ja muulloinkin. Me pidimme tilastoa tuosta sanasta, ja itse muistan päässeeni noin 80:aan ennenkuin sekosin. Hänellä oli hiukan vaikeuksia kurinpidossa.

Myöhemmin tutustui Soraiseen aivan toisella tavalla, filosofien ja loogikoiden istunnoissa. Hän oli varsin monipuolinen tutkija, käsitteli mm. kirjallisuutta (Siljo ja Kierkegaard esimerkiksi), psykologiaa ja formaalista logiikkaa. Ellen nyt sekoita, hän teki myös tutkimuksen negaatiottomasta logiikasta. Sorainen eli vanhaksi, yli 90 vuoden ikäiseksi.

Voimistelua opettivat olympiamitalistit Seeste ja Rove, mutta myös kunnianarvoisa Väinö Lahtinen, vanha herrasmies joka täydessä puvussaan joskus näytti malliksi rekkiliikkeitä. Hauska oli seurata, putosiko kultakello liivintaskusta roikkumaan näiden hämmästyttävien esitysten kuluessa. Voimistelu oli minulle aika vastenmielinen oppiaine. Rekillä ja hevosella sattui niin vietävästi. Urheilun puolella olin hiukan parempi. Tuolloin pojat muuten jakautuivat kahteen tiukasti eriytyneeseen ryhmään, jääpalloilijat ja jääkiekkoilijat. Jälkimmäistä pidettiin enemmänkin sakilaisten alaluokkaisena touhuna kaikessa väkivaltaisuudessaan. Herraspojat pelasivat jääpalloa, minäkin vähän yritin, mutta huonona luistelijana en kyllä menestynyt lainkaan.

Vaikka olinkin joukkueita valittaessa aina häntäpäässä, en muista että opettajat olisivat minua kovin paljon sortaneet. Sen sijaan Matti Paavilainen, joka tuolloinkin oli varsin runsaslihainen, nostettiin väkisin rekille. Eihän siitä mitään tullut, poika rojahti lattialle, ja häntä sattuikin aika lailla. Paavilainen taisi muuten olla ensimmäisiä Norssin oppilaita, jolla oli auto käytettävissään. Sillä me sitten hyppytuntien aikana ajoimme Tyttönorssin tykö likkoja arvioimaan.
Löysä

Tyttönorssien elämä oli tosissaan toisen laista kuin poikanorssien. Heidän siveyttään ja säädyllisyyttään vahdittiin olan takaa. Ruotsinkirjankin tehnyt rehtori Lydia Almila tunnettiin myös nimellä Lymy-Lyyti, hänellä kun oli tapana kulkea käytävillä ja kumartua seuraamaan opetusta avaimenreiästä. Kerran sitten Tyttönorssissa taivuttiin järjestämään tanssit. Tyttöjen piti etukäteen ilmoittaa kavaljeerinsa nimi ja perhetausta rehtorille. Naapuritalon Maija pyysi minua, ja minut hyväksyttiin. Koulussa meille pojille sitten pidettiin ankara käskynjakotilaisuus. Jos oli pakko pitää tytöstä kiinni, väliä kuitenkin oli pidettävä puoli metriä. Salin reunustalla opettajat vahtivat meitä, ja puuttuivat haukkana asiaan, jos näkivät parien olevan liian lähellä toisiaan. Arvata sopii, kuinka kauan tuota kauheutta kesti. Häivyimme paikalta heti kun se käytännössä oli mahdollista.

Opettajaharjoittelijat eli naskalit istuivat luokissa kaiken aikaa. Heidän opetuksensa oli ilmeisen jäykkää ja vähän sallivaa. Ainekirjoituksessa meitä oli ankarasti varoitettu, että ns. ykkösaiheesta saa kirjoittaa vain uskonnolliseen sävyyn, ja silloinkin piti varoa kaikkialle hiipivää katolista tai muuta vääräoppista hapatusta. Minä kuitenkin erehdyin kirjoittamaan Juudas Iskariotista aineen, jossa yritin kaikin keinoin ymmärtää hänen ratkaisujaan, ja sanoin että hänen yksinkertaisesti oli pakko kavaltaa Jeesus, josta muuten ei olisi tullut "Vapahtajaa".

