Mäkiautoja Moukaripörssin pahamaineisessa mäessä

Vuoden 1945 alussa ryhdyttiin julkaisemaan varsin hyvänlaatuista ja modernia lastenlehteä nimeltä Kimmo. Sen symbolina oli Kimmo-nimisen koiran pää, ja se sisälsi satuja, kertomuksia, ohjeita pula-ajan vaikeuksien voittamisesta, sarjakuvia ja tehtäviä. Kimmon historiasta on mainio teksti tässä.

Lapset saivat itsekin täyttää lehteään, ja joskus järjestettiin kirjoituskilpailujakin. Muistan itse, miten kerran olin jyrkästi eri mieltä toimituksen kanssa. Toiselle sijalle oli jätetty juttu, jossa lapsi hirveästi kärsi kärsimistään hirveän kärsimisen jälkeenkin, olikohan syynä ilkeä äitipuoli, juopotteleva isä, vai sarja onnettomuuksia, en muista. Voittanut kirjoitus oli jotenkin tavallinen, enkä muista sen sisällöstä mitään. Vetosin äitiinkin, mutta hän vain hymyili ja sanoi että makuja on niin erilaisia. Minusta tuossa hävinneessä jutussa oli hienoa tunnetta ja mahtava ote.

Eräs aihe, joka kiinnosti näppäriä poikia ja heidän isiään, oli mäkiauto. Numerosta toiseen annettiin ohjeita ja ehdotuksia mäkiauton rakentamiseksi, ja varsinkin ohjattavuuspulmiin kiinnitettiin monipuolisesti huomiota. Lehti järjesti myös mäkiautokilpailuja, jotka Helsingissä pidettiin Eläintarhan Moukaripörssin mäessä. Autoja oli jos jonkinlaisia, puulaatikoista polkupyöränrunkoihin rakennettuihin ihmehärveleihin asti.
Jotkut luokkatovereistanikin rakensivat mäkiauton, ja osallistuivat myös kilpailuihin. Eräs vaikeimmin ratkaistavista ongelmista oli kelvollisten ja laakeroitujen pyörien saaminen. Sehän vaikutti auton nopeuteen, jos mikä. Kaverin auton akseli oli peräisin lastenvaunuista, mutta pyöriä ei enää löytynyt, eikä sellaisia tuohon aikaan saanut kaupastakaan. Saaneeko nytkään? Ankaran kinuamisen jälkeen sain luvan lainata meidän lastenvaunun pyöriä kaverilleni. Eihän niillä oikeastaan enää mitään tehnyt, kun pikkuvelikin oli jo kasvanut vaunuista ulos. En silloin tiennyt, että työn alla oli vielä yksi lapsi...

Vaununpyörät kävivät kilpailussa, ja palautuivat sitten takaisin. Miten siinä kilpailussa sitten kävi, sitä en ollenkaan muista. Jännittävintä oli katsoa millaisen vauhdin mäkiauto sai, ja miten sen ohjaus toimi Moukaripörssin hurjassa mäessä. Hurja se mäki oli, ja Eläintarhanajojen seurauksena mäellä oli jo tuolloin synkkä ja kauhistuttava maine. Metallilaatat sen reuna-aidassa olivat synkkänä muistona noista kilpailuista, ja niitä käytiin joskus vartavasten katselemassa.

Vuonna 1946 moottoripyöräilijä Gunnar Söderholmin kaasu hirtti kiinni, hän törmäsi suoja-aitaan ja kuoli. 1953 oli Carl-Olof Tötterströmin vuoro. Hän kamppaili uljaasti ulkomaisten hirmujen kanssa voitosta, kallistui mäkeen tultaessa liiaksi, joutui liukuun ja lensi ulos. Olin itse seuraamassa noita kisoja, ja muistan sen ankean tunnelman joka tuolloin levisi - äitienpäivään, luulisin, sillä yleensä kisat järjestettiin kaikkien Suomen mammojen "iloksi" juuri tuona päivänä.

Katselin tässä säilyneitä filminpätkiä Eläintarhanajoista, ja ihmettelen miten niitä ylimalkaan voitiin järjestää noin kapealla ja suojattomalla radalla. Joihinkin puihin oli sidottu olkipaaleja, siinä kaikki, ja yleisö parveili aivan radan vieressä. Varsinkin Töölönlahden reunalla oleva Kuolemankurvi oli suosittu, sillä tuossa tiukassa mutkassa tapahtui aina kaikkea kamalaa.

Huh!

Paskaa ja oksennusta. Herrakansa näytti mahtinsa valvontakomission Helsingissä

Malmin lentokentän ystävien nettisivulta olen lainannut ylläolevan kuvan eräästä Suomen historian synkästä hetkestä 22.9.1944. Valvontakomissio (=venäläiset) marssii maahan Malmin lentoasemalla, ja ottaa samalla haltuunsa koko lentokentän. Suomalaiset joutuivat suurella kiireellä siirtämään kalustoa Hyvinkään kentälle, ja Malmi muuttui suljetuksi alueeksi.

(Suhtaudun muuten suurimmalla mahdollisella sympatialla tämän yhdistyksen toimintaan, ja toivon hartaasti, että Helsingin kaupunginjohdon megalomaaniset suunnitelmat Malmin kentän tuhoamiseksi voidaan lopullisesti estää.)

Venäläiset ottivat haltuunsa suuren määrän kiinteistöjä Helsingissä, tunnetuimpina hotelli Torni ja Latvian lähetystötalo Armfeltintiellä Eiran mäellä. Kun venäläiset sotaherrat liikkuivat Helsingissä, se tapahtui aina hyvin näyttävästi ja osoittelevasti. Katuja suljettiin, väkeä häädettiin kauemmaksi. Aseet olivat esillä. Jälkeenpäin ajatellen Helsingin täytyi olla melkoinen šokki venäläisille, jotka olivat joutuneet totaalisen disinformaation uhreiksi. He eivät olleetkaan pommittaneet Helsinkiä rauniokasaksi, kuten Suomen puolelle kääntyneet tai käännetyt vakoilijat olivat tiedottaneet. Suomalaisten vahingoniloa lisäsi vielä se, että omaan lähetystöönsä Bulevardin ja Albertinkadun kulmassa he kyllä olivat tehokkaasti osuneet.

Latvian lähetystötalo, kaunis Valter Jungin piirtämä palatsi vuodelta 1922, sijaitsi meidän naapurissamme kadun toisella puolella. Keittiön ikkunasta oli sinne hyvin avoin näköyhteys. Talon otti residenssikseen Andrei Ždanov, pahamaineinen neuvostoroisto, joka oli kunnostautunut Stalinin terrorivuosina, ja tulisi vielä kunnostautumaan Neuvostoliiton kulttuurielämän tukahduttajana, Šostakovitšin, Prokofjevin ja Ahmatovan vainoajana.
Kun Ždanov tai muut suurmiehet olivat liikekannalla, Eiran katuja suljettiin. Sellainen piiritystila oli menossa sinäkin ilmeisesti kevään -45 päivänä, jolloin olin tulossa valmistavasta koulusta kotiin. Selässä minulla oli pahvista tehty laukunmuotoinen tummanruskea tornisteri, eräänlainen reppu siis, jossa vähät koulukirjat ja muut tavarat kuljetettiin. Rehbinderintien ja Armfeltintien kulmassa oli sulku. Ilmeisesti otin naamalleni vähän onnettoman ilmeen, kun selitin että pitäisi päästä kotiin tuonne taloon joka näkyy Juhani Ahon tien kulmassa. Ystävällinen poliisi katsahti toisiin ja sanoi, että eiköhän sentään päästetä poika kotiinsa.

Rehellisyyden nimissä täytyy myöntää, että talomme vierellä parveilevat venäläiset olivat lapsia kohtaan tavattoman hyväntahtoisia, ja tarjoilivat usein karkkeja - joita otimmekin mikäli vanhempien silmä vältti. Jos ei, meidät käskettiin välittömästi toiselle puolelle taloa tai kotiin, ja selitettiin ankarasti, että "noilta ei saa ottaa mitään".

Joku venäläinen oli jostain saanut meidän puhelinnumeromme, ja soitteli siihen kokonaisen illan ja yölläkin. Äiti yritti puhua kaikilla kielillä joita osasi, mutta eihän juopunut ryssä muuta puhunut kuin venättä, toisteli vain iloisena että daa daa. Aamulla äiti sai kaupassa käydessään listan sopivista haukkumasanoista, durakista alkaen, ja niiden jälkeen soitot vihdoin loppuivat.

Pommitusten jälkiä lapset osasivat hyödyntää monipuolisesti. Rauniokasoista löytyi monen värisiä palasia, joilla liitujen puutteessa voitiin piirtää asfalttiin hyppyruudukkoja tai muita merkintöjä. Niille syntyi vähitellen vaihtoarvoakin. Tavallinen tiili oli tylsän väristä ja monesti vähän kovaakin piirtämiseen, mutta monenlaiset pehmeämmät valkoiset, keltaiset, ruskeat ja siniset olivat harvinaisempina hyvin haluttuja. Kaikkein arvokkaimpia olivat kirkkaan punaiset minkälie stukon palaset, joista sai pulittaa monta valkoista tai keltaista palaa.

Rauniotonteilla ja rannan joutomailla kasvoi voikukkaa, ja äidit pääsivät meistä isommista lapsistaan kätevästi eroon, kun antoivat rautaisen pikkulapion ja pienen ämpärin ja lähettivät meidät voikukanjuuria kaivamaan. Kahvista ei vielä vuosiin tiedetty mitään, joten sen korvikkeeksi oli paahdettava luonnonyrttejä.

Kun venäläiset sitten 1947 lähtivät maasta, näky heidän käyttämissään rakennuksissa oli järkyttävä. Paikat oli sotkettu ja särjetty perusteellisesti. Tornissa kaikki vuoteet ja lattiat olivat ulosteitten, veren ja muitten eritteitten sotkemia, ja sisustuksesta oli viety kaikki vähänkin käyttökelpoinen ja irrotettavissa oleva. Malmin kentällä "ikkunat ja ovet oli nostettu paikoiltaan. Niistä oli irroitettu kaikki heloitukset ja siirretty naapurimaan ehtymättömiin tarpeisiin. Töitä riitti pitkäksi aikaa ennen kuin kenttä oli toimivassa kunnossa". Näin kerrotaan pelastamalmi-sivustolla. Voisi olettaa, että näkymä Armfeltintiellä oli hiukan saman kaltainen, vaikka rakennus tosin kyllä jäi venäläisten haltuun vielä moniksi vuosiksi.

Minusta tuli norssi 3 - Ylioppilaskirjoitukset vanhaan hyvään aikaan.

Ylioppilaskokeitten lähestyminen ei hermostuttanut minua läheskään yhtä paljon kuin vanhempiani ja ehkä joitakin luokkatovereitani. Tuohon aikaan pääsi yliopistoon ja korkeakouluihin lähinnä ilmottautumalla. Vain lääkikseen ja polin arkkitehtiosastolle oli jonkinlainen numerus clausus. Kyllähän opettajat antoivat ohjeita, "muistakaa nyt sitten, että..." jne. Mutta edes opettajat eivät tuntuneet yhtä hermostuneilta kuin myöhempinä aikoina.

Eri aineitten lopputenteistäkään en muista kuin yhden, mutta sitäkin kuvaavamman välähdyksen. Saksan tentti oli pitkä, ja sen vuoksi lehtori Jatkola päätti, että käydään välillä virkistäytymässä läheisessä kahvilassa. Ottakaapa nyt huomioon, että Norssissa vallitsi vanha ja kenenkään kiistämätön hierarkia: rehtori ja yliopettajat, vanhemmat lehtorit, nuoremmat lehtorit, sijaisopettajat, sitten ei ketään, sitten oppilaat (ja viimeisimpinä naskalit eli auskultantit eli opetusharjoittelijat). Se mitä nyt seuraa, kohotti meidän arvoamme tässä hierarkiassa.

Lehtori Jatkola tilasi kaffin ja pullan ihan niinkuin tavallinen ihminen, istui meidän kanssamme samoissa pöydissä, ja sytytti - voi hurja! - sitten tyytyväisenä savukkeen. Ihan luonnollisesti niinkuin tasa-arvoisten kesken voisi tapahtua! Ja ellen nyt aivan väärin muista, hän teki kanssamme yleiset sinunkaupat! Siitä eivät varmaan kaikki opettajat olisi oikein sentään tykänneet. Mutta hän itse pääsi teitittelemästä meitä; toisin päin asia ei ollut ollenkaan näin helppo.
Kotona koko kisoihin valmistautumisen aika oli suorastaan auvoista. "Ei saa häiritä Karia, hän lukee!", sanottiin pikkusisaruksille, joille tämä aika saattoi olla hyvinkin tuskastuttava. Isäni kuva oikeasta tentinluvusta erosi kyllä omastani. Jos vetäisin kirjan kanssa vähäksi aikaa pitkälleni, hän huomautti oitis, että tenttiin luetaan pöydän ääressä ja selkä suorana. Ska man läsa, så ska man läsa! Piti näyttää uloskinpäin, että tässä nyt nähtiin todella vaivaa, eikä vain makoiltu.

Evääksi kirjoituksiin sain todella poikkeuksellista syötävää. Keväällä 1954 ei ollut ollenkaan tavallista, että kaupasta noin vain otettiin mukaan banaaninippu ja appelsiineja. Mutta niitä minulla siis oli, ja juotavana herkullista Kaakao-Milkaa! Kokeissa meni niinkuin meni. Kaksi vuorenvarmaa laudaturia suli cumuiksi pelkästään huolimattomuuttani ja lievää ylimielisyyttäni. Ruotsin kokeessa unohtui kokonainen lause kääntämättä, ja alunperin virheettömän saksan tekstin korjasin vielä mielestäni korkeatyylisemmäksi. Tulos: 9 pisteen virhe, ja arvosanan pudotus. Merkillistä kyllä nämä takaiskut eivät minua kauan harmittaneet. Tiesinhän itse, että hallitsin molemmat kielet, mitä yksittäisestä kokeesta...

Sentään aineen laudaturia minulta ei voitu riistää - tai en itse sentään sitä tuhrinut. Tuloksena oli vuoden parhaaksi arvioitu kirjoitus Hellaakoskesta; professori Sadeniemi kirjoitti, ettei ylioppilaskokelaalta voisi odottaa näin kypsää jne., ja Suomen Kuvalehti antoi hienon mustetäytekynän.

Itse koetilanteesta jäi mieleen sellaista hupia, joista tämän päivän abit voivat korkeintaan uneksua. Pöydät täyttivät koko komean juhlasalin. Nurkissa oli sermit, ja niiden takana peltiämpäri pikaisempaa tarvetta varten. Ämpärille haluava nosti kätensä, ja päivystysvuorossa oleva opettaja seurasi kokelasta sermille. Nopeasti opimme parhaan ja äänekkäimmän tavan tähdätä, ja hyvän suorituksen palkkiona oli kohtalotoverien hyväksyvät ja virnuilevat ilmeet. Äänestä kuuli myös, milloin ämpäri oli täyttymässä. Joku opettajista kantoi sitten aarteen vessaan, ja toi tyhjän ämpärin tilalle. Silloin käsiä nousi aina ennätysmäärä, sillä tyhjästä ämpäristä lähti luonnollisesti hulppein ääni.

Toinen jatkuvan tarkkailun kohde oli valvovien opettajien sukupuolijakautuma. Muistan, että vain kerran kävi niin, että paikalla oli ainoastaan naisvalvojia. Minun lienee turha kuvailla sitä innokkuutta ja äkillistä hätää, jolla oppilaat anoivat pääsyä ämpärille, punastelevan opettajattaren valvomana.

Kaikki eivät kirjoituksiin asti päässeet. Juuri niitä ennen lähti ehkä parikin juutalaispoikaa vastaperustettuun Israeliin, jossa heitä odottivat taistelut ja hengenmenokin. Eräs luokkatovereistani kirjoitti englannista loisteliaan ja täydellisen laudaturin. Tämä oli suuri yllätys joillekin, ja se johti kyllä jonkinlaiseen kuulusteluunkin. Mutta paljastuipa siinä sitten tosisuomalainen sankaritarinakin.

Luimme lyhyen englannin, ja ensimmäisen tunnin aikana opettaja antoi meille kouriintuntuvan näytteen englannin ja suomen ääntämisen eroista. Hän kirjoitti taululle lauseen "If wishes were horses, beggars might ride", ja meidän piti harjoitella sen lausumista. Minulla ja muilla kaksikielisillä ei suurempia vaikeuksia ollut, mutta luokkatoverillani Pepellä oli. "Beggars" ääntyi väkisinkin muodossa "Peköös", ja saattaa olla, että me ihan vähän nauroimmekin tätä. Pepe suuttui, ja päätti näyttää meille ja koko koululle, mistä päästä se kana kusee.

Salaa meiltä ja opettajilta Pepe alkoi opiskella englantia tosissaan. Hän ylläpiti itsestään kuvaa seiskan oppilaana, vastasi vähän niin ja näin, ja teki tahallisia virheitä kokeissa. Ylioppilaskirjoitusten aikaan hän oli jo yliopistollisella tasolla englanninkielessä - ja yliopistoon hän sitten menikin ja valmistui kielten maisteriksi. Meille hän esiintyi vain kehonrakentajana. "Minulla on Euroopan komein yläkroppa", hän sanoi. Mutta myöhemmin hänestä tuli tosisuomalaisen peräänantamattomuuden ja ehdottomuuden perikuva.

Media kohkaa Googlesta ja intiimisuojasta

Google on laajentanut karttapalveluaan kuvanäkymillä myös Suomessa. Jostain syystä ihmiset ja heitä kiitollisena yllyttävä media ovat nostaneet asiasta hirmuisen kohun. Ensimmäiseksi arveltiin miten käy tyypin joka ilmiselvästi näkyi käppäilemässä Hämeenkadulla sen sijaan että oli Lanzarotella. Sitten saatiin esille kovempaakin kamaa. Joku näkyy kuvassa pihallansa, ja on ilmiselvästi munasillaan. Eikö ole mitään yksityisyyden suojaa enää, kiljuvat ihmiset.

Professori Jukka Kemppinen sanoo asian tänään blogissaan niin selvästi, että hörhöimpiekin pitäisi se ymmärtää:

Yksityisyyden piiri on määriteltävä nykylakikielellä alueeksi, jolla ihmisen ei kohtuudella voi edellyttää ottavan huomioon ulkopuolisen tarkkailua. Tekninen väline ei ole ratkaiseva. Jos joku vilauttelee tissejään kerrostalossa niin että kadulle näkyy, oma vikansa. Jos joku hiipii tuijottamaan makuuhuoneen ikkunasta, nenä lasissa, menettely on salakatselua, käytti laitteita tai ei.

 Kadulta ei julkiselta paikalta otettu valokuva on sallittu myös rakennuksen suuntaan otettuna. Jos joku haluaa istua munasillaan paikassa, johon näkee kadulta, oma vikansa.

Nettijulkisuuteen livahtavien kuvien osalta paljon ongelmallisempi asia ovat kännykkäkuvat, joita voi salaa ottaa myös kiistatta intiimeissä paikoissa, samoinkuin paparazzo- ja ilmiantajamentaliteetin piiriin kuuluvat "paljastuskuvat", joita media niin ahnaasti pyytää lukijoiltaan.

Tietokoneen näyttöruutu on ilmeisesti monille vielä oudompi asia kuin televisio. Moni Googlen kuvia kauhistellut saattaisi ilostua ikihyväksi jos hän niiden sijasta olisi vilahtanut oikein teeveessä.

Kemppinen sanoo samassa jutussaan, että "meille tekee kuitenkin tuloaan häröjen ja hörhöjen yhteiskunta". Mitä ihmeellisimmillä perusteilla vaaditaan esimerkiksi erillisiä pukusuojia ja -koppeja ja omia uimahallivuoroja, kuten tänään satuin radiosta kuulemaan. Kun yhteiskunta on hajonnut pienenpieniksi "heimoiksi", ja jokainen "heimo" sitten vaatii itselleen erikoikeuksia ja lain suojaa, ollaan tultu niin pitkälle tällä hajoamisen tiellä, että myös yhteiskunnan henkinen hajoaminen on aivan kulman takana.
Tämän lähemmäksi taloani Google ei valitettavasti päässyt.

Minusta tuli norssi 2

Norssin opettajista se jonka "viikset on punaiset kuin Tornin huipussa lippu" oli siis matematiikan lehtori Saarialho. Hän oli muuten kuivakkaan asiallinen, mutta kokeita palauttaessaan hän saattoi veäntää savolaisittain, että "pimmeeltä näyttää sano suutarj kun suappaanvarteen kurkistelj". Vanha venäjänopettaja tohtori Kurki taas käytti mielellään sanoja "senkin vekkuli kekkuli". Hänet pantiin opettamaan meille kaunokirjoitusta, ja kun me saimme vihkomme täyteen, hän myi meille viiden pennin hinnasta ylimääräisiä sivuja. Kerrottiin, että hän kokeita valvoessaan saattoi lukea sanomalehteä - mutta siinä oli reikä, josta hän näki kaikki lunttausyritykset.

Kolmas erikoisesti puhunut opettajamme oli kaukainen sukulaiseni, tohtori Kalle Sorainen (ent. Sandelin), ruotsinopettajani lukiossa. Hänellä oli tapana sanoa "no" vähä jokaisen virkkeen alussa ja muulloinkin. Me pidimme tilastoa tuosta sanasta, ja itse muistan päässeeni noin 80:aan ennenkuin sekosin. Hänellä oli hiukan vaikeuksia kurinpidossa.

Myöhemmin tutustui Soraiseen aivan toisella tavalla, filosofien ja loogikoiden istunnoissa. Hän oli varsin monipuolinen tutkija, käsitteli mm. kirjallisuutta (Siljo ja Kierkegaard esimerkiksi), psykologiaa ja formaalista logiikkaa. Ellen nyt sekoita, hän teki myös tutkimuksen negaatiottomasta logiikasta. Sorainen eli vanhaksi, yli 90 vuoden ikäiseksi.

Voimistelua opettivat olympiamitalistit Seeste ja Rove, mutta myös kunnianarvoisa Väinö Lahtinen, vanha herrasmies joka täydessä puvussaan joskus näytti malliksi rekkiliikkeitä. Hauska oli seurata, putosiko kultakello liivintaskusta roikkumaan näiden hämmästyttävien esitysten kuluessa. Voimistelu oli minulle aika vastenmielinen oppiaine. Rekillä ja hevosella sattui niin vietävästi. Urheilun puolella olin hiukan parempi. Tuolloin pojat muuten jakautuivat kahteen tiukasti eriytyneeseen ryhmään, jääpalloilijat ja jääkiekkoilijat. Jälkimmäistä pidettiin enemmänkin sakilaisten alaluokkaisena touhuna kaikessa väkivaltaisuudessaan. Herraspojat pelasivat jääpalloa, minäkin vähän yritin, mutta huonona luistelijana en kyllä menestynyt lainkaan.

Vaikka olinkin joukkueita valittaessa aina häntäpäässä, en muista että opettajat olisivat minua kovin paljon sortaneet. Sen sijaan Matti Paavilainen, joka tuolloinkin oli varsin runsaslihainen, nostettiin väkisin rekille. Eihän siitä mitään tullut, poika rojahti lattialle, ja häntä sattuikin aika lailla. Paavilainen taisi muuten olla ensimmäisiä Norssin oppilaita, jolla oli auto käytettävissään. Sillä me sitten hyppytuntien aikana ajoimme Tyttönorssin tykö likkoja arvioimaan.
Löysä

Tyttönorssien elämä oli tosissaan toisen laista kuin poikanorssien. Heidän siveyttään ja säädyllisyyttään vahdittiin olan takaa. Ruotsinkirjankin tehnyt rehtori Lydia Almila tunnettiin myös nimellä Lymy-Lyyti, hänellä kun oli tapana kulkea käytävillä ja kumartua seuraamaan opetusta avaimenreiästä. Kerran sitten Tyttönorssissa taivuttiin järjestämään tanssit. Tyttöjen piti etukäteen ilmoittaa kavaljeerinsa nimi ja perhetausta rehtorille. Naapuritalon Maija pyysi minua, ja minut hyväksyttiin. Koulussa meille pojille sitten pidettiin ankara käskynjakotilaisuus. Jos oli pakko pitää tytöstä kiinni, väliä kuitenkin oli pidettävä puoli metriä. Salin reunustalla opettajat vahtivat meitä, ja puuttuivat haukkana asiaan, jos näkivät parien olevan liian lähellä toisiaan. Arvata sopii, kuinka kauan tuota kauheutta kesti. Häivyimme paikalta heti kun se käytännössä oli mahdollista.

Opettajaharjoittelijat eli naskalit istuivat luokissa kaiken aikaa. Heidän opetuksensa oli ilmeisen jäykkää ja vähän sallivaa. Ainekirjoituksessa meitä oli ankarasti varoitettu, että ns. ykkösaiheesta saa kirjoittaa vain uskonnolliseen sävyyn, ja silloinkin piti varoa kaikkialle hiipivää katolista tai muuta vääräoppista hapatusta. Minä kuitenkin erehdyin kirjoittamaan Juudas Iskariotista aineen, jossa yritin kaikin keinoin ymmärtää hänen ratkaisujaan, ja sanoin että hänen yksinkertaisesti oli pakko kavaltaa Jeesus, josta muuten ei olisi tullut "Vapahtajaa".

Naskali palautti aineet, mutta minun kohdallani hän ilmoitti:"Rydmanin ainetta en voinut arvostella, koska siinä kirjoitettiin niin hirveitä mielipiteitä". Minä olin raivoissani; yliopettaja Haila tuli heti tunnin päätyttyä luokseni ja kuiskasi: "Minä kirjoitin omaan kirjaani että yhdeksän ja puoli". Lämmitti. Harmi oli pyyhkäisty pois.

Minun on näköjään pakko jatkaa näitä norssimuisteluita vielä useampaan kertaan. Mistä noita muistoja oikein tulee?

Ei kaikessa ole viestiä, ja yleensä tulkinnat vain sotkevat sitä vähääkin.

Useammastakin pianistisäveltäjästä kulkee juttu, että kun hän esitti porukalle uuden sävellyksensä, joku sanoi: "Oikein hyvä, mutta mitä sinä haluat sanoa tällä sävellykselläsi?". "Tämän", sanoi säveltäjä, ja soitti kappaleensa uudelleen.

Ihmisille on syntynyt merkillinen käsitys, että sävellys, maalaus, mikä tahansa taideteos on sellaisenaan pelkkä arvoitus, viesti, jonka salaisuus pitää ensin selvittää, ennenkuin sen täysin ymmärtää. Aina puhutaan siitä että joku "tulkitsee" tuon ja tuon sävellyksen, aivankuin se kummallinen nuottikuva olisi vain pelkkä kummallisten taikamerkkien joukko, jonka sitten välittäjänä toimiva pappi tai meedio selvittää kuunneltavaan muotoon.

Säveltäjällä on kuitenkin mahdollisuus liittää nuotteihinsa monenlaisia merkintöjä temposta, agogiikasta ja muusta tarpeellisesta, niin että kaikki hänen nuottejaan kunnioittavat muusikot esittävät kappaleen kuta kuinkin samalla tavalla. Itse asiassa "tulkintaan" pyrkivät muusikot ennemminkin vain väärentävät säveltäjän työtä, ja sijoittavat siihen omia mieltymyksiään tai rutiinejaan.

Käsitys salatusta viestistä ja sen tulkinnasta on ilmeisesti keksitty lähinnä sen vuoksi, että voitaisiin synnyttää kirjavanlaatuinen humanistinen tieteilijäjoukko, joka pyrkii monopolisoimaan itselleen taiteilijoiden tuotannon ja sen selittämisen. Ikäänkuin taide kävisi selitettynä ymmärrettävämmäksi!

Televisiossa on esitetty sarja muotifilosofi Žižekin elokuva-analyysejä, joissa mies näyttää tuttuja elokuvanpätkiä, ja latelee niiden päälle summittaisia vulgäärifreudilaisia manauksia. Mikään ei ole sitä miltä se näyttää, ovat ranskalaiset huijarifilosofit Lacanista Derridaan onnistuneet iskostamaan ihmisten tajuntaan. Ja niin sitten kilvan etsitään "uusia tulkintoja", ja päästään parhaimmillaan jopa oikein televisioon niitä esittelemään.

