Keskustelu lumipyryssä

Kuva: Wille Rydman: Pysäköintiä Kalevankadulla

A: Tuletko mukaan, pidetään pienet lumitalkoot, kun kaupungin traktori ei kerkiä täällä syrjäkujalla käydä!
B: Sitä varten minä maksan veroja, ja sivumennen sanoen paljon enemmän kuin sinä, että yhteiskunta hoitaa sille kuuluvat asiat! Enkä suosittele sinunkaan osallistuvan moiseen. Saavat vielä sen käsityksen että kyllä asukkaat hoitavat nuo lumet.
A: Mutta kun kaupungilla ei ole tarpeeksi kalustoa ja henkilökuntaa noita lumia korjaamaan...
B: Palkattakoot sitten lisää väkeä, vaikka työttömistä, saisivat ne halvemmallakin!
A: Ei riitä raha. Täytyy sitten korottaa veroja.
B: Ja varmasti ei koroteta veroja! Ne ovat jo nyt liian korkealla! Minä haluan sitä paitsi itse päättää, mihinkä minulta ryöstetyt rahat käytetään! Nuo rahathan ovat viimeistä senttiä myöten minun rahojani!
A: Mutta sen takiahan veroja maksetaan, että yhteiskunta voi antaa meille ilmaisia palveluja - itsehän juuri niin sanoit! Ilmaisen koulutuksen ja...
B: Jaa ilmaisen? Juuri vaimo kertoi, että tyttären vihko oli tullut täyteen. Opettaja ei antanut uutta, kun muka olivat loppuneet!
A: No eihän tuollainen ruutuvihko maksa juuri mitään. Sinun tuloillasi se...
B: Ei kuulu minulle ostaa vihkoa! Se on koulun asia! Luistavat velvollisuuksistaan muutenkin. Eivät opeta edes käyttäytymään! Ja tarjoavat pahaa ruokaa!
A: Mutta eikös se oikeastaan ole kodin asia opettaa käyttäytymään ja syömään?
B: Sitä varten opettajat on sinne palkattu! Pitkine lomineen! Ja voitko kuvitella miten koppavasti nuo meidän rahoilla palkatut käyttäytyvät! Jouduin jättämään auton kotiin, ja nousin raitiovaunuun. Sen keskikohdalla lattiassa oli jäätä, ja olisin voinut vaikka liukastua. Minä sanoin kuskille, että jumalauta, olisitte voinut käydä sulattamassa tuon jään, tai ainakin varottaa minua siitä. Aatteles mitä se kuski, naiskuski vielä, kehtasi sanoa: "Minä ajan raitiovaunua, en hiekoitusautoa! Haluaako herra poistua seuraavalla pysäkillä, vai haluaako herra istua hiljaa paikallaan?" Minä siitä heti vaadin vuoromestarin numeron, ja soitin sille, mutta se perkele iski puhelimen korvaani!
A: Mitä nyt tuollaisia menit sanomaan, kuskit ja vuoromestarit ovat näillä lumilla ja pakkasilla ihan samassa kusessa kuin mekin, eikä tilanne ole niiden syytä.
B: Taidatkin olla samaa sakkia noiden välinpitämättömien laiskureiden kanssa. No, siinähän sitten jatkat kolaamista!

Herkullista vaihtoehtohistoriaa

Miten maailma makaisi, jos Thermopylain tai Cannaen taisteluissa olisi käynyt toisin kuin kävi? Tai jos Kaarle XII olisi lyönyt venäläiset? Tai jos turkkilaiset eivät olisi hävinneet yhtyneen Euroopan joukoille Wienin muurien edessä?

