Minusta tuli norssi I

Tulin norssiksi valmistavan koulun jälkeen 1945 vain 8-vuotiaana. Muistaakseni olin vielä toisella luokalla koulun nuorin. Sen verran tuo yletön nuoruus haittasi, että minut yhteisestä sopimuksesta jätettiin luokalle lukion ensimmäisen vuoden jälkeen. Olinhan lukioon tullessani vasta 13:n ikäinen!
Perhe vappuna 1947. Olen Norssin toisella luokalla, ja minulla on norssinlakki päässä!

Yleinen muoti on ollut, että kouluaikojen ankeutta ja ikävänluontoisia opettajia moititaan nuoruusaikojen turmelijoiksi, ja kaikkien aikuisuudessa koettujen vastoinkäymisten perimmäiseksi syyksi. Minulla ei ole mitään syitä tehdä tuollaista. Saattoihan koulussa olla ikävämpiä päiviä, mutta mitään johdonmukaisesti painostavaa en muistoistani löydä. Saattoivathan minua jopa 4-5 vuotta vanhemmat luokkatoverit ärsyyntyneinä joskus luonnehtia minua lapselliseksi - mutta lapsellinenhan tietysti olinkin.

En muista yhtään opettajaa, joka olisi jotenkin sortanut minua. Sen sijaan muistan monia heistä poikkeuksellisen hyvällä. Historian opettajat Eero Saarenheimo ja Aulis J. Alanen olivat loistavia. Alanen elävöitti Waterloon taistelua juoksemalla edes takaisin opettajankorokkeella ja huitoen karttakepillä. Hän esitti sirosti kumartaen kenraali Colvillea, joka kehotti urhoollista veteraanikaartia antautumaan, ja hyppäsi sitten komentaja Cambronnen rooliin, ja kajautti tuon ennenkuulumattoman sanan. "Merde! Se tarkoittaa että JA PASKAT!". Jestas, että me pojat ihailimme moista opettajaa.

Eräänä talvena ikkunanpuolimmaisten rivien poikien katseet suuntautuivat väkisinkin Johanneksen kentän jäälle. Siellä harjoitteli Suomen paras silloinen kaunoluistelija, nimeltään muistaakseni Leena Pietilä. Saarenheimo patisteli poikia mukaan opetukseen: "Mitä siellä ulkona nyt on niin mielenkiintoista?". Lähti sitten ikkunan luo katsomaan, ja jäikin sinne melkoiseksi toviksi. Me pojat olimme voitonriemuisia, mutta hiirenhiljaa. Emme halunneet herättää opettajaa hartaushetkestään. Mutta tällä teollaan hän jäi sydämiimme ikäänkuin "yhtenä meistä".

Nerokkain opetustapahtuma sattui kohdalleni toisella luokalla. Eläinoppia opetti legendaarinen L. Arvi P. Poijärvi, ja aiheena olivat lohikalat. Tuolloin ei tuotu oikeita näytteitä koulutunneille, vaan katseltiin opetustauluja. Poijärvi halusi meidän saavan käsityksen myös lohen rasvaevästä: "Kokeilkaapa korvannipukkaanne! Sellaiselta tuntuu rasvaevä!". Vasta paljon myöhemmin pääsin kokeilemaan oikeaa rasvaevää, ja oikeassahan Poijärvi oli ollut. Jos haluatte tietää jotain rasvaevästä, kysykää minulta, Poijärven oppilaalta!

Vasta jälkeen päin sain tietää, että Poijärvi oli poliittisista syistä erotettu Kouluhallituksen pääjohtajan virasta 1945, ja pääsi sitten leivänreunaan kiinni mm. meidän opettajanamme. Politiikka oli ankarasti läsnä koko ajan koululaitoksessa. Toiselle luokalle mentäessä piti valita saksan, venäjän ja englanninkielen välillä. Enemmistö otti englannin, ja lopuista jämistä muodostettiin B-luokka. Saksankielen valinta oli minun kohdallani luonnollinen, olihan saksa niin monin tavoin kuulunut perheemme historiaan.