Voisin kehystää blogin otsikossa olevan kuvan, ja panna sen näyttelyyn. Tekisin sen silloin vain siksi, että se on kovin nätti. Kuvalla ei ole muuta viestiä kuin "kukka", "oranssihtavan punainen kukka", tai "kerrottu samettikukka". Jos joku keksii muunlaisen tulkinnan, hän vääristelee minun toimintaani, ja minulla on aihe suuttua häneen. Tai jos panen tähän tällaisen kuvan:
se kertoo pelkän geometrisen luonnonlain, ei yhtään mitään muuta. Paitsi että se kuva on hauskan näköinen. "Mitä minä haluan tällä kuvalla sanoa?". En yhtään mitään, en bladi yhtään ollenkaan mitään.

Eräässä keskustelussa minulle huomautettiin, että paitsi pukeutumisellani ja ulkonäölläni, myös tekemisilläni ja tekemättä jättämisilläni kaiken aikaa viestitän jotain, jota muut sitten voivat tulkita. Mutta normaalioloissa pukeudun vain lämmön ja mukavuuden vuoksi, ja leikkautan tukkaa ja partaa lyhyemmäksi vain jotta niistä olisi mahdollisimman vähän vaivaa. Jos olisi riittävän lämmintä, olisin alasti - kuten useimmiten aamupäivisin olenkin. Ainoastaan muiden ihmisten takia on pakko vetää jotakin päälleen, syistä joita en perimmältään oikein edes ymmärrä. Mutta helpointa on kuitenkin peitellä joitakin ruumiinosia, jotta ei syntyisi konflikteja. Riittääkö tämä viestiksi, tämä "vaivannäön vähentäminen ja mukavuuden tavoitteleminen"? Olisi hyvä jos riittäisi...

Jos taas teen jotain, tai jätän jotakin tekemättä, viestiksi riittää minun mielestäni hyvin että "tuli mieleen että olisi hupaisa tehdä X", tai että "unohdin / en jaksanut tehdä X". Joka ryhtyy muuta tulkitsemaan, olkoot itse vikapää.

Olen kauan ajatellut teettää itselleni t-paidan, jossa lukee edessä "Schrödingerin kissa elää", ja takana "Schrödingerin kissa on kuollut". Eipä tässäkään ole sen enempää viestiä, kuin jos paidassa lukisi "e=mc²" tai "1+1=2". Mutta todellinen viesti minulla kyllä olisi paidan selkämykseen, osoitettuna kaikille tulkitsijoille: "Haist' itte".

Juoksua palavan kaupungin halki. Helsingin suurpommitus 1944

Sunnuntaina helmikuun 6. päivänä 1944 olin melkein 7½-vuotias valmistavan koulun tokaluokkalainen. Päivällä oli leikitty naapuritalon lasten kanssa, ja mahdollisesti käyty aamupäivällä Kaivopuistossa. Ehkäpä naapuritalon vähän nuorempi Maija oli siellä mukana. Jos oli, olimme tulleet eri aikaan ja eri tietä kotiin. Niin meidän Kaivarinretkemme yleensä päättyivät.

Kello viiden tienoissa oli syöty päivällinen. Isä oli kotona. Vaikka hän oli Itä-Karjalaa armeijajohtoisesti jälleenrakentavan Vako Oy:n palveluksessa, ei hänen tarvinnut koko aikaa olla vallatuilla heimoalueilla. Helsingissä tapahtui byrokratiasta suurin osa. Kello kuuden jälkeen illalla oli läksyjenteon aika. Kymmentä vaille seitsemältä alkoivat hälytyssireenit ulvoa. Useimmiten hälytykset olivat olleet turhia, mutta sammutimme kuitenkin valot ja lähdimme parruin tuettuun kellariin.

En muista, oliko ennen hälytystä kuulunut sitä pahaenteistä ääntä, joka minulle on jäänyt sodan äänistä uhkaavimmaksi ja pelottavimmaksi. Kun ryssän pommikonelaivueet olivat meren yllä matkalla kohti Helsinkiä, niiden äänen kuuli jo kauan ennen kuin mitään hälytyksiä edes annettiin. Oikeastaan sitä ylimatalaa ääntä ei ensin edes kuullutkaan, sen tunsi vatsanpohjassa. Mutta hälytyksen jälkeen koneitten jylinä kuului selvästi kellariin asti.

Siellä emme ehtineet istua kauankaan heikon lampun valossa, äiti, minä, 4-vuotias pikkusisko ja ½-vuotias vauvaveli, kun alkoi kuulua ilmatorjuntatykkien yhtämittaista ääntä ja sitten taloa vavisuttavia räjähdyksiä. Heti siinä tajusimme, että nyt oli tosi kysymyksessä. Räjähdykset ja tärinä kuuluivat yhä lähempää, ja kellarin katosta irtoili palasia ja pölyä päällemme. Hyökkäystä kesti pitkälti kolmatta tuntia. En muista, kuuluiko sen päätteeksi vaara ohi -merkkiä, mutta jossain vaiheessa menimme asuntoon katsomaan vaurioita.