Vaihtoehtohistoria on hauska harrastus, ja riittävän tiedon ja oivalluksen avulla siitä tulee vähintäänkin opettavaista. Poikani Sampsa on eräs näistä valistuneista historiafilosofeista, ja nyt hän on ryhtynyt kuvittelemaan maailmaa, jossa Kiinan ja Rooman kehitys ovat vaihtaneet paikkaa. Rooma on pysynyt suurvaltana, mutta on jäykistynyt vanhoilleen. Kiina sen sijaan on hajonnut kuningaskunniksi, omaksunut kristinuskon ja buddhalaisuuden, ja ryhtynyt löytöretkien ja kaupan avulla kehittymään.

Tässä ovat Euroopan ja Kiinan kartat 1500-1600-luvuilla.


Mitä lähemmäs Sampsa pääsee meidän aikojamme, sitä ironisemmaksi saattaa kertomus käydä. Näin arvaan.

Littiöitten ihmeellinen Tasomaa

Englantilainen matemaatikko ja opettaja Edwin Abbott Abbott julkaisi 1884 teoksen Flatland: A romance of many dimensions. Kesti vain 113 vuotta ennenkuin Kimmo Pietiläinen suomensi kirjan nimellä Tasamaa: Moniulotteinen romanssi.

Tapahtumat sijoittuvat 2-ulotteiseen maailmaan, jossa pakosti vallitsevat hiukan omistamme poikkeavat olosuhteet. Erot käyvät selviksi, kun 3-ulotteinen pallo saapuu Avaruusmaasta neliönmuotoisen päähenkilön A. Square tietoisuuteen. Kirjassa puhutaan myös nollaulotteisesta Pistemaasta, 1-ulotteisesta Suoramaasta, sekä jonkin verran myös 4- ja useampiulotteisista maailmoista.
Littiöperheen talo Abbottin Flatlandissa. Naaraslittiöt olivat janoja, ja saattoivat näin tietyssä asennossa muuttua "näkymättömiksi". Uroslittiöt olivat monikulmioita, ja kulmien määrä lisääntyi yleensä sukupolvi sukupolvelta. Kulmien määrä korreloi kehittyneisyyden kanssa. Huomatkaa talon eteläpuolella kaksi hyvin teräväkulmaista poliisia! Ylin yhteiskuntaluokka oli näin muodoin Ympyrät, jotka siis olivat ∞-kulmaisia monikulmioita. Naaraslittiöitten oven ei tarvinnut olla leveä, mutta erillään sen piti kuitenkin olla, sillä terävän neulamaisen janan pisto saattoi olle monikulmiolle kohtalokas.

Helsingin Yhtenäiskoulussa opetin 20 vuotta, ja 60- ja 70-luvuilla siellä leikittiin oppilaitten kanssa usein 2-ulotteisilla 'Littiöillä' heidän Littiömaassaan. Oppilaat tutkivat esimerkiksi littiöitten mahdollisuuksia tunnistaa oma ja toisten muodot peilistä. Jos monikulmioinen littiö pyörii toisen edessä, sen havaittu leveys vaihtelee säännönmukaisesti. Esimerkiksi neliön havaittu leveys vaihtelee yhden ja √2:n välillä. Abbott kuvitteli Tasamaahan jonkinlaisen sumun tai perspektiivisinertymän, jonka avulla littiöt tunnistivat teräviä ja tylppiä kulmia.
Mutta jos käy niin kuin Tasamaassa, että 3-ulotteinen pallo läpäisee tason, littiöt huomaavat ensin pisteen joka laajenee ympyränmuotoiseksi, ja pienenee jälleen pisteeksi ja katoaa. Nerokas littiömatemaatikko voisi aivan hyvin näistä havainnoista käsin teoretisoida 3-ulotteisen maailman. Onnellinen se littiö, jolla on 3-ulotteinen kaveri. Suljettu vankilakaan ei häntä pidättelisi, ja vasemman käden käsineestä voisi helposti tehdä oikean käden käsineen vain pyöräyttämällä sitä 3. ulottuvuudessa.
Littiöitten maailma aukaisi oppilaille aivan uusia ajatusmahdollisuuksia, ja innoitti heitä myös miettimään meille outoa 4. ulottuvuutta. Missä lienevät nyt ne lukemattomat oppilaitten paperit, joissa näitä eksklusiivisia maailmoita käsiteltiin sekä geometrian että tarinoiden avulla?

Inhimillis-matemaattinen ratkaisu Kiinan väestöongelmaan

Bloggari Jaska Brown fantisoi yhteiskunnalla, jossa sallitaan moniavioisuus. Ylijäämämiesten välttämiseksi siinä joudutaan abortoimaan kolme neljästä poikasikiöstä. Kiinassa on ollut hiukan samanlaista, mutta tyttöjen vahingoksi. Minulla on kyllä inhimillinen ratkaisu Kiinan pulmiin, vaikkakaan ei Jaskan scifi-kansalle.

Kiinan väestöräjähdyksen vuoksi maassa on yritetty ylläpitää yhden lapsen rajoitusta. Se ei kuitenkaan toimi kovin hyvin, kuten tiedetään. Koska maan perinteiseen kulttuuriin kuuluu se, että POIKA on kaikki, TYTTÖ ei mitään, systeemin seurauksena on ollut suuri tyttövauvojen ja -sikiöiden murhaaminen.

Minulla on pulmaan näppärä matemaattinen ratkaisu. Lukijoitten tehtäväksi jätän ratkaisun oikeellisuuden tarkistamisen, mutta jo nyt ilmoitan, että Nobelin ym. palkintoja vastaanotetaan Sääksmäen kirkolla siinä tapulin luona etukäteen sovittavina aikoina.

Ratkaisu on seuraava:

Jos kiinalainen pari saa pojan, lapsenteko loppuu siihen paikkaan, kuten nytkin.

Jos syntyy tyttö, pariskunta saa uuden mahdollisuuden.

Jos syntyy toinen tyttö, pariskunta saa jatkaa, muuten ei. Näin jatketaan, kunnes maassa on perheitä joilla on

a) poika
b) tyttö ja poika
c) 2 tyttöä ja poika
d) 3 tyttöä ja poika
e) 4 tyttöä ja poika, jne.

Yleinen tyytyväisyys taataan. Tyytyväisiä ovat poikien haluajat, ja arvatenkin puolet tyttöjen haluajista, kuten myös suuri määrä monilapsisen perheen toivojista - yhteensä arviolta noin kolme neljäsosaa kansasta.

Kovat feministit ovat tyytyväisiä yllä esittämääni listaan, jossa esiintyy sana 'tyttö' monta kertaa enemmän kuin sana 'poika'. Biologit ovat tyytyväisiä, koska poikien ja tyttöjen lukumäärä edelleen on puolet ja puolet (kehoitan tarkistamaan!). Rooman klubin jäsenet ovat tyytyväisiä, koska Kiinan väkiluku alkaa hitaasti vähentyä (uuden systeemin mukaisesti perheissä on keskimäärin vajaat kaksi lasta; kehoitan jälleen tarkistamaan!).

Kiinan miesten potenssi olkoon mikä ikinä on, mutta sen yläpuolelle asettuvat KAHDEN POTENSSIT. Ja sarja, joka suppenee.

Ruoka on politiikkaa ja uskontoa. Uuscromwellilainen moralismi leviää syyllistäen ja uhkaillen.

Helsingin kaupunginvaltuusto väitteli kiivaasti vihreiden ehdotuksesta säätää pakollinen kasvisruokapäivä kouluihin, ja päätyi lopulta hyväksymään sen. Eri puolilla nettiä aiheesta on väitelty tunteikkaasti, sillä syömisestä on tehty poliittinen ja uskonnollinen kysymys.

