sunnuntai 15. joulukuuta 2013

Kun partainen mies ei suostunut sanomaan "Äs-duuri-sinfonia"...


Ylen ykkönen lähettää tavan takaa vanhoja arkistoituja ohjelmiaan. Tavallaan hupaisaa, tavallaan kiusallista niitä on kuunnella. Vielä 60-luvulla radiossa vallitsi tiukka kuri ja yhteiskunnallinen elitismi. Reportterit olivat kirjoittaneet kaikki repliikkinsä etukäteen, ja olivat sitten olevinaan spontaaneja. Kaikiltahan se ei ihan onnistunut, mutta juhlavalta kuulosti kumminkin. Mutta myös useat haastateltavat kirjoittivat vastaukset paperille, ja lukivat ne siitä kuka sujuvasti, kuka taas ei.

Puhekieli oli jyrkästi kielletty ainakin toimittajilta. Se antoi vaikutelman alaluokkaisuudesta ja sivistymättömästä rahvaanomaisuudesta. Murteellisuus oli myös kielletty, ellei kyseessä ollut nimenomaisesti murreohjelma tai huvittavaksi tarkoitettu kuunnelma.

Radion valvonta meni niin pitkälle, että tarkkailtiin jopa tapaa millä puhuja äänsi yksittäiset kirjaimet. Ne oli 60-luvun alun määräyksellä sanottava äällisinä, siis äf, äl, äm jne. Minulle tämä oli kovin vaikeaa, kun olin tottunut eellisiin muotoihin. Niinpä kävi sitten niin, että kun eräässä vanhan Kasarmintorin radiotalon nauhoituksessa mainitsin jotain "F-duuri-sonaatista", ja sanoin tietysti "ef", äänittäjä pysäytti koneet ja ilmoitti että on sanottava "äf". Vastustelin aikani, mutta äänittäjä ilmoitti että ulos ei lähde mitään effiä, ja jos en sano "äf", nauhoitus keskeytetään.

No hirveästi ponnistaen sanoin sitten että "äf". Vähän aikaa meni ihan hyvin, mutta sitten piti puhumani "Es-duuri-sinfoniasta". Äänitys katkaistiin jälleen ja ilmoitettiin että on sanottava "äs". Minä yritin turhaan selittää, että jos e-nuotin edessä on alennusmerkki, se nimeksi tulee "es", ei "äs". Äänitarkkailija ilmoitti että studiosta ei lähde ulos mitään "essiä". Tilanne meni sitten niin pitkälle, että talosta haettiin asiantuntija, joka suostutteli tarkkailijaa hyväksymään tämän kerran tuon Es-duurin. Tarkkailija näytti asiantuntijalle paperia, jossa kovisteltiin aiheesta, ja määrättiin äälliset muodot ainoiksi hyväksyttäviksi.

Ankaran väittelyn jälkeen tarkkailija myöntyi hampaitaan kiristellen. Mutta minä kävelin sitten suoraan musiikkipäällikön huoneeseen, ja kerroin tapahtuneesta. Toki osastolla naureskeltiin epäuskoisesti, mutta sitten päällikkö lähetti äänitysväelle selvityksen asiasta. Enkä sen koommin olekaan kuullut vastaavista tapauksista.

Mutta tietysti: "Ordnung muss sein!" Varsinkin tämmöisille partaniekoille, mikä tuohon aikaan ehdottomasti merkitsi epäisänmaallisuutta, epäilyä kommunismista ja ilman muuta lähestulkoon rikollisuutta.

10 kommenttia:

  1. Minulle on jäänyt mieleen joltakin vanhalta C-kasetilta radionauhoitus (ehkä 70- tai 80-luvulta) Rahmaninovin Rhapsodie sur un thème de Paganini -teoksesta, jota nykyään esitetään yleensä nimellä "Rapsodia Paganinin teemasta", mutta jonka nimen radiokuuluttaja lausui silloin huolellisesti artikuloiden muodossa "Rapsodia eräästä Paganinin aiheesta". Kumma kyllä vierasperäinen "rapsodia"-sana oli sentään hyväksytty, vaikka tarjolla olisi parempia suomalaiskansallisia vastineita, kuten "sävelkudos".