Onnettomuudeksi isä oli hankkinut Solmu Nyströmin saksankirjan vähän "liian aikaisin". Minun kirjassani oli vielä aukeama, jossa kerrottiin Hitleristä ja Reichskanzleista. Sitä vaadittiin revittäväksi irti tai liimattavaksi kiinni. Muistaakseni me kieltäydyimme. Kirja on jo kauan ollut hukassa, niin etten voi tarkistaa muistikuvaani. Mutta sen muistan, että saksanlukijoita katsottiin vähän epäluuloisesti. Saatan olla viimeisiä, joille saksalainen kulttuuri on aina ollut itsestäänselvyys, ja anglosaksinen kulttuuri on minulle vieläkin toissijaista, välillä jopa ärsyyntymisen aihe.

Äidinkielen yliopettaja, tohtori V.A.Haila, käytti oppikirjanaan laatimaansa vihkossarjaa Sanan mahti, ja hänen ansiostaan olen suuntautunut niin vahvasti kirjallisuuteen. Olin itse asiassa himolukija, ja vanhempieni varsin suuren kirjaston luin kuta kuinkin läpi jo poikana. Siinä meni suomen- ja ruotsinkielinen kirjallisuus, ja osa saksankielistäkin. Muistelen, että 14 ikäisenä kahlasin läpi Faustin, josta äidilläni oli alkukielinen loistopainos. Siitä, kuten esimerkiksi Hugo von Hofmannsthalin lukemisesta luokkatovereilla oli joskus vähän sanomista - olin näet lapsellisuuksissani tunnustanut moiset epädemokraattiset harrastukseni.

Isälleni kuuluu myös suuri kiitos kirjallisuuden tuntemuksestani. Hän vei minut 14 ikäisenä (hyvänen aika, olin siis jo lukiossa!) kirjahyllylle, ja ilmoitti että "tätä ja tätä ja tätä ET sitten lue!". Siinä oli Mika Waltarin tuotantoa rivi, ja heti ensimmäisenä iltana aloitin Sinuhen peiton alla taskulampun valossa. Äiti arvasi viisaana mihin paristoja alkoi kulua, ja antoi aina kolikoita uuden hankkimiseksi. Isälleni kerroin asian vasta sitten kun hän oli riittävän vanha suhtautuakseen asiaan leppoisasti.

Sota-aikaa Alli Nissisen (satatissisen) Valmistavassa koulussa

Kävelin eräänä kevätpäivänä 1945 poika-Norssin ohi. Oikealla puolella oli Johanneksen kenttä, jonka tunsin jo, ja tulisin tuntemaan vieläkin paremmin seuraavien yhdeksän vuoden aikana. Kadulle ja koulun pihalle oli kertynyt melkoinen määrä väkeä, ja portailla lauloi suuri joukko abeja penkkarilauluja opettajista. Yhden muistan sattuneesta syystä hyvin, ja se kirvoitti yleisössä valtavat aplodit:

Pullan viikset on punaset kuin Tornin huipussa lippu,
jala jallaa jalajala vei vei vei, kuin Tornin huipussa lippu!

Valvontakomissio eli ryssät istui Tornissa, ja sen lähelle ei oikein uskaltanut mennäkään. Pulla taas oli Norssin matematiikanlehtori, kuten piankin sain oppia, muistaakseni nimeltään Saarialho.

Samana keväänä minustakin tuli norssi. Olin tähän arvostettavaan asemaan hiukan nuori, sillä täytin vasta syyslukukauden puolessa välissä 9 vuotta. Minut oli pantu kouluun, pois äidin jaloista, vuonna -42, viisivuotiaana, kun kerran jo osasin lukea ja kirjoittaa. Sitä koulua ei enää ole Uudenmaankadulla. Tilalla on moderni hökötys. Alli Nissisen, satatissisen, Valmistava koulu sijaitsi pihan perällä. Piha oli pyörökivin päällystetty, niin että polviin sattui jos kaatui. Mutta eihän se ole poika eikä mikään, jolla ei ole rupia polvissa.

Koulutieni oli aika pitkä. Ylhäältä Eiran mäeltä alas Laivurinkadulle, sieltä Viiskulmaan, ja Fredaa pitkin Robertinkadun ohi Uudenmaankadulle. Matkan varrelta oli tunnettava kaikki pommisuojat, joista monet tulivatkin tutuiksi. Minä olin jo pieni kuuluisuus tuon reitin varrella. Joku puolituttu täti oli kertonut äidilleni, että hän oli nähnyt Fredalla siellä muhamettilaisten kauppojen kohdalla pienen pojan, joka lauloi täydellä äänellä Hoosiannaa. Hän arveli, että se olin minä, ja äidin oli pakko myöntää, että näin varmaan olikin asiain laita.

Tuli sitten koulumatkalla taas hälytys, ja juoksin Tehtaankadun kansakoulun pommisuojaan. Opettajatädit olivat hermostuneita ja peloissaan, mutta äkkäsivät sitten minut. Jouduin tätien ja lasten rauhottamiseksi laulamaan kaikki laulut jotka osasin, ja se olikin sitten ensimmäinen konserttini.

Kerran hälytys sattui koulupäivän aikana, ja silloin menimme talon kellariin. Helsingin kellarit oli varustettu hirsituin pommin varalta. Näin oli kotitalossani Juhani Ahon tiellä, ja näin oli myös koulussa. Vuoden -44 ensimmäisen suurpommituksen aikana tulin huomaamaan, että hirsistä ei ollut todellisuudessa paljonkaan apua. Pommit osuivat muutamiin naapuritaloihin, mutta kyllä meidän niskaamme putoili silti laastinpaloja. No, siellä koulun pommisuojassa meille ilmoitettiin, että kukaan ei saa liikkua paikaltaan. Minä päätin jostain syystä, ehkä vain seikkailun vuoksi, että ennen vaara ohi -merkkiä olen käytävän toisessa päässä. Ja niin liikuin vaivihkaa, sentti sentiltä eteenpäin, jalkateriä kääntämällä. Opettajat eivät huomanneet mitään, ja minä olin käytävän toisessa päässä. Tuo tapaus jäi jonkinlaisena tosisuorituksena pysyvästi mieleen.

Sikäli kuin muistan, koulun opetus oli tiukkaa ja hyvin vanhanaikaista. Kerran opetettiin olla-verbin taivutusta. Kyllähän meistä suurin osa käytännössä sen osasi, mutta opettajan mielestä oli tähdellistä huomauttaa uudestaan ja uudestaan, että ("päinvastoin kuin ehkä voisi luulla") monikon 3. persoona ei taivu 'olevat', vaikka 1. ja 2. persoonassa sanavartalo olikin 'ole-'. Ja sitten minä jouduin yhtäkkiä latelemaan koko litanian. Ja tietysti sitten höpötin että "me olemme, te olette, he olevat"! Opettaja hirmustui, kirkui että "minähän monta kefrtaa sanoin että..", ja sitten minä jouduin vähäksi aikaa nurkkaan.

Alli Nissisen, satatissisen koulussa törmäsin myös ensi kerran feminismiin. Edessä istuvalla tytöllä oli pitkä ja paksu vaalea letti, ja minun sormeni lähestyivät vaivihkaa, ja lopulta varovasti koskettivatkin sitä. Tyttö nosti äläkän, kiljui että minä vedin häntä letistä, ja nurkassahan minä sitten taas olin.