Naskali palautti aineet, mutta minun kohdallani hän ilmoitti:"Rydmanin ainetta en voinut arvostella, koska siinä kirjoitettiin niin hirveitä mielipiteitä". Minä olin raivoissani; yliopettaja Haila tuli heti tunnin päätyttyä luokseni ja kuiskasi: "Minä kirjoitin omaan kirjaani että yhdeksän ja puoli". Lämmitti. Harmi oli pyyhkäisty pois.

Minun on näköjään pakko jatkaa näitä norssimuisteluita vielä useampaan kertaan. Mistä noita muistoja oikein tulee?

Ei kaikessa ole viestiä, ja yleensä tulkinnat vain sotkevat sitä vähääkin.

Useammastakin pianistisäveltäjästä kulkee juttu, että kun hän esitti porukalle uuden sävellyksensä, joku sanoi: "Oikein hyvä, mutta mitä sinä haluat sanoa tällä sävellykselläsi?". "Tämän", sanoi säveltäjä, ja soitti kappaleensa uudelleen.

Ihmisille on syntynyt merkillinen käsitys, että sävellys, maalaus, mikä tahansa taideteos on sellaisenaan pelkkä arvoitus, viesti, jonka salaisuus pitää ensin selvittää, ennenkuin sen täysin ymmärtää. Aina puhutaan siitä että joku "tulkitsee" tuon ja tuon sävellyksen, aivankuin se kummallinen nuottikuva olisi vain pelkkä kummallisten taikamerkkien joukko, jonka sitten välittäjänä toimiva pappi tai meedio selvittää kuunneltavaan muotoon.

Säveltäjällä on kuitenkin mahdollisuus liittää nuotteihinsa monenlaisia merkintöjä temposta, agogiikasta ja muusta tarpeellisesta, niin että kaikki hänen nuottejaan kunnioittavat muusikot esittävät kappaleen kuta kuinkin samalla tavalla. Itse asiassa "tulkintaan" pyrkivät muusikot ennemminkin vain väärentävät säveltäjän työtä, ja sijoittavat siihen omia mieltymyksiään tai rutiinejaan.

Käsitys salatusta viestistä ja sen tulkinnasta on ilmeisesti keksitty lähinnä sen vuoksi, että voitaisiin synnyttää kirjavanlaatuinen humanistinen tieteilijäjoukko, joka pyrkii monopolisoimaan itselleen taiteilijoiden tuotannon ja sen selittämisen. Ikäänkuin taide kävisi selitettynä ymmärrettävämmäksi!

Televisiossa on esitetty sarja muotifilosofi Žižekin elokuva-analyysejä, joissa mies näyttää tuttuja elokuvanpätkiä, ja latelee niiden päälle summittaisia vulgäärifreudilaisia manauksia. Mikään ei ole sitä miltä se näyttää, ovat ranskalaiset huijarifilosofit Lacanista Derridaan onnistuneet iskostamaan ihmisten tajuntaan. Ja niin sitten kilvan etsitään "uusia tulkintoja", ja päästään parhaimmillaan jopa oikein televisioon niitä esittelemään.

Voisin kehystää blogin otsikossa olevan kuvan, ja panna sen näyttelyyn. Tekisin sen silloin vain siksi, että se on kovin nätti. Kuvalla ei ole muuta viestiä kuin "kukka", "oranssihtavan punainen kukka", tai "kerrottu samettikukka". Jos joku keksii muunlaisen tulkinnan, hän vääristelee minun toimintaani, ja minulla on aihe suuttua häneen. Tai jos panen tähän tällaisen kuvan:
se kertoo pelkän geometrisen luonnonlain, ei yhtään mitään muuta. Paitsi että se kuva on hauskan näköinen. "Mitä minä haluan tällä kuvalla sanoa?". En yhtään mitään, en bladi yhtään ollenkaan mitään.

