Eurooppalainen joulupukki, ei Disneyn!

Kuvassa vierellä on satavuotias joulupukkimme jouluna 2006. Nyt kymmenen vuotta myöhemmin hän ilmestyy jälleen kuten joka joulu, mutta entistettynä ja ehostettuna. Koko pään peittävä maski oli edellisen kerran ehostettu 50 vuotta sitten. Joulupukkimme ehostaa itseään siis maltilliseen tahtiin, puolen vuosisadan välein.

Pukin sisällä on esikoispoikani, viimeisenä joulunaan.



Syy miksi palaan tähän perinteiseen pukkiimme on, että viime joulun tienoilla medioissa vyörytettiin jälleen joulupukin historiaa väärin ja pintapuolisesti. Anglosaksinen mainostus nojaa yhä siihen, että Coca-cola olisi lanseerannut pukin 1930-luvun alussa Amerikassa, ja siitä se olisi sitten muka levinnyt vanhaan Eurooppaankin. Saksassa ja Itävallassa on syntynyt jenkkipukin vastainen liikehdintä, joka on ajanut sen ulos monilta joulumarkkinoilta. Toden totta, meillä EU:ssa joulupukilla on tosivanha historia. Tässä kuvia 1800-luvulta ja 1900-luvun alusta Saksasta ja Ranskasta:

Meidän pukkimme on hankittu Saksasta joskus ennen vuotta 1910, luultavasti isoisäni isän, valtiopäivämies ja kauppias Victor Rydmanin monilta matkoilta, ja se on ollut viimeistään vuodesta 1910 jatkuvassa käytössä. Pukin punainen viitta liepeiden ja hihansuiden valkoisine meanderikoristeineen on 1890-luvulta, villaa, ja yhä täydessä kunnossa.

Me emme mitenkään olleet uranuurtajia. Maaseudulla pukit kulkivat esimerkiksi tuohinaamarein varustettuina, ja olivat nimestään huolimatta siis miehiä, ainakin ihmisiä. Kaupungissa (mies)pukit yleistyivät viime vuosisadan alussa, ja pukeutuivat kuvista päätellen milloin minkäkin väriseen turkkiin tai viittaan. Perheemme joululahjalistoja on säilynyt vuodesta 1914 eteenpäin, ja äskettäin löysin vanhimman säilyneen kirjeen joulupukille. Sen on kirjoittanut 1906 syntynyt vanhin tätini arvatenkin joskus 1912-13. 

Kuoressa on isoäitini nimikirjaimet - kirjekuoret ja -paperit on painettu hänen isänsä litografi Gustaf Arvidssonin kirjapainossa. Pikkuneidin kirje kuuluu: OM JYLBOCK TYCKER JYLBOCK SÅ HEMTA - EN - DOCKA - ÅT MEI. Ja nimi, ylösalaisin: KARIN - RYDMAN.

Huomatkaa: Alusta lähtien joulu-ukkoa on meillä kutsuttu nimellä Julbocken, mikä osoittaa suomenkielen vaikutusta suomenruotsiin, jossa yleisempi ilmaus toki on Julgubben (kuten saksassa, der Weihnachtsmann). Ruotsissa julbock tarkoittaa yhä olki- tms. pukkia, ja itse ukkoa kutsutaan nimellä (Jul)tomten. 

Nämä huomiot osoittavat, että joulupukin historiaa ei todellakaan ole kirjoittanut Coca-cola eikä Walt Disney, ja jos meidän pukkimme sattuisi käymään saksankielisen alueen anti-disney-markkinoilla, hän sulautuisi joukkoon oikein hyvin. Niin, ja meidän pukkimme ei takuuvarmasti sataan vuoteen ole sanonut "Hou hou", vaan läsnäolijoiden äidinkielestä riippumatta "Jaaa, jaaa... Nuuuu ä de juuuuul igennnn..."

Vielä muutama kuva yli sadan virkavuoden ylittäneestä pukistamme. Kuvat osoittavat miten ilmeikäs tällainen koko pään peittävä naamari voi olla.

(Vuonna 2012 kirjoitetun blogin mukaan.)

Miksi en lähetä joulukortteja

Saan joka vuosi tukun ystävällisiä joulukortteja, joista nyt kiitän. Saan niistä myös aina omantunnontuskia. Mutta en voi lapsuustraumoilleni mitään. En lähetä kortteja lainkaan, ja syy on tässä:

Useita viikkoja ennen joulua isä avasi jykevän kirjoituspöytänsä laatikon, ja otti esiin paksun nivaskan niitä nelisivuisia ruudullisia paperiarkkeja. Ja sitten hän huokaisi hyvin syvään. Joulustressi oli alkanut, ja se tarttui välittömästi äitiinkin. Arkeille oli kirjoitettu kymmeniä ja taas kymmeniä nimiä ja osoitteita, ja niitä isäni alkoi kirjoittaa salkusta purkamaansa valtaisaan joulukorttinippuun.

Sieltä täältä oli joku nimi pyyhitty yli. Vastaanottajat olivat ehkä kuolleet, tai heille ei muista syistä johtuen enää kortteja kirjoitettu. Ehkäpä he olivat liian monta kertaa itse olleet lähettämättä korttia, tai muuten irtautuneet näistä sosiaalisista ympyröistä.

Korttien kirjoittamisessa meni ilta toisensa jälkeen. Kun omasta postiluukusta alkoi tipahdella kortteja, lähettäjien nimet tutkittiin huolella, ja heidän osoitetietojensa sivuun merkittiin niinsanottu ruksi. Mutta jos lähettäjän nimeä ei ollut valtavassa listassa, syntyi paniikki. Uuden kortinlähettäjän osoite ongittiin selville, ja heille lähetettiin kiireesti vastauskortti. Jos joulu oli jo parin päivän päässä, heille lähetettiin uudenvuoden kortti, jollaisia voi erikseen ostaa.

Joulu ei pyyhkinyt korttistressiä, sillä kortteja tuli vielä pyhien jälkeenkin, ja usein ne vaativat nopeita vastatoimia. Itse asiassa vasta tammikuun alkupuolella isäni saattoi huojentuneena hengähtää. Hänen kokemansa stressi ylitti kaikki muut joulunajan stressinaiheet, kuten että tuliko nyt jokaiselle sukulaistädille välttämätön pikkulahja, saiko mistään edes välttävää kinkkua, lipeäkalaa ja muita jouluruokia. Pari kertaa äidiltä pääsi itku, kun isä ei saanut irti muuta kuin punaisia tai sitten puolivihreitä perunoita. (Tämä muistikuva saattaa olla keväämmältä, kun omasta laarista perunat jo olivat loppuneet tai pilalle paleltuneet.)

Jo silloin muinoin, 70 vuotta sitten päätin pyhästi, että isoksi tultuani en lähde tähän souviin mukaan, ja päätös on pitänyt kuta kuinkin tarkkaan sen jälkeen. Joitakin muinaisia neitejä lukuunottamatta, joille ei kehdannut kirjeitä lähetellä eikä puhelimella soittaa.

Joten kaikki ystävät ja tuttavat, älkää nyt loukkaantuko. Sillä minulla on ollut ankea lapsuus. Ja yllä on kortti kaikille.

(Julkaistu edellisen kerran 15.12.2012)

Lapsuuden salakieliä

1
Mitivitä tätivämä otivon? Jotivokaisen sativanan etivensimmäisen tativavun jätivälkeen litivisätään tativavu "titiviv" jativa etivensimmäisen tativavun votivokaali. Mytivyös ytivyksi tativavu sativaa tätivämän litivisäyksen.

Tativalititiviainen (Kutivuva Lutivuontopotivortti)

2

Komotäntti konontti koinentontti kolainensantti koilikintti. Koljonpantti koikeampivantti kuhuapuntti. Koipivontti kollaontti kottäentti kossakintäntti konontti korheitävintti?

Konttikontti

3

Käsmi mätä tensit on!

Kuukuk kuukuk kanakau kuukuk,
maanSai nallaran kuttaarui.
Ei leo taruuh nallaran
kajo nunmi tanikul nattaakan.

Nestamo talaulus leetu vinhy kojahaus kun tänii laitäl sitteleekä!

Kikä (menSuo toluon)

Sumu

Sumu peitti Pappilanlahden ohuena harsona. Sitten se alkoi laajeta, ja ryömi rantapellon rinteille kohti kirkonmäkeä. Rannan puista näkyi enää latvoja, kun sumu saavutti asutuksen. Kohta se peitti talot, joiden ikkunoista näkyi pelkkää läpitunkematonta harmautta.

Sumun tuoksu oli vahva. Suljin kaikki ikkunat, jottei märän maan tuoksu pääsisi sisään. Oli aivan hiljaista. 

Ikkunan takana näkymättömissä oli neljän koivunkannon ryhmä. Koivut oli kaadettu vuosia sitten, kun pelättiin puiden vahingoittavan asumusta. Vaikka sumu oli läpitunkematonta, minusta alkoi tuntua siltä kuin koivujen rungot jälleen kohoaisivat paikoillaan siellä muutaman askelen päässä.

Sitten ne alkoivat puhua minulle. Ei sanoin, eikä äännellen, ei ajatuksin eikä tuntemuksin. Minä vain yksinkertaisesti tiesin heidät ja heidän olemassaolonsa, heidän erilaiset olomuotonsa erilaisina aikoina. Istuin ikkunasohvalla kadonneita puita aistien, kun se sohvakin alkoi puhua, ja jos se puhetta oli, niin ääni oli minun itseni. ”Ensimmäinen huonekalu jonka minä ja nuori vaimoni ostimme”, se ikäänkuin viestitti.

Sumu pysyi ikkunoiden takana yhä sakeana, ja ulkona oli ilmeisesti hiiren hiljaista. Mutta sisällä alkoi olla levotonta. Huonekalut alkoivat toinen toisensa jälkeen vaatia huomiota itselleen. Vanha puhki kulunut nahkanojatuoli tavotteli arvovaltaisuutta. Melkein näin isoisäni istumassa siinä, ja sanomassa jotensakin seuraavaa: ”Kukaan muu ei tohdi istua tässä, mutta sinä saat”…

Tietenkään mitään ääniä ei kuulunut. Mutta jos olisi kuulunut, kirjahyllyt kaikissa huoneissa olisivat olleet pahimmasta päästä. Mikä muistutti olevansa vanhin kaikista, minuakin vanhempi, mikä taas ylpeili vuosikymmenten pölyn ja patinan tehneen siitä lämpimän pehmeän. Ja kirjat sitten! Tuhansin äänin ne olisivat mainostaneet itseään. ”Lue minut! Lue minut taas! Minusta sinä pidit eniten! Mutta minä olen sinun harvinainen aarteesi!”

Paperikasat - kukin kymmenistä tuhansista lehdyköistä erikseen - ja pikkuesineet yrittivät päteä kukin tavallaan. Pölyhiukkaset kaikkialla, vaatemytyt, kupit ja kulhot, kaikki pyrkivät omilla tavoillaan huomatuiksi. Ja kaiken takana olisi voinut kuulua narisevan toteava ääni seinistä, katoista, lattioista ja ovista: ”Mutta me emme ole sinun. Meidät omistaa kaupunki, joka antaa sinun vielä asua joukossamme”.

Tässä hirmuisessa metelissä minussa kiehahti, ja huusin: ”Minä tiedän kuka olen! Ja minä tiedän mistä tänne tulin! Ja miksi!”

Samassa huomasin sumun nopeasti hälvenevän. Avasin ulko-oven ja astuin pihalle. Aurinko paistoi lämpimästi, ilma tuoksui keskikesältä, ja huomasin että kaikkialla oli kissankelloja kukassa. Kissankelloja oli joka paikassa, enkä koskaan ollut nähnyt niitä näin paljon.

Kurkussa tuntui vähän karhealta. Olinko huutanut äskettäin, ja mitä? En muistanut, minulla ei ollut selvää muistikuvaa huutamisesta. Ja nopeasti unohdinkin koko asian. 

Seikkailulla todellisuuksien välissä

Vanhempi herra heräsi nokkauniltaan, ja huomasi nukkuneensa jo puolitoista tuntia. Lisäksi hänellä oli lieviä tuntemuksia tarpeesta käydä kotinsa vähäisimmässä huoneessa. Niinpä hän nousi, ja avasi tämän vähäisen huoneen oven. Se huone oli paljon isompi ja korkeampi kuin hän muistikaan, pitkällä seinällä rapistunut istuin, ja sitä vastapäätä yhtä kulunut pesuallas. Kovin oli sekä huonekorkeus että pinta-ala huoneistossa kasvanut, ja siellä näkyi liikkuvan joku tuntematon henkilö. Tämä sanoi poistuvansa aivan heti, ja hävisi kohti eteistä.

Vanhempi herra huomasi makaavansa yhä vuoteellaan. Siispä hän nousi, vain todetakseen olevansa samanlaisessa isohkossa huoneistossa. Kaikkialla oli hämärää, mutta yhdessä huoneista näytti seisovan tummissa ulkovaatteissa oleva huppupäinen hahmo. Tämä vastasi kysymykseen aivan vanhanherran poikavainajan äänellä, ja näyttikin aluksi häneltä. Mutta valoon tultuaan ulkonäkö muuttui kokonaan.

Tämä nokkauniltaan herännyt ja tarpeilleen pyrkivä vanha herra huomasi jälleen loikovansa vuoteella. Hän nousi kolmannen kerran, vain havaitakseen huoneiston tilan olevan yhä vääristynyt. Häntä harmitti, ja harmin ärsyttämänä hän suorastaan tempautui ylös vuoteeltaan. Vihdoinkin tärppäsi. Hän palasi siihen todellisuuteen jossa hän oli ollut nokkaunilleen lähtiessään. Ja toimitti asiansa normaaliin tapaan mormaalilta näyttävässä eriössään.

No, tuo vanhempi herrasmies olin tietysti minä. Jos kirjoitan tällä tavoin omista asioistani, ne kertomukset liitetään automaattisesti vanhuuden etenemistä dokumentoivan sairaskertomuksen tarinoiden joukkoon. Tuskin minua suuresti auttaa selittely, että olen pelkästään luovan taiteilijan tarpeiksi kiinnittänyt yhä suurempaa huomiota päässäni tapahtuviin kummallisuuksiin.

Mutta en voi kuitenkaan olla miettimättä, että tällä tavoin moni meistä lähenee lähtöään. Yhä useammin joudutaan tilanteisiin joissa pohditaan koettua todellisuutta, ja vertaillaan sitä siihen todellisuuteen jonka "oikeasti" pitäisi olla olemassa. Ja sitten, lopulta, tyydytään siihen todellisuuteen minkälaisena se kulloinkin suostuu näyttäytymään. Ja sitten jää vain katsottavaksi, mitä sen jälkeen tapahtuu.

Otsikkokuva on Polanskin elokuvasta Inho. Siinä Catherine Deneuven esittämä tyttö on jo keskellä mielensä järkkymistä, ja huoneisto on jo alkanut muuttaa muotoaan hänen silmissään. Tyttö vajoaa yhä syvemmälle kauhuihin, mutta minun tapauksessani ei unista löydy kauhun häivähdystäkään. Kuva onkin vain näyttämässä miten tutut ympäristöt saattavat tyypillisesti muuttaa muotoaan valvetodellisuuden alla olevissa mielen liikahduksissa.  

Salaliittoteoria ja luontojärkytys

Suomi(kin) myy aseita Lähi-Itään. Amerikkalaiset pommittavat muslimimaissa. Venäläiset pommittavat Syyriassa. Länsi loi Al-Qaidan ja talebanit. Mitä järkeä tässä on?

On ehkä paljonkin, mikäli uusi salaliittoteoriani pitää paikkansa. Sen mukaan näet Venäjä, Eurooppa ja USA ovat salaliitossa keskenään. Ne ovat huomanneet, että väestönkasvu muslimimaissa on hallitsematonta, ja vaarantaa ympäröivät maat. Ne ovat myös huomanneet, että muslimit pitävät innokkaasti toistensa tappamisesta. Niinpä nämä salaliittolaiset syytävät aseita muslimialueille, jotta nämä tappaisivat toinen toisensa. Ja koska nämä muslimit eivät oikein osaa tapella tehokkaasti, salaliittolaiset auttavat siinä vähän. Sanokaa keksittekö parempaa selitystä tälle järjettömältä tuntuvalle tilanteelle?

*

 Nämä kaksi otsikkoa poimin tämän päivän Ilta-Sanomista. Ensimmäisessä videossa joukko käärmeitä yrittää saalistaa erämaassa iguaaniliskoa, joka onnistuu kuitenkin pakenemaan omiensa joukkoon. Toisella videolla pingviinit tappelevat kovasti keskenään.

Onhan tämä järkyttävää. Luonto on tosi järkyttävä ilmiö. Eläimet tekevät siellä pahaa toisilleen, tappavat ja syövät toisiaan. Eivät kunnon kansalaiset, lapsiaan kaikelta pahalta varjelevat hyvät ihmiset voi tällaista katsella parhaaseen lähetysaikaan. Kiellettävähän tällaiset raa'at videot on! Näytettäköön ennemmin puhdasta betoniviidakkoa, jossa pahikset ja hyvikset tappavat toisiaan. Se on sentään luonnollista ja esikuvallista.

Toimittajista en sano mitään. Puhuminen heidän kyynisyydestään olisi pelkkää triviaalia toiston toistoa. Ja menettäähän sellainen toimittaja pian työnsä, joka ei päivässä kykene laatimaan ainakin muutamia järkyttäviä, hyytäviä, jäätäviä ja tyrmääviä pelotusotsikoita.

Ulos sokkelosta

Joskus aivan nuorena kävin muutaman kerran Linnanmäen peilisokkelossa.  Aluksi oli tietysti hauska kulkea siinä umpimähkään, mutta sitten sitä rupesi miettimään että entäpä jos tulisikin hätä - miten sokkelosta varmimmin pääsisi ulos? Kun tiesin että sokkelossa oli ulkoseinät ja yhdessä seinässä ovi, keksin luultavasti ihan itse tämän kuuluisan "vasemman käden säännön". Kun seuraa vasemman käden puoleista seinää, tulee varmasti kiertäneeksi umpikujia, mutta ennemmin tai myöhemmin saapuu ovelle. Edellyttäen ettei sokkelo muutu välillä. Alla on sokkelo, johon olen punaisella piirtänyt tämän vasemman käden mukaisen reitin.

Mutta taannoin olin unessa aivan toisenlaisessa sokkelossa. Siinä oli neliön muotoisia, keskenään aivan saman näköisiä huoneita, joiden kaikilla neljällä seinällä oli ovi:

Kuljin umpimähkään huoneesta toiseen, enkä havaittavasti edistynyt poispääsyn suhteen. Sitten ryhdyin tussikynällä merkitsemään ovia joista olin kulkenut. Unessahan sellainen on aina tarvittaessa käsillä. Kun tulin huoneeseen jossa oli merkitty ovi, valitsin toisen oven. Näin niihin oviin tuli yhä enemmän merkintöjä, mutta ulospääsystä ei ollut tietoakaan.

Sitten sain tärkeän  oivalluksen. Jos tämä huonesokkelo ei ole loputon, sillä täytyy olla jossakin ulkoseinä, siis seinä jossa ei ole ovea. Jos sellaisen löytäisin, ulkoseinä saattaisi jatkua seuraavassa huoneessa. Nyt seuraamalla ulkoseinää voisin löytää mahdollisen ulko-oven. Siispä päätin kulkea koko ajan suoraan, kunnes edessä ei enää olisi ovea.

Heräsin tietysti ennenkuin ulko-ovi löytyi, mutta olin ylen tyytyväinen nerokkaasta oivalluksestani. Kokematta jäi, löytyikö ulko-ovi, vai oliko sen takana vain samanlainen huonesokkelo kuin se josta juuri olin selvinnyt ulos.

Jälkeen päin oivalsin tietysti, että uni - ja tämä kertomus sen mukana - oli syvästi symbolinen. Mutta sen symboliikan jätän arvoisille lukijoille tulkittavaksi.