Kadehdittaa katsoa englantilaisia dekkarisarjoja. Koko saarivaltakunta on täynnä suloisia pikku kreivikuntia, jotka ovat täynnä suloisia ja tiiviitä pikku kyliä, joiden asukkaat kasvattavat pihoillaan kukkia, pitävät loputtomia seutukunnallisia juhlia, nikkaroivat satoja vuosia vanhoissa taloissaan kaikenlaista, ja jotka kaiken lisäksi jakautuvat huolitellusti puhuvaan yläluokkaan ja rahvaanenglantia vetelästi mutiseviin moukkiin.
Jos ylikomisario Barnaby tulisi Valkeakoskelle tai Sääksmäkeen jonkun murhan takia, hän tuntisi olonsa kovin oudoksi. Ei meidän kylissä ole vieri vieressä kummallisten eksentrikkojen asuttamia vanhoja taloja, ei pieniä hotelleja eikä pieniä pubeja joissa aina kaikki asiat tiedetään, tai sitten tiedetään, mutta satavuotisten perinteiden vuoksi ei puhuta mitään.
Isojako heitti tämän seudun isäntien talot melkein silmänkantamattomiin toisistaan, rakennukset ovat kutakuinkin tuoreita ja usein tyyppitaloja sodanjälkeiseltä ajalta. Jossain risteyksessä saattaa olla jäljellä rapistunut vanha posti, josta kaikkinainen valtiollinen toiminta on kauan sitten saneerattu kaupunkikeskuksiin, tai vanha kyläkauppa joka vielä sinnittelee keskioluen ja HK:n sinisen voimalla.
Monsieur Poirot palaisi Englantiin saman tien kauhusta kirkuen ja viikset velttoina. Komisario Maigret ei pääsisi tupakkalain johdosta töihin ollenkaan. Miss Marplen taidot kuluisivat hukkaan, kun täällä ei ole miljoonaperijöitä, Intiassa käyneitä seikkailijoita, kaksoishenkilöllisyyden suojassa pelaavia huijareita tai osingolle pyrkiviä lehtolapsia. Kaikilla on täällä henkilötunnus, luottotiedot, luottokortin sähköinen loki ja valvontakameroiden raportit.
Missä ovat meidän synkkiä salaisuuksia kätkevät synkät kartanolinnamme, joissa aina on salakäytäviä, kääntyviä kirjahyllyjä tai sata vuotta sitten suljettuja huoneita?
Ei. Täällä asuu tyyppitaloissa tasalaatuisen homogeenista tavallista kansaa joka puhuu kutakuinkin samalla tavalla, harrastaa kutakuinkin samoja asioita - eikä puuhaile juurikaan mitään joutavia kaikenlaisissa kulmakunnan yhteisissä toiminnoissa. Ja jos täällä tapahtuu murhia, ne ovat sellaisia tuhruisia, säälittäviä ja silmittömiä huonon hetken aikaansaannoksia, joista yleensä seuraavana aamuna ei ole hämärintäkään muistikuvaa.
Kolmekymmentä vuotta sitten yritin eräässä pakinassa tiristää Sääksmäestä irti edes jotakin murhamielessä kiinnostavaa aihetta. Olihan meillä kansallisten traumojen aikaisia selvittämättömiä asioita, on evakkoja joista vanhimmat ehkä olisivat muistaneet jotain mitä tapahtui Viipurissa tai Terijoella vuonna 1938, ja olihan täkäläisiäkin mukana Itä-Karjalan reissulla 1942-44. Onhan meillä pari vanhaa kartanoa, joiden alla on ikivanhoja kellariholveja ja kivilatomuksia, jopa paikallistettu mutta vielä esiinkaivamaton aarrekin. Joidenkin irtonaisten kivien tai tiilien takana saattaisi tietysti olla salaisia kätköjä, joihin on piilotettu Terijoelta salakuljetetut kreivitär Vronskajan timantit.
Sääksmäen Voipaalan kartanoon rakennettiin vuonna 1991 lapsille Kauhujen Talo. Siihen vanha skenaarioni epätoivoisesti pureutuu:
Kauhujen Taloa rakensi Moskovasta tullut salaperäinen taiteilija "Nikolai Armstein". Mitä hän todella puuhasikaan siellä kellarissa, kun sinne ei kukaan saanut mennä? Eräänä päivänä sitten kauhusta kiljuvat näyttelyvieraat löytävät vanhan holvin alta nuorehkon tuntemattoman miehen ruumiin. Hänen vierellään on seinästä irronnut kivi, jonka takana on tyhjä onkalo. Taiteilija Armstein on kadonnut kuin tuhka tuuleen...
Sitten käy ilmi, että vainaja on Helsingissä asunut, syntyjään terijokelaisen, mutta nykyään Sääksmäen Uskilassa maata viljelleen evakkoisännän kaukainen sukulainen.
Miss Marple on toki ajat sitten palannut Englantiin, täysin turhautuneena steriiliin Valkeakoskeen. Mutta onneksi paikalla sattuu olemaan erään terijokelaisen kirjailijan iäkäs tytär Katri. Hän epäilee jotakin, muistelee isänsä kertomuksia, ja lähtee lopulta Hämeenlinnaan puhuttamaan satavuotiasta taiteilija Ahola-Valoa, jonka poikavuosien muistiinpanoista löytyy paljon mielenkiintoista...
Enää tarvitaan komisario. Siitä Dalzielistä (jonka nimi jostakin täysin käsittämättömästä syystä lausutaan "Dii-el") ei ole mitään apua, sillä hän on jämähtänyt Turkuun ja juopottelee siellä sen Vareksen kanssa. Harjunpää ei enää ole käytettävissä, vaikka hänen luojansa Sääksmäestä olikin. Täytynee tyytyä tavalliseen asialliseen tamperelaiskomisarioon - tuossa virassa on meillä paljon näkymättömiä mutta taitavia ammattilaisia.
Kirjan nimeksi voisi tulla "Voipaalan vainaja" tai "Kauhukabinetin kuollut" tai "Irtokivi holvikellarissa".
No, en minä romaaneja jaksa kirjoittaa. Mutta josko sitten keveämpää, vaikka sadun? Ja sen minä silloin 90-luvulla sitten tein. Ja julkaisin sen tässä edellisessä blogissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti