Ollon. Kieliopin outo ihmiskuva.

Päätän tänään olla ahkera. Haluan myös että vieressä istuva Matti ja hänen muualla oleva ystävättärensä Maija ovat ahkeria. Sanon Matille vanhahtavalla imperatiivilla: ollos ahkera, ja lisään että myös Maija olkoon ahkera.

Varmemmaksi vakuudeksi isken silmää Matille: olkaamme ahkeria, ja pariskuntaa ajatellen varmistan vielä että olkaatte ahkeria. Innostun kehotuksistani niin että lisään: olkoot ahkeria kaikki muutkin! Mutta miten ilmaisen tämän päätöksen itselleni, imperatiivia käyttäen? Koulukieliopin mukaan imperatiivilla ei ole yksikön 1. persoonaa!

Kysymys on vakava, filosofisesti ja ihmiskuvan kannalta ainakin. Ettäkö minussa muka olisi jokin yliminä joka sanoo sille toiselle, muka alistetulle minälle että ole tai ollos ahkera! Miksi tässä asiassa pitäisi olla kahtia jakautunut? Enkö muka voi yhtenä kokonaisuutena itse päättää olla ahkera?

Ei hätää. Kyllä imperatiivin 1. persoona on olemassa. Emme vain jostain syystä halua tai ymmärrä sitä käyttää. Myönteinen olla-verbi taipuu imperatiivissa näin:

ollon, ollos, olkoon,
olkaamme, olkaatte, olkoot.

Kielteinen olla-verbi ("eidä") taipuu vastaavasti:

ällön laiskotelko, ällös laiskotelko, älköön laiskotelko,
älkäämme laiskotelko, älkäätte laiskotelko, älkööt laiskotelko.

Olen tiennyt tämän melkein pojasta asti. Vasta nyt googlen siunaamana pääsin havaitsemaan, että asian on tiennyt joku muukin. Tässä Jyväskylän yliopiston tienoilta olevassa nettitekstissä on muitakin harvinaisia verbitaivutuksia. Lukeon sen vielä uudestaan!

Tervoa ja hollitupaa

Jari Tervo on jatkanut kirkon ja kristinuskon vastaisella linjallaan heittämällä Raamatun lattialle hupiohjelma Uutisvuodossa. Hänen käyttäytymisensä on hyvin linjassa oman kirjallisen tuotannon kanssa. Sehän sisältää enemmän tai vähemmän törkeitä ja loukkaavia luonnehdintoja elävistä ihmisistä. Tervo on hankkinut itselleen aseman television virallisena räikköräähkänä, mutta hänen tulisi kuitenkin muistaa, että lause "joka itsensä alentaa, se ylennetään" ei välttämättä ole mikään automaatti. Lause voi muuttua todeksi vain armon kautta...

Kauneutta etsimässä I

Pidän paljon enemmän Eero Ojasen kirjasta Kauneuden filosofia (Kirjapaja 2001), kuin useimpien ammattiesteetikkojen teoksista. Jälkimmäisillä on se yliopistopiirejä historian alusta asti vaivannut tauti, että heidän olkapäänsä takaa kurkkii luvuton lauma toisia auktoriteetteja. Tämän vuoksi heidän töissään on se perusvika, että niitä pääasiassa voidaan arvioida mittaamalla kuinka hyvin nämä auktoriteetit on kulloisenkin ajan tapojen mukaan otettu huomioon.

Jokainen hyvä ja taitava taiteilija on suurempi estetiikan tuntija kuin akateeminen estetiikantutkija. Jälkimmäinen tietää toki paremmin mitä kaikkea toiset samankaltaiset ovat estetiikasta kirjoittaneet. Edellinen sen sijaan tietää miten tehdään hyvää taidetta. Harvemmin on niin, että hyvä taiteilija tekee hyvää taidettaan ikäänkuin vahingossa, vaiston varassa, ja sitten tarvitaan akateeminen esteetikko kertomaan hänelle minkä vuoksi se taide on hyvää - tai on sitä olematta.

Eero Ojanen on kirjallisuuden alan hyvä taiteilija, mutta tuntee erinomaisesti muitakin taiteen aloja. Ennen kaikkea Ojanen on tarkka ja itsenäinen ajattelija. Hän on toki lukenut huolella filosofien teoksia, mutta heittänyt nämä tikkaat sitten menemään - vähän samaan tapaan kuin Wittgenstein kehottaa Tractatuksensa lopussa. Ja kaiken tuloksena Ojanen kykenee sitten kirjoittamaan kaunista ja yleispätevää tekstiä, johon toisen taiteilijan on helppo yhtyä. Ojanen ei hämää teennäisellä kielenkauneudella, mutta ei myöskään auktoriteettien nimien hokemisella. Hän yksinkertaisesti kirjoittaa, miten asiat näyttävät taiteen sisältä katsoen olevan.

Käytän Ojasta apuna, kun selvittelen lyhyesti miten asiat minun mielestäni ovat. Ojanen luettelee kauneuden esteitä, ja tämän luettelon myötä syntyy itse asiassa myös mainio luettelo siitä mitä kauneus hänen käsityksensä (ja minun) mukaan on. Älyllisiä esteitä Ojanen luettelee neljä.
Maailman pirstomisen harha: että maailma pitää loputtomiin analysoida pieniin osiin, kokonaisuuksien näkemisen sijasta.
Yleiskäsitteiden kieltämisen harha: että vain yksittäiset oliot muka ovat "todellisia", kun taas kauneus ja sen kaltaiset yleiskäsitteet eivät muka sitä olisi.
Arvojen suhteellisuuden harha: että jokainen vain valitsee itselleen omat arvot ja kauneuskäsitykset lukemattomista keskenään tasa-arvoisista mahdollisuuksista.
Arvojen suhteellisuuden historiallinen harha: että kauneus olisi vain aikaan ja kulttuuriin sidottu asia, eikä mitään yleispätevää kauneutta näin olisikaan olemassa.

Ojanen liittää edellisiin myös muutoksen harhan, sen että kaiken pitäisi koko ajan muuttua. "Se pakottaa ihmisiä päinvastoin paikalleen, alati samaan latteaan oravanpyörään sen sijaan että he kykenisivät pysähtymään ja sen kautta löytämään jotain todellista muutosta". Tässä Ojanen lähestyy jo kuluneen vuosisadan kovaa kritiikkiään. "Taiteen irtautuminen kauneudesta oli nimenomaan 1900-luvun ilmiö", Ojanen sanoo. Tämän seurauksena ennen vallinnut taiteen ja kauneuden itsestään selvä yhteys heikkeni, muuttui jopa vastakohdakseen, taiteen nimissä voitiin tehdä mitä tahansa, taiteen kriteerit väljenivät ja hävisivät, niin että yhä epäselvemmäksi tuli, mikä oikeastaan on taidetta. Syntyi pyrkimys hätkähdyttää, herättää huomiota, ja tätä myöstä taiteen perinnäinen yhteys moraaliinkin alkoi katketa.

1900-luvulla valtaan pääsivät yhä kehittyvät tuhovoimat, ja oman käsitykseni mukaan länsimaiden kulttuurin suuri 2000-vuotinen jatkumo tuhoutui 1. maailmansodan järjettömään hävitykseen, jota 2. maailmasota ja sen jälkeiset pienemmät (mutta jatkuvat) katastrofit enää vain täydensivät. Eero Ojanen luettelee joukon ylistettyjä ja arvostettuja ajattelijoita, jotka loivat modernia käsitystä ihmisestä, joka oli pudotettava jalustaltaan. Ylimalkaan haluttiin kumota kaikkinaiset "lopulliset totuudet" ja kokonaisnäkemykset. Saatiin aikaan todellisuus joka oli rikkinäinen ja ristiriitainen, ja jossa ihminen "on peruuttamattomasti rikki, pohjimmiltaan paha ja vain sokeiden pimeän voimien heiteltävänä".

Valistuksen ja humanismin virtausten kestävä sisältö alkoi väistyä alkeellisen teknologisen ylivallan tieltä, Ojanen valittaa, ja ehdottaa tämän henkisen taantuman parantamiseksi, ja kulttuurin saamiseksi kestävälle, luonnon ja ihmisen realiteetit tunnustavalle pohjalle, kauneuden uutta löytämistä ja sen tunnustamista. Ojanen nostaa kauneuden erääksi inhimillisen eheyden tekijäksi. Kauneuden kieltäminen on todellisuuspakoista kyvyttömyyttä nähdä maailman monenlaisuus ja syvyys. Se on samalla pysyvien arvojen kieltämistä, käytännöllisen eli moraalisen järjen kieltämistä, nihilismiä joka tuhoaa ihmisen perusteellisemmin kuin mikään totalitaarinen järjestelmä.

Kuva: Brougham Hall, Penrith, Cumbria. Chancellor's study window. Wikimedia Commons. Luonto, jolla on kauneusominaisuuksia "luonnostaan" samansyntyisen ihmisen tajuttavaksi, tekee parhaansa korjatakseen ihmisen rikoksia kauneutta kohtaan.

Joko alkaisi piekseminen riittää?

Median raivo kirkkoa ja Päivi Räsästä kohtaan on saavuttanut jo niin groteskit mittasuhteet, että uumoilen jo vastavaikutuksen olevan heräämässä. Ei olisi ensimmäinen kerta kun perusteellisesti piesty poliitikko tai muu julkkis herättääkin kansan sympatiat puolelleen, ja valitaan esimerkiksi äänivyöryllä takaisin eduskuntaan.

Iltalehdessä on toimittaja Elisa Rimaila kiihkoillut Räsäsen kimpussa suorastaan raivohullun lailla. "Räsäsen pojalla pitkä tukka - Raamattu kieltää". "Homoliittojen vastustajat vetoavat 2000 vuoden takaisiin kirjoituksiin, joissa käsketään esimerkiksi ympärileikkaamaan poikavauvat". "Kiusallinen paljastus - Räsänen ääriliikkeen asialla". "Noudatetaanko näitä sääntöjä?"

Mitäpä naistoimittajan horjahtelevasta teologisesta asiantuntemuksesta - Mooseksen laki on hiukkasen vanhempi kuin kristilliset peruskirjat, joissa sentään kumotaan monia ikivanhoja perinnäistapoja. Mitäpä siitä että sotketaan toisiinsa juutalaisuuden vanhimmat asiakirjat ja kristinusko. Mitäpä siitä että valitaan Räsäsen puheista tai arkkipiispan lausunnoista vain sopivimmat kohdat, ja sotketaan niitäkin vielä hiukan. Pääasia on että päästään pieksemään yksi ämmä mustelmille, ja siinä sivussa horjuttamaan kirkkoa.

Sopan keittoon osallistuu niin monenlaisia kokkeja, että voisi pian olettaa heidän karkaavan toistensa tukkaan. "Eroakirkosta.fi" on "taistelevien ateistien" propagandaväline, ei herätysliikkeitten. Julkisuudesta päätellen mediassa on riittämiin heidän hengenheimolaisiaan. Kuitenkin ollaan olevinaan "ihmisyyden asialla", ja vaaditaan kirkolta uusiutumista. Helppo on nähdä ketunhäntä monen ihmisarvonpuolustajan kainalossa. Tuuheimpana se loisteli kai Jari Tervolla. Entäs jos Vapaa-ajattelijain liitto piankin saa kirkolta omat seremonia-aikansa, ja ateistit pääsevät kateutta herättäviin tiloihin leikkimään omia prinsessaleikkejään? Eihän prosessi tähän pääty. Kohta ovat paikalla "lukumääräneutraalin avioliiton" kannattajat, ja homot jäävät tavanomaisen tylsänä porukkana sivurooliin. Mutta kirkko on silloin jo kuollut.

Katselin tässä pikaisesti toimittaja Rimailan aikaisempia hengentuotteita. Hän toteuttaa kaikella kunnialla Iltalehden parhaita periaatteita. "Vähäpukeinen avopari esti pyörävarkauden", "Nakuna vai uimapuvussa?", "Ihmisuloste hyötykäyttöön", "Näin elävät miljonäärit", "Kohupappi juoksi varkaan kiinni", "Kadun lasteni rokottamista", "Vesa-Matti Loiri oksentaa ennen keikkaa", "Roisit äidit jakavat netissä alapääkuvia", "Seksiä lukiopojan kanssa", jne. Mietinpä tassä, minkälaisia vaikutuksia tämänkaltainen jatkuva kirjoittelu saa aikaan toimittajassa itsessään, noin pitemmän päälle.

