sunnuntai 1. syyskuuta 2019

Viihdemusiikin kiusallisia kliseitä

Katselin Teemalta tullutta viiden vuoden takaista Michel Legrandin konserttia. Pidän häntä arvossa varsinkin Cherbourgin sateenvarjot -elokuvan säveltäjänä. Se musiikki on tyylilajeiltaan rikasta ja moninaista, ja sen monet sävelmät ovat ansiosta jääneet pysyvään suosioon. Mitä oopperamaisuuteen tulee, muun muassa aivan alkupuolella oleva kohtaus jalokivikaupassa on hienosti tyylitelty ja vaikuttava. Elokuvan musiikki on sen verran hyvä, että itse Aulis Sallinen näki takavuosina ylimääräistä vaivaa haukkuakseen sen maanrakoon, esimerkkinä kaikesta kauheudesta jota musiikkiteatteriin voidaan tunkea.

Katsoin siis Legrandin konserttia jonkin aikaa, mutta vähitellen aloin tuskastua. Olipa kappale minkä tapainen tahansa, Legrand säesti niitä aivan samalla tavalla. Jazzahtavassa soitossa vasen käsi soitti sointuja, ja oikea lirutteli liruttamasta päästyäänkin, ikäänkuin samoja päättymättömiä klišeitä toistaen. Sama oli laita silloin kun Legrand kuvitteli historian suurten jazzpianistien soittavan hänen melodioitaan. Kaikki soittivat samalla tavalla, eli kuten Legrand itse.

Viihteellisemmän musiikin tekijöiden täytyy esiintyä paljon ja tuottaa sitäkin enemmän. Kaupallisuuden lait sen määräävät, ja ne määräävät käytännössä muutakin. Kun musiikki on kuluttajien osalta viipaloitu niin moniksi lajeiksi ja niiden alalajeiksi, musiikin tuottajien ei auta potkia kovin pahasti aisan yli, vaan on mieluummin pysyttävä yhden ilmaisutavan piirissä. Näin syntyy yhä uusia klišeitä, joiden perusteella lajit tunnistetaan. Yllättävyys ja erilaisuus eivät ole välttämättä eduksi.

Viihteellisen musiikin puolella on muitakin harmillisia piirteitä. Yksi niistä on tyhjän paikan kammo, joka esimerkiksi ikäänkuin pakottaa musiikin takana olevan rytmisen pulssin olemaan kuultavissa silloinkin kun itse melodiassa tai tekstuurissa on selvä paussi. Tyhjä kohta on monesti klassisen musiikin pohjalta tehtyjen sävellysten tärkeä ilmaisukeino, joka joskus on suorastaan dramaattisen tärkeä. Mutta kliseisen säestäjän on ikäänkuin pakko täyttää nämä tyhjät iskut jollain - ikäänkuin estääkseen ettei musiikin virta katkea. Tällä lailla kaikesta tulee vähän samanlaista, vaikka musiikin lähtökohdat saattavat olla hyvinkin erilaisia keskenään.

Tämä olisi tietysti helpompi selittää suoraan soittaen. Mutta yritetään kumminkin, ja otetaan esimerkiksi kuviteltu laulusävellys aiheesta "tän kylän ämmät". Se saattaisi esimerkiksi päättyä tähän tapaan:

"il-lalla halasin nät-tiä poi-kaa -" tauko tauko "aa-mulla tiä-sivät sen----ki!" hiljaisuus

Eli dramaattinen tauko ennen kliimaksia.  Mutta kliseesäestäjä soittaa näin:

"il-lalla halasin nät-tiä poi-kaa -" bumtsi bumtsi "aa-mulla tiä-sivät sen----ki!" bumtsibumtsi BUM

Tähän sanotaan ehkä nyt että onhan klassikoillakin klišeitä! On totta vie, ja esimerkiksi Mozartilla on paljon tavallista juoksumetreittäin myytävää normitavaraa. Mutta ne hänen sävellyksistään, jotka herättävät suurinta ihastusta, ovatkin kappaleita jotka eroavat massasta, ovat toisenlaisia, ja joskus uusina yllätyksellisiäkin. Siinä se ero suunnilleen piilee.