Vinosti vastapäinen talo paloi. Kadulla oli röykkiöittäin huonekaluja ja muuta tavaraa, ja palomiehet yrittivät osua liekkeihin. Kaikki meidän ikkunamme olivat säpäleinä yhtä lastenhuoneen ikkunaa lukuunottamatta, lattiat olivat lasinsirpaleitten peitossa, ja oli kylmä. Me keräsimme tärkeimmät tavarat ja vaatteet laukkuihin, ja lähdimme etsimään turvallisempaa kalliosuojaa. Jo siinä vaiheessa huomasimme, että pommeja oli satanut Eiran mäelle suuri määrä. Muutamien kymmenien metrien säteellä ainakin viisi taloa oli saanut osuman. Tulipalot valaisivat joka suunnalta pimeää kaupunkia, josta katuvalot luonnollisesti oli sammutettu.

Lähin kalliosuoja sijaitsi Johanneksen kirkon alla, Norssia vastapäätä. Se oli kuitenkin täynnä, ja meidän oli jatkettava pakoa Norssin ohi, ja alas Korkeavuorenkatua Diana-puistoon. Yrjönkadultakin oli pääsy Erottajan valtavaan kallioluolaan, ja sinne me pääsimme istumaan pitkille puupenkeille. Olimme ilmeisesti lähteneet kotoa kymmenen maissa, ja ehkä tuntia myöhemmin olimme Erottajan suojassa. Jo oli aikakin, sillä puolilta öin hyökkäys alkoi uudelleen. Vihollinen oli päättänyt tuhota Helsingin. Pommien räjähdykset tärisyttivät koko kallioluolaa, ja paukkeeseen sekaantui ihmisten voihke ja itku suuressa hallissa.

Aamuhämärän aikoihin lähdimme Erottajalta kohti Katajanokkaa. Tulipalot punersivat joka suunnalla, mutta isovanhempien talo oli välttynyt tuholta. Siellä aikuiset puhuivat salissa kiihkeästi keskenään, ja puhelin soi tämän tästä. Minä seisoin pimeässä eteisessä, kun kuulin postiluukun kolahtavan. Uusi Suomi putosi luukusta niinkuin aina aamuisin, mutta nyt sen etusivun yli oli vedetty valtava otsikko: SUURPOMMITUS HELSINGISSÄ. Yhäkin muistan sen pikkupojan mieleen syöpyneen sarkastisen huvittuneisuuden. Kas kas, olipa hyvä että sanomalehti kertoi tuon uutisen! Enpä olisi muuten tiennytkään!

Jälkeen päin ihmettelen lehtitalon sinnikästä toimintaa. Vailla sähköä, pommien räjähdellessä, lehteä tehtiin sitkeästi, saatiin painetuksi, ja lopulta siirretyksi lehdenjakajillekin. Heitäkin oli siis ilmaantunut töihin aamuvarhain kaikesta huolimatta!

Helsingin massaevakuointi alkoi ilmeisesti saman tien, ja mekin lähdimme Lopelle sukulaistaloon. Isä jäi tietysti kaupunkiin, korjaamaan tai peittämään ikkunoita, ja ilmeisesti tekemään muitakin upseerille kuuluvia töitä. Meni runsas viikko maalla, kun talonväki alkoi huudella kiihtyneesti. Ulkona näin että eteläinen taivaanpuolisko loimusi punaisena, ja kuului niin lentokoneitten kuin tykkienkin jylinää. Ryssä oli tullut takaisin. Ja se tuli kymmenen päivän kuluttua vielä kerran.

Me olimme maalla syksyn alkuun asti. Minä opin tuon talven ja kesän aikana suuren määrän maalaistalon töitä. Sotatoimet olivat päättyneet syyskuun 5. päivänä, ja ainakin silloin koulut pääsivät alkamaan uudelleen. Koti oli ilmeisesti saatu korjatuksi asuttavaan kuntoon. Myöhemmin olen lukenut, että ikkunalasista vallitsi suuri pula, niin että jotkut saivat korjatuksi ikkunansa vasta lokakuun aikana.

Helsingin ilmatorjunnan sankarillinen ja tehokas toiminta on jäänyt sotahistoriaan ainutlaatuisena. Vain nelisen prosenttia pommeista putosi varsinaiseen kaupunkiin. Tämä oli ihmetyksen paikka syyskuussa saapuneille venäläisille, joille oli kevättalvella syötetty aivan päinvastaista tietoa. Mutta venäläiset viipyivät Suomessa kolme vuotta, ja yksi heidän haltuunsa ottamistaan taloista oli aivan meitä vastapäätä Armfeltintiellä, entinen ja taas nykyinen Latvian suurlähetystö. Siitäkin riittäisi kerrottavaa yllin kyllin.