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sanoilla on usein taipumus vajota prestiisissä alas päin, paraatiesimerkkinä "ämmä", siis isoäitiä tarkoittaja sana. Samoin tietysti "äijä", joka on tarkoittanut myös 'suurta'. Alueellisiakin muutoksia lienee, esimerkiksi "pathetique" ja "pathetic". Beethovenin "surkean naurettava" sonaatti ja Tshaikovskin samanlainen sinfonia...

      Poista
    2. ...tarkoittaVa... piti kirjoittamani. En näköjään voi editoida vastaustani.

      Poista
  2. Kerran kuuntelimme vaimon kanssa radiosta jotain vanhaa Kankkulan kaivoa tms., jossa toimittaja kysyi joltain puunhakkaajalta jotain. Tämän vastattua kuten kirjoitettu oli, tuumi juontaja miltei sotilaallisella äänenllä: "Vai niin". Piti pysäyttää auto tien poskeen ja nauraa vieteri tyhjäksi - niin koomiselta se kuulosti.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo "vai niin" oli jo 30-luvun reportaaseissa normi. Näin ne sanonnat muuttavat luonnettaan, "herra Äijä"! (Huomaa, että herroittelemalla nykyisin yleensä loukataan, jättämällä titteli pois! Poikkeus on Kiina, jonka kohdalla usein sanotaan esim. "herra Xi" ilman loukkaamistarkoitusta.)

      Poista
  3. Juttusi innoittamana luin Taru Kolehmaisen artikkelin "Ällätikulla silmään! Kirjainten nimitykset suomen kielessä" (Kielikello 2/2008) ensi kertaa sitten lehden ilmestymisen. Enpä ollut ollenkaan muistanut, kuinka paljon figuroitkaan tekstissä!

    Kolehmaisen kirjoitus on hyvin tasapainoinen – hän esittää kummankin leirin (är vastaan er jne.) perusteluja ja runsaasti kantajien ja vastaajien näkemyksiä. Kieliasioissahan vahvemmin kuin missään muussa tottumuksen voima määrää; sitä ei saa aliarvioida.

    ä:lliset kirjainten nimet näemmä ulottavat juurensa selvästi syvemmälle, mutta e:kin alkoi vallata alaa 1800-luvun loppupuolelta ruotsia äidinkielenään puhuvien keskuudesta, ja levisi varsinkin kaupunkilaisessa kielenkäytössä. ä lienee kuulunut hyvin murteelliselta, rahvaanomaiseltakin. Ja kuten Kolehmainen huomauttaa, sanotaan ruotsin mukaan yksinomaisesti koo ja hoo eikä kuten saksassa.

    Vieläkin tekstistä hyppää silmille Sadeniemen lausahdus: »Mitä tavattomia tunnearvoja saattaa sisältyä niin proosallisiin sanoihin kuin kirjainten nimiin?» Valtavan suuria. Arvaan, että vieläkin sanot en ym., samoin kuin minä ensioppini mukaan än ym.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta puhut. Sanon kyllä yleensä "el", mutta myös "ällä". Lapsena tosin opetettiin, että ei saa kuitenkaan sanoa "ämmä", vaan on sanottava "äm/em-kirjain"... Olen kaksikielisestä perheestä ja suvusta, joten nuo perinteet istuvat hiukan tiukassa. Mutta tuossa kertomuksessa minua tietysti ärsytti komentelu, eikä niinkään kysymys ääntämisestä. Minua ei näet vieläkään auta komennella... :)

      Poista
  4. Ei voi olla totta... mutta onhan se :)

    VastaaPoista
  5. Olisi ehkä ollut hienompaa ja mennyt läpi, jos olisit sanonut E-flat tai peräti mi bemol majeur. (Vahvistussana e vaarat)

    VastaaPoista
  6. Kyllä noita vanhoja puheohjelmia kuuntelee mielellään jo pelkästään kielenkäytön vuoksi, niissä ei pahemmin "niinkuteltu", ja kun puheet oli mietitty etukäteen, asiat
    tulivat eri selkeästi esille.

    VastaaPoista