3 kommenttia:

  1. Näitähän on. Päällimmäisenä tulee mieleen Hintriikki Peltoniemen surumarssi, johon saatiin varsin mainio säestäjä:

    https://www.youtube.com/watch?v=Hgw_RD_1_5I

    Sanathan menevät, kuten kaikki tietävät painotuksineen:

    Kuollut jo on Pel-
    toniemen Hintriikki.
    Pois veivät Pel-
    toniemen Hintriikin.
    POISsa on nyt Hintti.
    KUOLlut on ja rikki.

    Pois veivät Pel-
    toniemen Hintriikin.
    POISsa on nyt Hintti.
    KUOLlut on ja rikki.
    Pois veivät Pel-
    toniemen Hintriikin. - Vaan ken-
    ties on Hintti päässyt tääl-
    tä maailmasta siir-
    tyen ajast' ikuisuuteen?

    Ei! Kuollut on!
    Poissa on! Pois veivät Pel-
    toniemen Hintriikin.
    POISsa on nyt Hintti.
    KUOLlut on ja rikki.

    Pois veivät Pel-
    toniemen Hintriikin

    VastaaPoista
  2. Hienoa, että jotakuta muutakin kiukuttaa ns. viihdemusiikki. En siis ole ainoa, joka ei viihdy viihdemusiikin seurassa.

    Tyhjän tilan kammo kuuluu joskus ärsyttävästi lauleskelijan osuudessakin. Kummallisena nikotteluna. Siis kun vaikka Virta laulaa Hopeisen kuun lopussa " ... ei koskaaaaaan!" niin kuuminta hottia oleva marttiannikki nikottelee "... Ei Kos-ka-aa-aa-aa-aan!" ja muzakki rytmittää hikottelua.

    En nyt käsittele muuten tyylissä, tahdissa ja sävellajissa pysymistä tai äänen puhtautta.

    Mies Mau mau -kylästä

    VastaaPoista
  3. No, Aulis Sallinen ei ole läheskään huono säveltäjä, joskin tiedän ja ymmärrän, mitä ajat takaa. Oli nämä polarisoituneet taide/viihdeblokit, jonka rajoilla jotkut (!) uhitellen seikkailivat.

    Itse en pidä viihdemusiikkia sinänsä pahana, joskus Ylen Muistojen Bulevardissa ihastelen menneiden vuosien sovituksia, jotka mauton tai paremminkin valmisruokien mausteseoksia muistuttava työasemahuttu sitten myöhemmin korvasi, soittotaitoakaan ei enää tarvittu sen enempää kuin selvitäkseen Alf Wagerin Soitamme sähköurkuja 1. osan ensimmäiset kappaleet, joista ensimmäinen on muuten Carl Michael Bellmanin Ukko Nooa. Nuottien alapuolella on sointumerkit, ja sivun yläosassa merkitty, mitä koskettimia pitää painaa, jotta tuon soinnun saa aikaiseksi. Mutta on Alf Wagerin sähköurkuoppaassa hyvääkin, se opettaa vaihtamaan soinnut pienimmillä liikkeillä ihan kuin kenraalibasson tunnilla opetettiin.

    Lengradin Cherbourgin Sateenvarjot sisältää muutaman miltei nerollisen hetken, mutta en ole sitä jaksanut vissiin kertaakaan läpi kuunnella saati katsoa.

    Ja Mozartista tällainen kanttorikommentti: Minusta Mozartin nerokkuus on siinä, että hän vaihtaa koko musiikin affektin tuskin huomattavilla muutoksilla partituurissa. Kuvittele melkein mitä tahansa pianokonseron adagio-osaa: Soljuva, kaunis teema loppuu kadenssiin, ja seuraavassa hetkessä miltei sama musiikki palaa uhkaavana, ahdistuneena ja pelottavana, ja muutokset ovat ihan minimaalisia. Muutama palautusmerkki ehkä siinä partituurissa on.

    En hetkeäkään epäile Mozartin neroutta, hyppääpä pöydälle, joka on 35- vuotiaana tehnyt määrällisestikään vastaavan tuotannon. No, Leif Segerstam on vanhempi, ja tämän vuoden tuotantona ovat sinfoniat 331-334.

    VastaaPoista