Eräässä keskustelussa minulle huomautettiin, että paitsi pukeutumisellani ja ulkonäölläni, myös tekemisilläni ja tekemättä jättämisilläni kaiken aikaa viestitän jotain, jota muut sitten voivat tulkita. Mutta normaalioloissa pukeudun vain lämmön ja mukavuuden vuoksi, ja leikkautan tukkaa ja partaa lyhyemmäksi vain jotta niistä olisi mahdollisimman vähän vaivaa. Jos olisi riittävän lämmintä, olisin alasti - kuten useimmiten aamupäivisin olenkin. Ainoastaan muiden ihmisten takia on pakko vetää jotakin päälleen, syistä joita en perimmältään oikein edes ymmärrä. Mutta helpointa on kuitenkin peitellä joitakin ruumiinosia, jotta ei syntyisi konflikteja. Riittääkö tämä viestiksi, tämä "vaivannäön vähentäminen ja mukavuuden tavoitteleminen"? Olisi hyvä jos riittäisi...

Jos taas teen jotain, tai jätän jotakin tekemättä, viestiksi riittää minun mielestäni hyvin että "tuli mieleen että olisi hupaisa tehdä X", tai että "unohdin / en jaksanut tehdä X". Joka ryhtyy muuta tulkitsemaan, olkoot itse vikapää.

Olen kauan ajatellut teettää itselleni t-paidan, jossa lukee edessä "Schrödingerin kissa elää", ja takana "Schrödingerin kissa on kuollut". Eipä tässäkään ole sen enempää viestiä, kuin jos paidassa lukisi "e=mc²" tai "1+1=2". Mutta todellinen viesti minulla kyllä olisi paidan selkämykseen, osoitettuna kaikille tulkitsijoille: "Haist' itte".

Juoksua palavan kaupungin halki. Helsingin suurpommitus 1944

Sunnuntaina helmikuun 6. päivänä 1944 olin melkein 7½-vuotias valmistavan koulun tokaluokkalainen. Päivällä oli leikitty naapuritalon lasten kanssa, ja mahdollisesti käyty aamupäivällä Kaivopuistossa. Ehkäpä naapuritalon vähän nuorempi Maija oli siellä mukana. Jos oli, olimme tulleet eri aikaan ja eri tietä kotiin. Niin meidän Kaivarinretkemme yleensä päättyivät.

Kello viiden tienoissa oli syöty päivällinen. Isä oli kotona. Vaikka hän oli Itä-Karjalaa armeijajohtoisesti jälleenrakentavan Vako Oy:n palveluksessa, ei hänen tarvinnut koko aikaa olla vallatuilla heimoalueilla. Helsingissä tapahtui byrokratiasta suurin osa. Kello kuuden jälkeen illalla oli läksyjenteon aika. Kymmentä vaille seitsemältä alkoivat hälytyssireenit ulvoa. Useimmiten hälytykset olivat olleet turhia, mutta sammutimme kuitenkin valot ja lähdimme parruin tuettuun kellariin.

En muista, oliko ennen hälytystä kuulunut sitä pahaenteistä ääntä, joka minulle on jäänyt sodan äänistä uhkaavimmaksi ja pelottavimmaksi. Kun ryssän pommikonelaivueet olivat meren yllä matkalla kohti Helsinkiä, niiden äänen kuuli jo kauan ennen kuin mitään hälytyksiä edes annettiin. Oikeastaan sitä ylimatalaa ääntä ei ensin edes kuullutkaan, sen tunsi vatsanpohjassa. Mutta hälytyksen jälkeen koneitten jylinä kuului selvästi kellariin asti.

Siellä emme ehtineet istua kauankaan heikon lampun valossa, äiti, minä, 4-vuotias pikkusisko ja ½-vuotias vauvaveli, kun alkoi kuulua ilmatorjuntatykkien yhtämittaista ääntä ja sitten taloa vavisuttavia räjähdyksiä. Heti siinä tajusimme, että nyt oli tosi kysymyksessä. Räjähdykset ja tärinä kuuluivat yhä lähempää, ja kellarin katosta irtoili palasia ja pölyä päällemme. Hyökkäystä kesti pitkälti kolmatta tuntia. En muista, kuuluiko sen päätteeksi vaara ohi -merkkiä, mutta jossain vaiheessa menimme asuntoon katsomaan vaurioita.

Vinosti vastapäinen talo paloi. Kadulla oli röykkiöittäin huonekaluja ja muuta tavaraa, ja palomiehet yrittivät osua liekkeihin. Kaikki meidän ikkunamme olivat säpäleinä yhtä lastenhuoneen ikkunaa lukuunottamatta, lattiat olivat lasinsirpaleitten peitossa, ja oli kylmä. Me keräsimme tärkeimmät tavarat ja vaatteet laukkuihin, ja lähdimme etsimään turvallisempaa kalliosuojaa. Jo siinä vaiheessa huomasimme, että pommeja oli satanut Eiran mäelle suuri määrä. Muutamien kymmenien metrien säteellä ainakin viisi taloa oli saanut osuman. Tulipalot valaisivat joka suunnalta pimeää kaupunkia, josta katuvalot luonnollisesti oli sammutettu.

Lähin kalliosuoja sijaitsi Johanneksen kirkon alla, Norssia vastapäätä. Se oli kuitenkin täynnä, ja meidän oli jatkettava pakoa Norssin ohi, ja alas Korkeavuorenkatua Diana-puistoon. Yrjönkadultakin oli pääsy Erottajan valtavaan kallioluolaan, ja sinne me pääsimme istumaan pitkille puupenkeille. Olimme ilmeisesti lähteneet kotoa kymmenen maissa, ja ehkä tuntia myöhemmin olimme Erottajan suojassa. Jo oli aikakin, sillä puolilta öin hyökkäys alkoi uudelleen. Vihollinen oli päättänyt tuhota Helsingin. Pommien räjähdykset tärisyttivät koko kallioluolaa, ja paukkeeseen sekaantui ihmisten voihke ja itku suuressa hallissa.

Aamuhämärän aikoihin lähdimme Erottajalta kohti Katajanokkaa. Tulipalot punersivat joka suunnalla, mutta isovanhempien talo oli välttynyt tuholta. Siellä aikuiset puhuivat salissa kiihkeästi keskenään, ja puhelin soi tämän tästä. Minä seisoin pimeässä eteisessä, kun kuulin postiluukun kolahtavan. Uusi Suomi putosi luukusta niinkuin aina aamuisin, mutta nyt sen etusivun yli oli vedetty valtava otsikko: SUURPOMMITUS HELSINGISSÄ. Yhäkin muistan sen pikkupojan mieleen syöpyneen sarkastisen huvittuneisuuden. Kas kas, olipa hyvä että sanomalehti kertoi tuon uutisen! Enpä olisi muuten tiennytkään!

Jälkeen päin ihmettelen lehtitalon sinnikästä toimintaa. Vailla sähköä, pommien räjähdellessä, lehteä tehtiin sitkeästi, saatiin painetuksi, ja lopulta siirretyksi lehdenjakajillekin. Heitäkin oli siis ilmaantunut töihin aamuvarhain kaikesta huolimatta!

Helsingin massaevakuointi alkoi ilmeisesti saman tien, ja mekin lähdimme Lopelle sukulaistaloon. Isä jäi tietysti kaupunkiin, korjaamaan tai peittämään ikkunoita, ja ilmeisesti tekemään muitakin upseerille kuuluvia töitä. Meni runsas viikko maalla, kun talonväki alkoi huudella kiihtyneesti. Ulkona näin että eteläinen taivaanpuolisko loimusi punaisena, ja kuului niin lentokoneitten kuin tykkienkin jylinää. Ryssä oli tullut takaisin. Ja se tuli kymmenen päivän kuluttua vielä kerran.

Me olimme maalla syksyn alkuun asti. Minä opin tuon talven ja kesän aikana suuren määrän maalaistalon töitä. Sotatoimet olivat päättyneet syyskuun 5. päivänä, ja ainakin silloin koulut pääsivät alkamaan uudelleen. Koti oli ilmeisesti saatu korjatuksi asuttavaan kuntoon. Myöhemmin olen lukenut, että ikkunalasista vallitsi suuri pula, niin että jotkut saivat korjatuksi ikkunansa vasta lokakuun aikana.

Helsingin ilmatorjunnan sankarillinen ja tehokas toiminta on jäänyt sotahistoriaan ainutlaatuisena. Vain nelisen prosenttia pommeista putosi varsinaiseen kaupunkiin. Tämä oli ihmetyksen paikka syyskuussa saapuneille venäläisille, joille oli kevättalvella syötetty aivan päinvastaista tietoa. Mutta venäläiset viipyivät Suomessa kolme vuotta, ja yksi heidän haltuunsa ottamistaan taloista oli aivan meitä vastapäätä Armfeltintiellä, entinen ja taas nykyinen Latvian suurlähetystö. Siitäkin riittäisi kerrottavaa yllin kyllin.

Minusta tuli norssi I

Tulin norssiksi valmistavan koulun jälkeen 1945 vain 8-vuotiaana. Muistaakseni olin vielä toisella luokalla koulun nuorin. Sen verran tuo yletön nuoruus haittasi, että minut yhteisestä sopimuksesta jätettiin luokalle lukion ensimmäisen vuoden jälkeen. Olinhan lukioon tullessani vasta 13:n ikäinen!
Perhe vappuna 1947. Olen Norssin toisella luokalla, ja minulla on norssinlakki päässä!

Yleinen muoti on ollut, että kouluaikojen ankeutta ja ikävänluontoisia opettajia moititaan nuoruusaikojen turmelijoiksi, ja kaikkien aikuisuudessa koettujen vastoinkäymisten perimmäiseksi syyksi. Minulla ei ole mitään syitä tehdä tuollaista. Saattoihan koulussa olla ikävämpiä päiviä, mutta mitään johdonmukaisesti painostavaa en muistoistani löydä. Saattoivathan minua jopa 4-5 vuotta vanhemmat luokkatoverit ärsyyntyneinä joskus luonnehtia minua lapselliseksi - mutta lapsellinenhan tietysti olinkin.

En muista yhtään opettajaa, joka olisi jotenkin sortanut minua. Sen sijaan muistan monia heistä poikkeuksellisen hyvällä. Historian opettajat Eero Saarenheimo ja Aulis J. Alanen olivat loistavia. Alanen elävöitti Waterloon taistelua juoksemalla edes takaisin opettajankorokkeella ja huitoen karttakepillä. Hän esitti sirosti kumartaen kenraali Colvillea, joka kehotti urhoollista veteraanikaartia antautumaan, ja hyppäsi sitten komentaja Cambronnen rooliin, ja kajautti tuon ennenkuulumattoman sanan. "Merde! Se tarkoittaa että JA PASKAT!". Jestas, että me pojat ihailimme moista opettajaa.

Eräänä talvena ikkunanpuolimmaisten rivien poikien katseet suuntautuivat väkisinkin Johanneksen kentän jäälle. Siellä harjoitteli Suomen paras silloinen kaunoluistelija, nimeltään muistaakseni Leena Pietilä. Saarenheimo patisteli poikia mukaan opetukseen: "Mitä siellä ulkona nyt on niin mielenkiintoista?". Lähti sitten ikkunan luo katsomaan, ja jäikin sinne melkoiseksi toviksi. Me pojat olimme voitonriemuisia, mutta hiirenhiljaa. Emme halunneet herättää opettajaa hartaushetkestään. Mutta tällä teollaan hän jäi sydämiimme ikäänkuin "yhtenä meistä".

Nerokkain opetustapahtuma sattui kohdalleni toisella luokalla. Eläinoppia opetti legendaarinen L. Arvi P. Poijärvi, ja aiheena olivat lohikalat. Tuolloin ei tuotu oikeita näytteitä koulutunneille, vaan katseltiin opetustauluja. Poijärvi halusi meidän saavan käsityksen myös lohen rasvaevästä: "Kokeilkaapa korvannipukkaanne! Sellaiselta tuntuu rasvaevä!". Vasta paljon myöhemmin pääsin kokeilemaan oikeaa rasvaevää, ja oikeassahan Poijärvi oli ollut. Jos haluatte tietää jotain rasvaevästä, kysykää minulta, Poijärven oppilaalta!

Vasta jälkeen päin sain tietää, että Poijärvi oli poliittisista syistä erotettu Kouluhallituksen pääjohtajan virasta 1945, ja pääsi sitten leivänreunaan kiinni mm. meidän opettajanamme. Politiikka oli ankarasti läsnä koko ajan koululaitoksessa. Toiselle luokalle mentäessä piti valita saksan, venäjän ja englanninkielen välillä. Enemmistö otti englannin, ja lopuista jämistä muodostettiin B-luokka. Saksankielen valinta oli minun kohdallani luonnollinen, olihan saksa niin monin tavoin kuulunut perheemme historiaan.