Näkemyseroista huolimatta sympatiani ovat sekä Päivi Räsäsen että arkkipiispan puolella.

Kummituksiin ei tarvitse uskoa - mutta havainnoista voi silti olla kiinnostunut

"Uskovat varmaan myös joulupukkiin ja kummituksiin"... Tähän tapaan kulkevat useat uskontoa vähättelevät ja uskovaisten suunnatonta tyhmyyttä pilkkaavat nettikommentit. Tokihan tästä lauseesta voi aistia 7-vuotiaan katkeran raivon ("Ei ole mitään joulupukkia!"), mutta myös isojen ihmisten puheisiin kohdistetun toivorikkaan luottamuksen ("Eihän kummituksia ole olemassakaan!"). Argumenttina tällainen ei välttämättä osoita kovin syvällistä ajattelukykyä - se 7-vuotias on katkerasti näkyvillä, haluttiin tai ei.

Ajatusta voi kehitellä kyllä pitemmällekin. "Mitään yliluonnollista ei ole olemassakaan!", sanovat - mutta entä jos jokin kummallinen tapahtuma onkin sitten luonnollinen? Muuttaako se jonkin merkillisen tapauksen tuiki arkipäiväiseksi mitättömyydeksi, jossa ei ole mitään kummastelun aihetta? Yhdellä tapaa katkera ja pettynyt 7-vuotias on kyllä oikeassa: hänen oma kuvitelmansa pukista oli ollut selvästi väärä. Mutta toisella tapaa joulupukki on hyvinkin olemassa, ja ellei olisi (ajattelee 7-vuotiaan isä), hänet olisi pikaisesti keksittävä.

Jumalan tai jumalien olemassaolon kohdalla tämä 7-vuotiaan ongelma käy yhäkin selvemmäksi. Itse asiassa Jumalan määritelmään jo kuuluu, että hän tai se on ymmärryksen tuolla puolen, eikä antaudu määriteltäväksi. Henkilö joka väittää, ettei Jumalaa ole, on sikäli ehdottomasti oikeassa, että hänen kuvittelemaansa olentoa todella ei liene olemassa. Tuskin myös sellaistakaan Jumalaa, jonkalaista hän kuvittelee toisten kuvittelevan. Mutta näin pitkälle tultaessa huomataan äkkiä, että "jumalankieltäjä" ei ole vielä sanonut aiheesta oikeastaan mitään, ei siinäkään tapauksessa että hän äkkäisi virheensä ja määrittelisi "Jumalan" miksi tahansa kuviteltavissa olevaksi olioksi. Jo muinoin ymmärrettiin, että ihmisen jumala on ihmisen näköinen, härän jumala härän näköinen...

Kummitusten osalta asia ei olekaan yhtä yksinkertainen. Meidän ei oikeastaan tarvitse edes tuhlata aikaa "yliluonnollisen" määrittelemiseen. Voimme aivan yhtä hyvin lähteä siitä, että kummittelulle on luonnolliset syyt, joko fyysisen ympäristön ilmiöt, harha-aistimukset - tai että kummitukset ovatkin luonnollisia olioita. Kummitushavaintoja on ollut niin runsaasti joka puolella ja kaikkina aikoina, ja näitä kokemuksia on hyvin monesti myös ollut jakamassa useita toisistaan riippumattomia henkilöitä, että ajatus kummituksista on syytä ottaa hiukan vakavammin kuin on ollut tapana.