Koulutovereistani muistan vain Niilo Luukasen ja yhden Arifullenin pojan, jonka etunimi on kadonnut mielestäni. Hän oli näppärä suustaan. Kun joku ilkkui hänelle, muhamettilaiselle, että "Koraani on vain hirveen rumasti koristeltu silkkiliina", hän salamana vastasi: "Maarattu on rapu joka kulkee maalla". Minua ennen tätä koulua kävivät mm. Elsa Enäjärvi-Haavio, sekä kirjailija Helena Anhava ja arkkitehtiprofessori Arne Nevanlinna, jotka olivat luokkatovereita.

Mutta Valmistava koulu oli vain kolmiluokkainen. Sen tarkoitus oli yksinkertaisesti valmistaa lapsia varsinaiseen oppikouluun. Ja niin minä sitten 8-vuotiaana marssin pääsykokeisiin, ja minusta tuli hyvällä tuloksella oikea norssi norssinlakkeineen. Samalla jouduin maan parhaan ja moderneimman opetuksen kohteeksi, mutta siitä kerron myöhemmin. Kesällä 1945 minä olin jo norssi, aloittaisin ensimmäisen luokan syksyllä. Pikkusisarukseni eivät tuossa vaiheessa osanneet edes lukea, saati että olisivat käyneet koulua...

Ruukinmatruunalle

Tervehdys.

Hudsonin ja muiden oikeiden autojen kyydissä

Satuin törmäämään tällaiseen kuvaan. Siinä on Oldsmobile 1939 kaikessa kauneudessaan. Mieleen tulvahtivat poikavuosien tunnelmat, ja jouduin ykskantaan toteamaan: Tällaiseen minä olen leimautunut, tällainen on oikea auto, tällainen auto on kaunis. Kun rauhanteon jälkeen palattiin evakosta kaupunkiin, sinne oli tolppakärryjen ja häkäpönttojen sekaan ilmestynyt juuri tuollaisia kiiltäviä uudenaikaisia amerikkalaisia autoja. Ne olivat mahtava, käänteentekevä näky pojan silmissä, ja sanoin tuolloin itselleni tai puoliääneen ainoat amerikankielen sanat jotka osasin: "Ou jees!"

Leimautumista edesauttoi se, että Stockmann ilmeisesti edusti Suomessa Hudsonia, ja että isoisä oli Stockmannin toimitusjohtaja. Niinpä mekin saimme joskus olla mukana retkillä, jolloin isä hyvin hyvin varovasti sai ajaa, yleensä Hudsonin vuoden 1938 tai -39 mallin sedania. Se oli vähän tämän näköinen:
Isoisän en nähnyt koskaan ajavan itse, hänellä oli virallisilla reissuilla aina kuljettaja, eikä hän ilmeisesti koskaan omistanutkaan autoa. Mutta perheretkillä kuskina oli joko isäni tai setäni. Pyydän lukijaa ystävällisesti olemaan soveltamatta nykyisiä moraalikäsityksiä, ja tuomitsematta tapahtumia ja maan tapaa taannehtivasti nykyisten sääntöjen pohjalta. Se on sopimatonta, vaikka sellaista nykyään sumeilematta harrastetaankin, milloin mistäkin (mutta aina paheksuvasta) syystä.

Isäni on varmaan ollut kuskina sillä Porvoon retkellä 1949, jolloin autona oli saman vuoden komea tuliterä Hudson. Miten Stockmann oli sen noissa oloissa saanut hankituksi, sitä en tiedä. Tietäisiköhän Stockmannin historiaosasto? Omituisen näköinen tuo loistoauto oli, lokasuojatkaan eivät olleet erillisiä kuten oikeissa autoissa, ja itse asiassa se muistutti vähän pullaa joka oli liian hiivan takia paisunut uunissa holtittomasti.

Muistaen hyvin isäni yltiövarovaisuuden, ja takapenkillä istuneen isoäitini jatkuvan huolestumisen ("Kör nu inte så fort! Kör nu lite saktare!"), ihmettelen suuresti miten kerkisimme yhden auringon aikana Helsingistä Porvooseen ja takaisin, kun kuvien perusteella vielä kävimme Linnamäellä ja muilla nähtävyyksillä, ja ilmeisesti myös söimme kunnon päivällisen ravintolassa.

Isoisän kunto oli 1949 jo heikentynyt. Hän käytti keppiä kävellessään, ja joutui tämän tästä istahtamaan. Piippu, jota ilman häntä ei aikaisemmin koskaan voinut kuvata, oli tämän aikaisissa kuvissa jo yleensä kadonnut suusta. Seuraavana vuonna hän kuoli, ja siihen jäivät minulta lopullisesti loistoautojen kyydissä kulkeminen ja jokakesäiset purjehdusretket.
Kuvassa kauppaneuvos Walter Rydman ja rouva Porvoossa 1949. Auto on Hudson 1948 tai -49. Perille päästyä oli sentään yhden nautinnollisen piipullisen aika!

Mermaid Problem - merenneitojen fysiologiaa

Taruolentojen eläintieteellinen luokittelu on kiehtovaa, mutta kovin kontroversiellia puuhaa. On joitakin täysin ilmiselviä tapauksia, kuten yksisarvinen. Sen sijaan kentaurit ja siivekkäät enkelit ovat vaikeampi tapaus. Ovatko ne kehittyneet jostain tuntemattomasta kuusiraajaisesta kantamuodosta? Ovatko ne sittenkin merkillisen mimicryn avulla kehittyneet hyönteisistä?
Merenneitojen fysiologiaa on tutkittu paljon enemmän kuin edellisiä. Netissä on kokonaisia merenneitojen fysiologiaa käsitteleviä artikkeleita, kuten esimerkiksi tämä BBC:n sivu. Siinä väitetään jyrkästi, että merenneidot kuuluvat merinisäkkäiden lahkoon. Tähän viittaavat tietysti niiden rinnan etuosassa sijaitsevat pullistumatkin. Vanhan mantereen havainnoissa niiden pinta muistuttaa paljasta ihoa, mutta amerikkalaisilla vesillä nisien päälle on mahdollisesti jonkinlaisen mimicryn ansiosta kehittynyt uimapuvun yläosaa muistuttava peite. Merenneitojen delfiinimäinen alaosa saattaa pintakuvioinniltaan näyttää suomujen peittämältä, mutta sellaisia merenneidoilla ei tämän tutkimuksen mukaan missään tapauksessa ole.

Merinisäkkäitten tavoin merenneidoilla on keuhkot. BBC:n sivusto kuitenkin väittää, että merenneidot kykenisivät vetämään niihin myös vettä. Tästä olen täysin eri mieltä. Merenneitojen hapensaannille on kaksi vaihtoehtoista mahdollisuutta, joista ensimmäinen on yksinkertaisesti se, että ne käyvät pinnalla hengittämässä kuten muutkin merinisäkkäät. Tämä selittäisi myös neitohavaintojen lukuisuuden. Toiseen vaihtoehtoon palaan myöhemmin.

Merenneidot tarvitsevat keuhkoja myös kurkunpään äänihuulia varten. Tiedetäänkin, että merenneidot kykenevät eräiden valaiden tavoin laulamaan. Tunnetuimmat laulavat merenneidot asuivat Reinissä ennen sen saastumista. Heistä kuuluisin oli kohtalokkaaksi mainittu Lorelei. Reinin tytärten äänialakin tunnetaan. Woglinde oli sopraano, Wellgunde mezzo ja Flosshilde altto.

BBC:n väitteen mukaan merenneitojen lisääntyminen ja sukuelimet ovat saman tyyppiset kuin delfiineillä ja muilla vesinisäkkäillä. Naarasdelfiineillä on vatsassaan lovi, johon aukeavat sekä vagina että anus. Tällä on yritetty perustella tunnettuja ihmisen ja merenneidon välisiä seksikohtauksia. Tämä kysymys on englanniksi nimeltään Mermaid Problem. Englantilainen Wiki siteeraa luotettavan tuntuisia tutkijoita, joiden mukaan aikaisemmin havaittiin, että merenneidoilla onkin yhden pyrstön sijasta kaksi. Näihin havaintoihin liittyy jutun alussa oleva Frederic Leightonin maalaus, amerikkalaisen kahviketjun Starbucksin logo,
sekä mm. tämä veistospari:
Mikäli näin on laita, H.C.Andersenin satu käy selitettävämmäksi (ei tarvitse olettaa pyrstön halkaisemista), ja myös niin tuiki tärkeiden lisääntymiselinten paikka voidaan identifioida pyrstöjen väliin. Veistokset aiheuttavat kuitenkin uuden pulman. Niissä merenneidolle on lisätty siiven kaltaiset ulokkeet. En millään usko, että merenneidot olivat tällä tavoin amfibisia. Hypoteesini onkin mullistava: siiven näköiset ulokkeet ovatkin ulostyöntyneitä kiduksia, joiden avulla merenneidot pystyvät olemaan olennaisesti kauemmin veden alla kuin muut veden nisäkkäät. Tämä on se toinen hapensaantimahdollisuus. Aineiston suppeuden vuoksi kysymys jäänee kuitenkin avoimeksi.

Suomen omituisin ja vastenmielisin satukirja

Gummerus julkaisi vuonna 1930 satukirjan, jonka minä sain joitakin vuosia myöhemmin. Muistan etten oikein pitänyt kirjasta, melkeinpä inhosin sitä, mutta jälkeen päin olen lukenut sitä sen kiihkeämmin, hämmästyksen sormi ihmetyksen suussa vavisten. Kirja on Helga Nuorpuun "Pelle Pam seikkailemassa", ja se on suurten firmojen vain vähän peitelty mainos - vaikka missään ei 'reklaamista' puhutakaan, pelkästään opettavaisuudesta.

Metsämarjat maailmalla. Mansikat, mustikat ja puolukat laulelevat onnellisina metsässä ja odottavat poimijoitaan. Pikku marjat eivät ensinkään ajatelleet sitä, että he astuivat näin urheasti kuolemaan, vaan he tahtoivat täyttää sen velvollisuuden, joka heillekin, kuten kaikille muillekin maailmassa, oli annettu: he tahtoivat olla hyödyksi. Ja niin heidät liiskattiin, pullotettiin ja valmistettiin "ihanan, raikkaan ja suloisen makuiseksi" hehkuviiniksi. "Chymos-mehut ovat kaikki niin maukkaita, niin kirkkaita".

Tupsu ja Tepsu olivat hukanneet kenkänsä, ja saivat rangaistukseksi karsseria ullakolla, ilman ruokaa. He muuttuivat jyviksi Vaasan Höyryleipomolle, jossa heidät jauhettiin, tehtiin taikinaksi, höyrytettiin, paistettiin ja puristettiin näkkileiväksi. Herättyään pojat pyysivät äidiltä: "Ostathan meille Vaasan leipää! Vaasan leipä, oiva herkku, kaikkein suussa sulaa."

Kirjo ja Kauno olivat langansäikeitä. Kehräämössä ja tehtaassa heistä tehtiin lapsille lapaset ja villatakki. Sitten he joutuivat Lappiin asti metsänvartijan mökkiin. "Pitkällepä ulottuu sitten Yhdistyneitten lanka!" "Ei se ole ihme, sillä Yhdistyneitten lankojahan myydään kaikkialla Suomessa."

Ruusukiehkura oli kermakko ja Kissankello oli halpa kuppi. Pikku Liisa rikkoi vahingossa hienon porsliinisen kermakon, joka oli Arabian arvokkaasta astiasarjasta. "Arabia, Arabia meidät valmisti, laittoi kaunihiksi, mutt' ei kallihiksi..." Äiti säikähti, että Diana-kaluston kermakko olisi särkynyt, sillä "Arabian valmistamat Diana-kupit ovat tällä hetkellä äidin hienoimmat kupit". Onneksi näin pahasti ei sentään käynyt.

Shei -Liu ja Tiflosumbat olivat riisinjyviä, toinen Japanista ja toinen Itä-Intian saarilta. He kertoivat toisilleen tarinansa. Tif kertoi, miten häntä oli hionut vitivalkoiseksi kuorimiskivi, joka lauloi: "Tää on Vaasan Höyrymylly, höyrymylly, riisimylly, höyryriisimylly''. Heidän säkkinsä taas lauloi: "VH-VH - Vaasan ryyni, herkku tuttu oiva, VH-VH- Vaasan ryyni, sit' ei mikään voita". Sitten heidät keitettiin puuroksi, ja heillä oli niin ihanaa.

Kuningas Hyvyydellä oli tytär prinsessa Kultatukka. Tämä oli ollut tottelematon, ja Lapin noita rankaisi siitä muuttamalla hänet maailman rumimmaksi tytöksi. Tästä seuraa kaikenlaista nyyhkittävää, kunnes paikalle ilmestyy reipas meripoika. Hän muuttaa tytön jälleen kauniiksi pienellä ihmesaippuan palalla. "Tämän saippuan nimi on Palmu ja se on valmistettu humisevien palmujen öljystä. Siitä johtuu sen ihana Etelämaitten tuoksu ja siitä johtuu myös sen parantava vaikutus. Se on kuin parhainta palsamia hipiälle. ... Sitä valmistetaan kaukana kotimaassani, Suomessa. Siellä on eräs suuri tehdas, jonka nimi on Havi ja siellä on tätäkin saippuaa valmistettu. Koko Suomi tuntee Palmu-saippuan".

Seikkailu hämähäkin kanssa vie eri puolille Suomea. Milloin puhutaan aidosta silkistä, milloin tekosilkistä. "Ei koko Suomessa ole sellaista paikkkaa, mistä löytäisi niin monenlaisia lankoja kuin minun seitistäni. Minun nimeni on - Neovius".

Neekeripoika Tom. "Vaikka et sinä olekaan nähnyt ainoatakaan neekeripienokaista, niin on moni neekerilapsi kuitenkin lähettänyt sinulle terveisensä. Vieläpä tehnyt työtäkin sinun tähtesi ja sinun hyväksesi". Onnellinen neekeripoika Tom asui orpona neekerikylässä Amerikassa, ja kuuli kerrottavan Suomen lapsista ja lumesta. Niinpä hän ja muut lapset poimivat puuvillapellolla oikein ahkerasti puuvillahapsuja, että Suomen lapset saisivat jotain lämmintä ylleen. Ja lopulta Vaasan Puuvillatehdas tekee onnellisen neekerilapsen puuvillasta kangasta. Alla onnellinen neekeripoika amerikkalaisessa neekerikylässä.

Siunatuksi lopuksi poika Pelle Pam, Uni-Jukka ja ritari Hu-ii seikkailevat Espanjassa, jossa Pelle saa kuulla, että kauniit huvilat siellä on tehty suomalaisesta puusta, ja oppii pitämään suomalaisia puita kauniimpina kuin jäykkiä sypressejä ja muita ulkomaanpuita.

Suomalaisen työn ja tuotannon tukemista pidettiin 1920-luvulla syvästi isänmaallisena velvollisuutena, ja siihen kontekstiin Nuorpuunkin satukirja selvästi kuuluu. Mainostoimittajana leipänsä ansainnut Nuorpuu kirjoittaa valitettavasti niin väkinäistä, ylisanaista ja puhkitunteellista tekstiä näiden mainoslauseiden ympärille, että lukija ällööntyy.

Suomi-neito

Ilta-Sanomat kertoi 23.1.10 Pauligin Paula-tytön historiasta. Kuvassa on ilmeisesti ensimmäinen Paula-tyttö vuodelta 1950, 18-vuotias Sinikka Kekki, Sääksmäen puvussaan. Hyvin nätti tyttö - mutta sitten hänen kuvansa alkoi vaivata minua. Minähän tunnen nuo kasvot! Ne ovat niin suomalaiset, ja tuttavapiirissänikin on tuollaisia kasvoja monia. Sääksmäen Ritvalan helkaneitojen joukosta nuo kasvot varmaan saattaisivat löytyä.

Valitettavasti en löytänyt esimerkiksi länsi- tai itäsuomalaisiksi muinoin luokitelluista kasvotyypeistä kuvia, ja minulla on suuria vaikeuksia määritellä myös neiti Kekin erityisiä kasvonpiirteitä. Kasvojen ovaali muoto, tai kuin ylösalaisin käännetty goottilainen kaari? Pitäisikö etsiä noita erityispiirteitä nenästä tai silmistä? Ehkä koko Paula-tytön kuvan tuttuus perustuukin johonkin lapsuuden ja nuoruuden hämäriin jääneeseen muistoon?

Suomi-neitojen kuvagalleriaan neiti Kekki, sittemmin yhä niin viehättävän ja tutun oloinen Suomi-mummo, rouva Holmborg kuuluu ilman muuta. Ryhdyin etsimään hänelle vertailukohtaa. Ei löytynyt vastinparia Eetu Iston suomineidosta, ei Gallénin Ainosta. Ester Toivonenkin oli erilainen, mikäli maskin takaa erotin. Uusista misseistä Essi Pöystin nenä oli vähän väärän muotoinen.

I.K.Inhan 1894 kuvaama Uhtuan kaunis Toarie kuuluu ehdottomasti Suomi-neidon ikoneihin, ja hänen kasvonmuotonsa kuuluu samaan sarjaan kuin Paula-tytön. Värttinällä työskentelevän, pitäjässä kauneudestaan kuulun 15-vuotiaan ilme on vähän jäykkä, hämillinen ja kysyvä, olihan valokuvaaminen tuolloin vielä kovin erikoista ja hankalaakin. Mutta kuinka kaunis saattoikaan olla hänen hymynsä...
Kauan sitten kirjoitin paiaanin historian taruneidoista, joihin laskin Toarienkin. Sallittaneen vanhan romantikon siteerata itseään:

Tämän neidon elämäntarina olisi vielä löydettävissä. Ehkä se on kirjattukin, mutta en oikein usko siihen, enkä olisi siitä kovin kiinnostunutkaan. Luultavasti hän nai jonkun naapurikylän "Iivana Teppoisen", synnytti tälle seitsemän lasta, ja ehti vielä kokea Stalinin suomalaisvainot ja lastensa tai lastenlastensa "katoamisen".
I.K.Inhan häikäisevän kaunis kuva kertoo minulle kuitenkin keväästä tai kesästä, joka ei koskaan lopu - niinkuin ei koskaan lopu Nausikaan, Ifigeneian tai Khloën ikuinen kreikkalainen muinaiskesä, eikä myöskään se kesä, joka loputtomasti vallitsi omien lapsuus- ja nuoruusmuistojeni aikaan. (Pakinoita, 1996)

Paula-tyttöön palatakseni, etsin vastinetta Suomi-neidon kasvoille toisesta klassisesta tuotehahmosta, Elovena-tytöstä. Valitettavasti en löytänyt kovin vanhoja kuvia, mutta tässä on yksi joka hiukan muistuttaa lähtökohtaani. Kasvojen muoto on piirretty hiukan samanlaiseksi, mutta silmiä on suurennettu ja etäännetty toisistaan melkein japanilaiseen tapaan, ja nauru on pelkkä mainosnauru vailla silmäkulmien hymyryppyjä.
Sitten tuli äkkiä mieleen vielä yksi kuva. Hänkin on Suomineito-ikoni jo eläessään, eräs Suomen kiehtovimmista urheilijalegendoista. Suokoot Olympoon urheilijajumalat Virpi Kuitusen vielä kerran menestyä ilmeisesti viimeisissä suurkisoissaan!