Onnettomuudeksi isä oli hankkinut Solmu Nyströmin saksankirjan vähän "liian aikaisin". Minun kirjassani oli vielä aukeama, jossa kerrottiin Hitleristä ja Reichskanzleista. Sitä vaadittiin revittäväksi irti tai liimattavaksi kiinni. Muistaakseni me kieltäydyimme. Kirja on jo kauan ollut hukassa, niin etten voi tarkistaa muistikuvaani. Mutta sen muistan, että saksanlukijoita katsottiin vähän epäluuloisesti. Saatan olla viimeisiä, joille saksalainen kulttuuri on aina ollut itsestäänselvyys, ja anglosaksinen kulttuuri on minulle vieläkin toissijaista, välillä jopa ärsyyntymisen aihe.

Äidinkielen yliopettaja, tohtori V.A.Haila, käytti oppikirjanaan laatimaansa vihkossarjaa Sanan mahti, ja hänen ansiostaan olen suuntautunut niin vahvasti kirjallisuuteen. Olin itse asiassa himolukija, ja vanhempieni varsin suuren kirjaston luin kuta kuinkin läpi jo poikana. Siinä meni suomen- ja ruotsinkielinen kirjallisuus, ja osa saksankielistäkin. Muistelen, että 14 ikäisenä kahlasin läpi Faustin, josta äidilläni oli alkukielinen loistopainos. Siitä, kuten esimerkiksi Hugo von Hofmannsthalin lukemisesta luokkatovereilla oli joskus vähän sanomista - olin näet lapsellisuuksissani tunnustanut moiset epädemokraattiset harrastukseni.

Isälleni kuuluu myös suuri kiitos kirjallisuuden tuntemuksestani. Hän vei minut 14 ikäisenä (hyvänen aika, olin siis jo lukiossa!) kirjahyllylle, ja ilmoitti että "tätä ja tätä ja tätä ET sitten lue!". Siinä oli Mika Waltarin tuotantoa rivi, ja heti ensimmäisenä iltana aloitin Sinuhen peiton alla taskulampun valossa. Äiti arvasi viisaana mihin paristoja alkoi kulua, ja antoi aina kolikoita uuden hankkimiseksi. Isälleni kerroin asian vasta sitten kun hän oli riittävän vanha suhtautuakseen asiaan leppoisasti.

Sota-aikaa Alli Nissisen (satatissisen) Valmistavassa koulussa

Kävelin eräänä kevätpäivänä 1945 poika-Norssin ohi. Oikealla puolella oli Johanneksen kenttä, jonka tunsin jo, ja tulisin tuntemaan vieläkin paremmin seuraavien yhdeksän vuoden aikana. Kadulle ja koulun pihalle oli kertynyt melkoinen määrä väkeä, ja portailla lauloi suuri joukko abeja penkkarilauluja opettajista. Yhden muistan sattuneesta syystä hyvin, ja se kirvoitti yleisössä valtavat aplodit:

Pullan viikset on punaset kuin Tornin huipussa lippu,
jala jallaa jalajala vei vei vei, kuin Tornin huipussa lippu!

Valvontakomissio eli ryssät istui Tornissa, ja sen lähelle ei oikein uskaltanut mennäkään. Pulla taas oli Norssin matematiikanlehtori, kuten piankin sain oppia, muistaakseni nimeltään Saarialho.

Samana keväänä minustakin tuli norssi. Olin tähän arvostettavaan asemaan hiukan nuori, sillä täytin vasta syyslukukauden puolessa välissä 9 vuotta. Minut oli pantu kouluun, pois äidin jaloista, vuonna -42, viisivuotiaana, kun kerran jo osasin lukea ja kirjoittaa. Sitä koulua ei enää ole Uudenmaankadulla. Tilalla on moderni hökötys. Alli Nissisen, satatissisen, Valmistava koulu sijaitsi pihan perällä. Piha oli pyörökivin päällystetty, niin että polviin sattui jos kaatui. Mutta eihän se ole poika eikä mikään, jolla ei ole rupia polvissa.

Koulutieni oli aika pitkä. Ylhäältä Eiran mäeltä alas Laivurinkadulle, sieltä Viiskulmaan, ja Fredaa pitkin Robertinkadun ohi Uudenmaankadulle. Matkan varrelta oli tunnettava kaikki pommisuojat, joista monet tulivatkin tutuiksi. Minä olin jo pieni kuuluisuus tuon reitin varrella. Joku puolituttu täti oli kertonut äidilleni, että hän oli nähnyt Fredalla siellä muhamettilaisten kauppojen kohdalla pienen pojan, joka lauloi täydellä äänellä Hoosiannaa. Hän arveli, että se olin minä, ja äidin oli pakko myöntää, että näin varmaan olikin asiain laita.

Tuli sitten koulumatkalla taas hälytys, ja juoksin Tehtaankadun kansakoulun pommisuojaan. Opettajatädit olivat hermostuneita ja peloissaan, mutta äkkäsivät sitten minut. Jouduin tätien ja lasten rauhottamiseksi laulamaan kaikki laulut jotka osasin, ja se olikin sitten ensimmäinen konserttini.

Kerran hälytys sattui koulupäivän aikana, ja silloin menimme talon kellariin. Helsingin kellarit oli varustettu hirsituin pommin varalta. Näin oli kotitalossani Juhani Ahon tiellä, ja näin oli myös koulussa. Vuoden -44 ensimmäisen suurpommituksen aikana tulin huomaamaan, että hirsistä ei ollut todellisuudessa paljonkaan apua. Pommit osuivat muutamiin naapuritaloihin, mutta kyllä meidän niskaamme putoili silti laastinpaloja. No, siellä koulun pommisuojassa meille ilmoitettiin, että kukaan ei saa liikkua paikaltaan. Minä päätin jostain syystä, ehkä vain seikkailun vuoksi, että ennen vaara ohi -merkkiä olen käytävän toisessa päässä. Ja niin liikuin vaivihkaa, sentti sentiltä eteenpäin, jalkateriä kääntämällä. Opettajat eivät huomanneet mitään, ja minä olin käytävän toisessa päässä. Tuo tapaus jäi jonkinlaisena tosisuorituksena pysyvästi mieleen.

Sikäli kuin muistan, koulun opetus oli tiukkaa ja hyvin vanhanaikaista. Kerran opetettiin olla-verbin taivutusta. Kyllähän meistä suurin osa käytännössä sen osasi, mutta opettajan mielestä oli tähdellistä huomauttaa uudestaan ja uudestaan, että ("päinvastoin kuin ehkä voisi luulla") monikon 3. persoona ei taivu 'olevat', vaikka 1. ja 2. persoonassa sanavartalo olikin 'ole-'. Ja sitten minä jouduin yhtäkkiä latelemaan koko litanian. Ja tietysti sitten höpötin että "me olemme, te olette, he olevat"! Opettaja hirmustui, kirkui että "minähän monta kefrtaa sanoin että..", ja sitten minä jouduin vähäksi aikaa nurkkaan.

Alli Nissisen, satatissisen koulussa törmäsin myös ensi kerran feminismiin. Edessä istuvalla tytöllä oli pitkä ja paksu vaalea letti, ja minun sormeni lähestyivät vaivihkaa, ja lopulta varovasti koskettivatkin sitä. Tyttö nosti äläkän, kiljui että minä vedin häntä letistä, ja nurkassahan minä sitten taas olin.

Koulutovereistani muistan vain Niilo Luukasen ja yhden Arifullenin pojan, jonka etunimi on kadonnut mielestäni. Hän oli näppärä suustaan. Kun joku ilkkui hänelle, muhamettilaiselle, että "Koraani on vain hirveen rumasti koristeltu silkkiliina", hän salamana vastasi: "Maarattu on rapu joka kulkee maalla". Minua ennen tätä koulua kävivät mm. Elsa Enäjärvi-Haavio, sekä kirjailija Helena Anhava ja arkkitehtiprofessori Arne Nevanlinna, jotka olivat luokkatovereita.

Mutta Valmistava koulu oli vain kolmiluokkainen. Sen tarkoitus oli yksinkertaisesti valmistaa lapsia varsinaiseen oppikouluun. Ja niin minä sitten 8-vuotiaana marssin pääsykokeisiin, ja minusta tuli hyvällä tuloksella oikea norssi norssinlakkeineen. Samalla jouduin maan parhaan ja moderneimman opetuksen kohteeksi, mutta siitä kerron myöhemmin. Kesällä 1945 minä olin jo norssi, aloittaisin ensimmäisen luokan syksyllä. Pikkusisarukseni eivät tuossa vaiheessa osanneet edes lukea, saati että olisivat käyneet koulua...

Ruukinmatruunalle

Tervehdys.

Hudsonin ja muiden oikeiden autojen kyydissä

Satuin törmäämään tällaiseen kuvaan. Siinä on Oldsmobile 1939 kaikessa kauneudessaan. Mieleen tulvahtivat poikavuosien tunnelmat, ja jouduin ykskantaan toteamaan: Tällaiseen minä olen leimautunut, tällainen on oikea auto, tällainen auto on kaunis. Kun rauhanteon jälkeen palattiin evakosta kaupunkiin, sinne oli tolppakärryjen ja häkäpönttojen sekaan ilmestynyt juuri tuollaisia kiiltäviä uudenaikaisia amerikkalaisia autoja. Ne olivat mahtava, käänteentekevä näky pojan silmissä, ja sanoin tuolloin itselleni tai puoliääneen ainoat amerikankielen sanat jotka osasin: "Ou jees!"

Leimautumista edesauttoi se, että Stockmann ilmeisesti edusti Suomessa Hudsonia, ja että isoisä oli Stockmannin toimitusjohtaja. Niinpä mekin saimme joskus olla mukana retkillä, jolloin isä hyvin hyvin varovasti sai ajaa, yleensä Hudsonin vuoden 1938 tai -39 mallin sedania. Se oli vähän tämän näköinen:
Isoisän en nähnyt koskaan ajavan itse, hänellä oli virallisilla reissuilla aina kuljettaja, eikä hän ilmeisesti koskaan omistanutkaan autoa. Mutta perheretkillä kuskina oli joko isäni tai setäni. Pyydän lukijaa ystävällisesti olemaan soveltamatta nykyisiä moraalikäsityksiä, ja tuomitsematta tapahtumia ja maan tapaa taannehtivasti nykyisten sääntöjen pohjalta. Se on sopimatonta, vaikka sellaista nykyään sumeilematta harrastetaankin, milloin mistäkin (mutta aina paheksuvasta) syystä.

Isäni on varmaan ollut kuskina sillä Porvoon retkellä 1949, jolloin autona oli saman vuoden komea tuliterä Hudson. Miten Stockmann oli sen noissa oloissa saanut hankituksi, sitä en tiedä. Tietäisiköhän Stockmannin historiaosasto? Omituisen näköinen tuo loistoauto oli, lokasuojatkaan eivät olleet erillisiä kuten oikeissa autoissa, ja itse asiassa se muistutti vähän pullaa joka oli liian hiivan takia paisunut uunissa holtittomasti.

Muistaen hyvin isäni yltiövarovaisuuden, ja takapenkillä istuneen isoäitini jatkuvan huolestumisen ("Kör nu inte så fort! Kör nu lite saktare!"), ihmettelen suuresti miten kerkisimme yhden auringon aikana Helsingistä Porvooseen ja takaisin, kun kuvien perusteella vielä kävimme Linnamäellä ja muilla nähtävyyksillä, ja ilmeisesti myös söimme kunnon päivällisen ravintolassa.

Isoisän kunto oli 1949 jo heikentynyt. Hän käytti keppiä kävellessään, ja joutui tämän tästä istahtamaan. Piippu, jota ilman häntä ei aikaisemmin koskaan voinut kuvata, oli tämän aikaisissa kuvissa jo yleensä kadonnut suusta. Seuraavana vuonna hän kuoli, ja siihen jäivät minulta lopullisesti loistoautojen kyydissä kulkeminen ja jokakesäiset purjehdusretket.
Kuvassa kauppaneuvos Walter Rydman ja rouva Porvoossa 1949. Auto on Hudson 1948 tai -49. Perille päästyä oli sentään yhden nautinnollisen piipullisen aika!