Pakkokasvisten puolustajien vihreässä arsenaalissa ovat olleet kaikki nykyajan edistykselliset mantrat hiilijalanjäljestä suvaitsevaisuuteen. Hienoja esimerkkejä tästä kaunopuheisuuden lajista löytyy etsimättä. "Koulujen tehtävä on kasvattaa suvaitsevaisuuteen myös ruokia kohtaan". "Lihansyönti on lopetettava epäekologisena". Ja suvaitsevaisuutta on sitten pönkitettävä viranomaispäätöksillä, vaativat vihreät moralistit, huomaamatta että itse suhtautuvat eri tavalla syöviin jyrkän suvaitsemattomasti.

Kysymys on nyt siitä, että hyvin ahdasmielinen moralismi leviää läpi koko yhteiskunnan. Sitä pönkitetään kauhuskenaarioilla, omaantuntoon ja jopa talouslaman aiheuttamaan turvattomuuteen vetoamalla, ja myös lainsäädännöllä uhkailemalla. Yhä äänekkäämmin vaaditaan "itseaiheutettujen" sairauksien hoidon lopettamista, mutta jätetään määrittelemättä, mikä sitten on "itseaiheutettua".

On monia ihmisiä, jotka ovat ylipainoisia, mutta eivät moraalittomuutensa vaan elintoimintojensa tai perimänsä takia. On monia, jotka eivät liiku vaadittua vähimmäismäärää, mutta eivät laiskuutensa vaan sairauksiensa vuoksi. On monia, jotka ovat allergisia kasviksille ja hedelmille, kanalla ja kalalle, ja joutuvat näin elämään "punaisen lihan" varassa.

Mutta puritaaninen oikeassa olemisen vietti ei kiinnitä huomiota tällaisiin vähemmistöihin, vaan yrittää pakottaa ihmisiä Prokrusteen vuoteeseen typistettäviksi ja venytettäviksi. Kaikin mahdollisin keinoin yritetään ihmisiä syyllistää, ja mitä paremmin tässä onnistutaan, sen paremmin itse itsensä nimittänyt cromwellilainen keropääpäällystö saa heidät tottelemaan muitakin vaatimuksiaan.

Kymmenen vuotta sitten oli pakko leikata toinen polveni pahan nivelrikon vuoksi. Lääkäri yritti väistellä, että nivelrikko oli ylipainon vuoksi itse aiheutettu. Minäpä olinkin varustautunut tätä vastaan, ja näytin kuvat toisesta, yhäkin täysin terveestä polvesta, sekä käsistäni, joissa nivelrikot ovat johtaneet ammatin osittaiseen lopettamiseen. "Siis tarkoitatte, että minä tämän ylipainon kanssa olen koikkelehtinut yhdellä jalalla, ja välillä kävellyt käsilläni?" Lääkäri mutisi siihen vain, että "no, aina pitää kumminkin sanoa" - ja jalka leikattiin.

Ruotsissa ollaan tässä moralismissa jo kroonisessa vaiheessa. Monilta lihavilta on viety oikeus lasten huoltajuuteen, ja viimeisimpänä villityksenä on television nöyryytysviihde, jossa ylipainoiset pannaan vankilaan, ja päästetään heidät ulos vasta kun ovat laihtuneet.

Ennen rissasivat ruoasta lapset, nyt aikuiset. Tämä alkoi jo viimeistään 1980-luvun alussa. Jouduin silloin työpaikkani puolesta viemään muutamia esiintyneitä naisia paikalliseen ruokalaan aterialle. Ensin valitettiin sitä, että isäntänä oli mies, ja kun ilmoitin että voin kyllä lähteä pois, mutta että sitten saisivat itse maksaa ateriansa, he kävivät tarjoilijaparan kimppuun. Mikään valmis annos ei kelvannut, vaan niistä piti poistaa jotain tai lisätä jotain, ja sitten tämä tiedostava sakki kävi toistensa kimppuun vääristä valinnoista.

Luonnevikaisia nämä naiset yksinkertaisesti olivat, ahdaskatseisia narsisteja ja psykopaatteja. Ilmankos olivat jo silloin pyrkimässä päättäjiksi, myöhemmin jopa europarlamenttiin asti. Noista ajoista on toki kehitytty. Nykyään osataan jo paremmin pelata uskonnollissävyisillä argumenteilla, tyypilliseen fundamentalistiseen tapaan. Pienimmän riesan tie on tehdä heille mieliksi, tai ainakin välttää avointa riitelyä. Mutta tämä tie vie suoraan yksiarvoiseen, etten sanoisi totalitaariseen yhteiskuntaan

Ihmeitten linna. Sadan vuoden takainen tieteiskirja nuorisolle

Lapsuuden kirjojeni ylivoimaiseen parhaimmistoon kuuluu yli sata vuotta sitten kirjoitettu teos, jonka isäni sai tuoreena suomennoksena joululahjaksi 12-vuotiaana, ja minä sitten 9-vuotiaana. Teoksen kirjoitti vuonna 1908 ranskalainen kirjailija ja journalisti Henri de Noussanne, joka syntyi samana vuonna kuin Jean Sibelius, mutta jonka kuolinvuotta en ole mistään löytänyt. Kirjan nimi on Ihmeitten linna ("Le chateau des merveilles"), sen julkaisi Pariisissa 1908 Hetzelin kustantamo, ja Elsa Katajan suomennoksen Kustannusosakeyhtiö Kirja vuonna 1918.

Kirja on nuorisolle tarkoitettu populääritieteellinen romaani, jonka tarkoitus oli hälventää joissakin ihmisissä yhä piillyttä tieteen ja tekniikan vastaisuutta. Tässä mielessä se kuuluu 1900-luvun alun lähes romanttiseen ajatusmalliin kaikkien ongelmien ratkeamisesta edistyksellisen tieteen ja tekniikan avulla. Tätä futurismia kuvasi erinomaisesti mm. Olavi Paavolainen kirjassaan Nykyaikaa etsimässä.

Kirjan päähenkilöt ovat 14-vuotias Beatrix ja 12-vuotias Guy, joiden sielusta taistelevat isoisä Télémaque (Tel) Barbarin ja Chilpéric Barbarin, tämän veli. Tel-setä on entinen merikapteeni purjelaivojen ajalta, jonka elämäntyö sortui höyrylaivojen paineessa, ja josta tämän vuoksi tuli sekä tekniikan että ylimalkaan ihmisten vihaaja. Chil-setä taas on nerokas tiedemies, jonka linna Etelä-Ranskassa on täynnään uusimman tekniikan ihmeitä. Tel-sedän ankarin muurein ympäröity linna taas on Keski-Ranskassa, ja siellä hän pitää lapsenlapsia kuin vangittuina, jotteivät he joutuisi nykyajan kauheuksille alttiiksi.

Saatuaan kuulla lasten ahdingosta Chil-setä syöksyy paikalle tuulennopealla automobiilillään, ja ryöstää lapset mukaansa. Tel-sedän takaa-ajo käy hitaammin, koska hän ei suostu astumaan junaan, tuohon nykyajan kauheaan keksintöön.
Tel-sedällä alkaa vähän lipsua

Lopulta Tel-setä pääsee Ihmeitten linnaan, jonka portti aukeaa itsestään, ilman kenenkään ponnisteluja. Hän joutuu ihmettelemään sähköisesti toimivia laitteita, hissiä, portin televalvontaa, sukellusvenettä, moottoripurtta ja monia muita kauhistuttavia asioita. Mutta tuo tekniikka pelastaa merihätään joutuneet lapset, ja ihmeellisten X- (Röntgen-)säteitten avulla myös hänet itsensä. Lopulta Tel-setä alkaa innostua nykyajan teknologiasta, ja veljekset tekevät sovinnon.

Veljeksillä on monikansallista henkilökuntaa. Tel-sedän uskottu (ja salaviisas) luottopalvelija on kiinalainen Ki, Chil-sedän tekninen avustaja on venäläinen keksijä Borouloff. Tällaisia olivat lasten ensimmäiset vaikutelmat Chil-sedän linnasta:

Eräässä avarassa maanalaisessa kammiossa olivat yhdistettynä kaikki ne taikakeinot, jotka käyttivät eri aparaatteja, mitkä tekivät linnan elämän niin eriskummalliseksi. Sieltä käsin Galiée voi vaivatta liikuttaa nostosiltaa, rautaristikkoa, ja ohjata pientä sähkövaunua kiskoja myöten, joita oli asetettu puiston kaikille lehtokujille. Sata hentoista lankaa kulki dynamoista nostolaitoksiin, sähkökelloihin, puhelimiin, fonograafeihin ja ne johtivat valon kaikkien huoneiden hehkulamppuihin. Erikoiskoneistoa käytettiin hissilaitokseen, joka voi toimia sähkön avulla, jos hydraulisessa järjestelmässä tapahtui joku seisahdus.
Varsinkin halli ihmetytti nuorta väkeä. Maahan istutettuina kasvoi siellä korkeita palmuja ja puumaisia sananjalkoja, pienet vesiputoukset vyöryivät solisten keinotekoisilta kallioilta, kaikenväriset sähkölamppuja suojustavat kristallitulppaanit yhtyivät tuokusuavaan, lumoavaan kukkaisrikkauteen, lisäten loistollaan luonnon ihanuutta. Fonograafin kiiltävä kuulotorvi sukelsi esiin hortensian kukinnon alta ja rattaaton kellotaulu riippui läpinäkyvällä lasiseinällä, joka erotti hallin nurmikentästä.

Kirjassa on lukuisia keskusteluihin upotettuja kertomuksia (ranskalaisen) tieteen saavutuksista ja suurmiehistä, mutta jonkin verran myös ironiaa, jopa ranskalaisilla harvinaista itseironiaa. Kas näin opetti Tel-setä maantietoa linnassaan:

— Onko Italia kaukana täältä?
— Kovin kaukana onneksi!
— Oletteko siellä käynyt, isoisä?
— Olen.
— Onko se kaunis maa?
— Ei. Siellä laitetaan huonoa ruokaa...

Merkillistä. Paljon kummallisempiin keksintöihin tottunut nykylukija tempautuu mukaan ihmeelliseen aikaan, jossa nykyajan maailma on jo merkillisen pitkälle kehittynyt.

Kaarle Ksii ihmettelee algebraa ja kysymyksenasettelua

Olin varmaan vielä valmistavassa koulussa ja siis korkeintaan kahdeksan ikäinen, kun luin jostakin, ehkä lastenlehti Kimmosta tai sitten jostain vanhempieni kirjasta ihmeellisiä tarinoita kuninkaasta jonka nimi oli Kaarle Ksii. Hän vain johti uljaana, takinliepeet liehuen, korkea otsa sädehtien joukkojaan, eikä kukaan osunut häneen. Vähän niinkuin nykyisissä seikkailuelokuvissa, joissa sankari juostessaan puolialastomana näppärästi väistelee kokonaisen divisioonan konekivääritulta, kranaatteja ja taktisia ohjuksia. Lopuksihan Kaarle Ksii kuitenkin ammuttiin, epäisänmaallisen väitteen mukaan omiensa puolelta.