Voipaalan kartano Sääksmäen keskiaikaisen kirkon ja Rapolan suuren muinaislinnan välimailla on ollut eräs kummitteluhavaintojen keskuksista Hämeen sydämessä. Voipaalassa on esiintynyt kahdenlaista kummittelua. Harmaa- tai ruskeapukuisesta naisesta on ollut havaintoja ainakin 1900-luvun ensi vuosista lähtien, mutta paljon yleisempiä ja laajempien havaitsijajoukkojen koettavissa ovat olleet jonkinlaiset riitelevien ja kolistavien ihmisjoukkojen äänet suuren puurakennuksen sisällä. Näistä asioistahan ei luonnollisesti paljon puhuta; kukapa haluaisi itselleen hörhön ja höynäytettävän maineen? Mutta tiedän, että lukemattomat talossa työskennelleet ihmiset ovat kokeneet merkillisiä tuntemuksia niin menneinä aikoina kuin nykyäänkin, ja ainakin kahdessa eri tapauksessa osallisena on ollut koira, jonka käyttäytyminen molemmilla kerroilla oli kertomuksen mukaan vähintään erikoinen.

Kartanon suuri puinen päärakennus kätkee alleen ainakin kahden aikaisemman päärakennuksen jäänteitä, ja sen seinäpanelien alla kulkee ilmavirta läpi talon. Laaja eteläfasadi kuumenee auringonpaisteessa, pohjoisfasadi pysyy varjossa ja viileänä. Rakennuksessa on näinollen erinomaisia mahdollisuuksia äänien ja kolinan syntyyn. Mielenkiintoinen ja paikalla tutkimaton on infraäänien, alle 20 hertzin matalien taajuuksien mahdollinen osuus. Netissä kerrotaan monista kokeista 18 ja 17 hertzin taajuuksilla, jotka kuulemma ovat tuottaneet sekä harhanäkyjä että yleistä ankeuden tunnetta.

Minusta olisi varsin outoa kuitata näin runsaasti "kummittelu"materiaalia synnyttänyt historia ylimielisellä tuhahduksella. Jotakin kartanossa tapahtuu, olipa se sitten "luonnollisesti" ja fysikaalisesti selitettävissä, tai jättääpä vaikka pienen pienen mahdollisuuden tulkita itse kummittelukin jotenkin "luonnolliseksi". Ihminen on kautta historian pruukannut olla hiukan enemmän oikeassa siinä minkä hän myöntää ehkä mahdolliseksi, kuin siinä minkä mahdollisuuden hän ehdottomasti kieltää.

Tämän kaiken sanoin väittämättä kuitenkaan itse asiasta yhtään mitään.

Kuva Voipaalasta: Laura Uimonen

Kauneus on puhdasta matematiikkaa

Jossain Kiasmaan liittyvässä yhteydessä julistettiin näin: "Nykyinen aika on rikkinäinen ja kaoottinen. Sen vuoksi nykyisen taiteen on myös oltava rikkinäistä ja kaoottista". Humen giljotiini leikkaa tietysti heti tuon lauseen viipaleiksi, mutta tuo lause on myös hyvin tyypillinen esteettinen mielenilmaus, komento, moraalinen dekreetti. Useimmat taiteilijat ovat tavalla tai toisella törmänneet jonkun auktoriteetin määrittelemiin rajoihin. "Näin ei yksinkertaisesti vaan saa tehdä!" on minulle hyvin tuttu ärjäisy.

Professori Aarne Kinnunen taas ilmoittaa: Kieli luo estetiikan (Estetiikka, WSOY 2000). Tokihan tämä lause on Kinnusen tapaan vähintäänkin piilevästi ironinen. Itse asiassa hän esittää massoittain esimerkkejä siitä miten kieli nimenomaan sotkee ja kielellä nimenomaisesti sotketaan. Mutta kirjallisuusmiehenä Kinnunen ei pääse eroon kielestä, kuten eivät esteetikot yleensäkään pääse. Jo tehtävän määrittely, estetiikasta kirjoittaminen, sotkee esteetikon suohon ja upottaa kaunopuheen lentohiekkaan. Ja kielen avulla kaikkinaiset kielipelifilosofit, mutta myös taidepaavit ja hyvän maun arbiterit käyvät sitten toimeen sotkeakseen loputkin.

Esteetikkojen tehtävänä on ollut selvittää mitä on kauneus ja sellaisen kokeminen. Sen historia on täynnään kummallisuuksia. Mielestäni paras kommentti esteetikkojen teorioille on paradokseja ja ylösalaistuksia viljelleen Oscar Wilden tokaisu: "Ei pidä paikkaansa että taide jäljittelee luontoa. Luonto jäljittelee taidetta!" Tämän väitteen hän perustelee hyvin kirjassaan Valehtelun rappio. Missä olivatkaan sumuiset maisemat, ennenkuin William Turner alkoi maalata niitä?

Itse asiassa kauneuden perusteita ovat parhaiten selvitelleet arkkitehdit ja matemaatikot aina antiikista lähtien. Sukupolvelta toiselle periytyivät kauniiksi havaitut mittaus- ja sommittelutavat, jotka vasta 1900-luvulla näyttävät jääneen unohduksiin. Mutta tämä on luultavasti näköharha.

Matematiikka on se kieli jolla Jumala loi maailman, on Galilei mahdollisesti sanonut. Tällä hetkellä tiedetään hyvin, että niin elävä kuin elotonkin luonto noudattaa täsmällisesti matematiikan ja geometrian kielioppia. Monet koululaisetkin ovat laskeneet käpyjen suomujen tai asterikasvien mykeröiden spiraaleja, ja todenneet Fibonaccin sarjan ja kultaisen leikkauksen läsnäolon. Meidän ihmisten rakenne ja tapa havainnoida on tätä samaa juurta. Ei ole ihme että käpyä tai kukkamykeröä pidetään kauniina, nehän vain noudattavat luonnon perustopologiaa.

Ihminen havainnoi esimerkiksi arkkitehtuurin tai maalaustaiteen ilmiöitä vaistomaisen geometrisesti. Nopeasti hän havaitsee kauniiksi kokemansa rakennuksen yksityiskohdista kokonaisuuteen asti skaalautuvat suhteet, harmoniat ja muodot. Yksinkertaisten kokonaislukujen suhteet ovat kaiken aikaa kuuluvilla luonnossa, meidän korvamme tajuaa ne intervalleina ja musiikkina, ja ruumiillinen kokemuksemme täydentää asiaa. Elegantti melodia, tai tonaaliset jännitykset ja niiden purkautumiset vastaavat ruumiillisia kokemuksia, ja ne voidaan hyvin kääntää ruumiin liikkeiksi pantomiimin tai tanssin kautta.

Miksi paraabeli on sinänsäkin kauniiksi koettu muoto? Esimerkiksi sen vuoksi, että tunnemme sen kiven tai pallon lentoradasta, kun heitämme sitä ylöspäin tai toisillemme. Symmetria eri muodoissaan tulee suoraan luonnon rakenteista, ja se on koettavissa kauniiksi hyvinkin monimutkaisissa yhteyksissä. Värien keskinäinen harmonia tai jännite taiteessa seuraa suoraan silmän fysiikasta: mehän näemme jälkikuvissa komplementtivärit.

Minulle oli tutustuminen fraktaalien maailmaan 80-luvulla suunnaton elämys. Rakentelin ohjelmanpätkiä ja koodailin erilaisia kuvioita tuolloisilla alkeellisilla tietokoneillani. On yleisesti todettu ympäröivän luonnon ja maailman fraktaalinen perusrakenne, ja itsekin rakentelin ruudulle ja paperille erilaisia puita ja kasveja fraktaalisesti. Alla on Wikimedia Commonsin päivän kuvaksi 12.10.2010 valittu osasuurennos Mandelbrotin joukosta. Sen on Ultra Fractal 3 -ohjelmalla laatinut müncheniläinen laser-lääketieteen tutkija Wolfgang Beyer, ja se kertoo oikeastaan kaiken.

Kauneus johtuu luonnon ja meidän samansyntyisestä olemuksesta, ja on pohjimmiltaan matematiikkaa.

Sensuuri iski - tupakkalaki taannehdittiin 30-luvulle

Olen syyllistynyt moraalittomaan tekoon. Tilasin perhettäni esitteleviä omapostimerkkejä, ja tilaus hylättiin. Sekä isoisälläni että isälläni oli vanhoissa 30-luvun lopun väridioissa piippu suussa. Taannehtiva moralismi on yhtä epäeettistä kuin taannehtiva lainsäädäntökin. Tunnustetaan loppukin: suurin osa elämäntyöstäni on syntynyt piippu suussa. Ja suussa se on kohta taas, kun lähden oikomaan jäseniäni. Moraalittomina kielletyt kuvat ovat tässä: