Kun partainen mies ei suostunut sanomaan "Äs-duuri-sinfonia"...

Ylen ykkönen lähettää tavan takaa vanhoja arkistoituja ohjelmiaan. Tavallaan hupaisaa, tavallaan kiusallista niitä on kuunnella. Vielä 60-luvulla radiossa vallitsi tiukka kuri ja yhteiskunnallinen elitismi. Reportterit olivat kirjoittaneet kaikki repliikkinsä etukäteen, ja olivat sitten olevinaan spontaaneja. Kaikiltahan se ei ihan onnistunut, mutta juhlavalta kuulosti kumminkin. Mutta myös useat haastateltavat kirjoittivat vastaukset paperille, ja lukivat ne siitä kuka sujuvasti, kuka taas ei.

Puhekieli oli jyrkästi kielletty ainakin toimittajilta. Se antoi vaikutelman alaluokkaisuudesta ja sivistymättömästä rahvaanomaisuudesta. Murteellisuus oli myös kielletty, ellei kyseessä ollut nimenomaisesti murreohjelma tai huvittavaksi tarkoitettu kuunnelma.

Radion valvonta meni niin pitkälle, että tarkkailtiin jopa tapaa millä puhuja äänsi yksittäiset kirjaimet. Ne oli 60-luvun alun määräyksellä sanottava äällisinä, siis äf, äl, äm jne. Minulle tämä oli kovin vaikeaa, kun olin tottunut eellisiin muotoihin. Niinpä kävi sitten niin, että kun eräässä vanhan Kasarmintorin radiotalon nauhoituksessa mainitsin jotain "F-duuri-sonaatista", ja sanoin tietysti "ef", äänittäjä pysäytti koneet ja ilmoitti että on sanottava "äf". Vastustelin aikani, mutta äänittäjä ilmoitti että ulos ei lähde mitään effiä, ja jos en sano "äf", nauhoitus keskeytetään.

No hirveästi ponnistaen sanoin sitten että "äf". Vähän aikaa meni ihan hyvin, mutta sitten piti puhumani "Es-duuri-sinfoniasta". Äänitys katkaistiin jälleen ja ilmoitettiin että on sanottava "äs". Minä yritin turhaan selittää, että jos e-nuotin edessä on alennusmerkki, se nimeksi tulee "es", ei "äs". Äänitarkkailija ilmoitti että studiosta ei lähde ulos mitään "essiä". Tilanne meni sitten niin pitkälle, että talosta haettiin asiantuntija, joka suostutteli tarkkailijaa hyväksymään tämän kerran tuon Es-duurin. Tarkkailija näytti asiantuntijalle paperia, jossa kovisteltiin aiheesta, ja määrättiin äälliset muodot ainoiksi hyväksyttäviksi.

Ankaran väittelyn jälkeen tarkkailija myöntyi hampaitaan kiristellen. Mutta minä kävelin sitten suoraan musiikkipäällikön huoneeseen, ja kerroin tapahtuneesta. Toki osastolla naureskeltiin epäuskoisesti, mutta sitten päällikkö lähetti äänitysväelle selvityksen asiasta. Enkä sen koommin olekaan kuullut vastaavista tapauksista.

Mutta tietysti: "Ordnung muss sein!" Varsinkin tämmöisille partaniekoille, mikä tuohon aikaan ehdottomasti merkitsi epäisänmaallisuutta, epäilyä kommunismista ja ilman muuta lähestulkoon rikollisuutta.