Juoksin innoissani kertomaan äidille tästä Kaarle Ksiistä. Äiti ja tämän seurassa ollut täti hiukan vilkaisivat toisiinsa ja olivat huvittuneen näköisiä. Samassa häpeä valahti ylleni, ja palasin lastenhuoneeseen punaisena ja nolona. Periaatteessa minun on täytynyt tietää roomalaisista luvuista jotakin. Enhän mielestäni koskaan ole ajatellut Kustaa Iitä enkä Ludvig Ksiviä. Ja sitä paitsi monissa kelloissakin oli niitä roomalaisia lukumerkkejä aina Ksiitä myöten.
Lapsena tehtyjä mokia häpeää hiukkasen myös vanhempana. Toisaalta ne on myös hyvä muistaa, jos esimerkiksi sattuu ryhtymään opettajaksi. Minulle on ollut suunnatonta hyötyä siitä, että muistan tarkoin sen hämmennyksen joka valtasi minut Norssin 2. luokalla, kun meillä alkoi algebran opiskelu. Mistä ihmeestä sitä voi tietää paljonko on a + b, kun ei tiedä mitä ne aa ja bee ovat? Ensin ajattelin että a + b on esimerkiksi "ab", mutta tuo teoria suli nopeasti mahdottomuuteensa. Onneksi opettaja selitti tarkoin ja konkreettisesti esimerkeillä asian. Jos a = 3, ja a + b = 4, mitä silloin b:n on oltava?

Askel konkreettisesta aritmetiikasta abstraktiin algebraan oli "Quantum Leap", kalvo joka piti puhkaista. Ja nopeasti se kalvo sitten itsestään puhkesikin, ja albegrasta tuli minulle yksi lempiaineista. Jollekin muulle lapselle on jokin muu ollut se ymmärryksen esteenä oleva aivokalvo, jonka puhkeaminen on lopulta tapahtunut itsestään, kypsyyden lisääntyessä. Tuo oli hyvä muistaa, kun itse joutui opettajana seuraamaan ihmetyksestä ymmyrkäisinä kiemurtelevia pikkuoppilaita.

Vielä lukiossa jouduin uusien käsitteitten edessä ihmeisiini. Minun piti kirjoittaa kotiaine Albert Schweizerista, ja erityisesti kiinnittää huomiota hänen kysymyksenasetteluunsa. Mitä ihmettä hän siis kysyi, ja keneltä? No, lähdekirjojen selailu selvitti aika nopeasti, mistä oli kysymys. Meitä todella opetettiin lukiossa käyttämään lähteitä, ja äidinkielessä sain kotitehtäväksi kirjoittaa esitys elättikäärmeistä. Mistä ihmeen eläteistä? Käy kirjastossa ja ota aiheesta selvää myös bibliografioista, kuului vastaus. Kiitos, hyvät opettajat! Noista harjoituksista on ollut suunnaton hyöty.

Joskus terminologia on kerta kaikkisessa ristiriidassa elämänkokemuksen kanssa. Pikkuveljeni yritti opetella uskontunnustusta, jonka teksti nyt ei juurikaan ole lapsenomainen eikä noudata lapsen selkeää logiikkaa. Hän ehdotti kuulusteltaessa, että "ja sihisi Pyhästä Hengestä". No eikös Henki olekin kuin ilmaa, ja sehän sihisee. Neitseellinen sikiäminen ei todellakaan liittynyt pikkuveljen kokemuspiiriin!

Samainen pikkuveli kirjoitti SYK:n alemmilla luokilla lennokkaan aineen, josta selvästi näki miten kertova puoli hänestä oli aukeamassa. Mitä teki opettaja? Hän suttasi aineen täyteen punakynämerkintöjä, ja antoi päätteeksi oikein huonon numeron. Itse olin ehkä jo tuolloin opettaja, ja raivostuin veljeni puolesta. Paljon ei puuttunut ettenkö olisi soittanut opettajalle. Äiti rauhoitteli, ja viittasi mahdollisuuteen, että sellainen ei ainakaan auttaisi veljeäni. Päätin kuitenkin, että en ikinä itse tee moista temppua pienelle oppilaalle, vaan korjaan mahdolliset virheet vaivihkaa, sivumennen. Hyvän sisällön mitätöiminen muotoseikkoihin vedoten on eräs opettajan pahimmista virheistä.