Sääksmäessä vai Sääksmäellä?

Syystä tai toisesta en onnistu lähettämään kommentteja edes omalle blogisivulleni, joten joudun reagoimaan saamaani arvosteluun näin, uuden tekstin avulla. Kävi nimittäin niin, että Betelgeuze-jutussani mainitsin Sääksmäen, ja käytin taivutusmuotoa Sääksmäessä. Tämä aiheuttaa silloin tällöin väittelyä niin Sääksmäen kuin sen kivikylän Valkeakoskenkin väen kesken.

Niinpä nimimerkki "Mies maumau-kylästä" kirjoitti näin: "Ei maailmankaikkeuden keskipiste ole sääksmäessä, ei tietenkään. Vaan sääksmäellä. Eikä rapola ole tai Kuningas de Rapolum asunut sääksmäessä vaan sääksmäellä. Onko keskipiste muuten huittulassa, ritvalassa vai kirkonkylällä. Itse veikkaan rironmäkeä. Jopa myllykyläläiset tämän oikean sijamuodon tietävät, maumau-kylää myöten".

Kivikaupungin maumau-kylässä näytään kyllä tiedettävän miten yleinen kielenkäyttö tänään sujuu. Mutta tosiasiat ovat kyllä sitä vastaan. Vanha taivutusmuoto oli yksiselitteisesti Sääksmäessä, ja kirjallisuudessa se oli kutakuinkin yksinomainen vielä ennen sotia. Professori Martti Rapola, paikallinen tiedemies selitti asiaa monesti - hän jos kukaan tunsi paikallisen kielenkäytön! Sen erikoisuuksiin kuuluu esimerkiksi Rauttu > Rauttun(selkä), alunperin monikkomuotoinen Koskissa, sekä asukkaita kuvaavat koskilainen ja sääksmäkiläinen.

Paikallinen historia ja myös poliittiset intohimot ovat vieläkin vaivaamassa osaa nykykaupungin asukkaista, ja pelkkä asetelta Sääksmäki-Valkeakoski synnyttää monissa isoja tunteita. Onneksi ne ovat kuitenkin vähitellen jäämässä muistoihin, niin että nykyään matka kivikylästä Sääksmäen kirkolle ja Voipaalaan alkaa yllättäen olla saman pituinen kuin toisin päin. 

Itselläni on sekä isän että äidin puolelta juuria Sääksmäessä 1800-luvulta, ja osin senkin vuoksi ylläpidän myös kielenkäytössä vanhoja perinteitä. Maumau-kylässä siellä kivikylän laidoilla saa toki puhua niinkuin nykykorva ja uudempi tottumus sanelee.

Selvittääkseni tarkemmin näitä mainittuja kielenkäytön nyansseja julkaisen uudelleen jutun vuoden 2013 elokuulta. 

Mäessä vai mäellä? Kielellistä hienosäätöä.

Auta miestä mäessä, älä mäen alla!
Auta miestä mäellä, älä mäen alla!

Missä mies on, kun häntä pitäisi auttaa? Jälkimmäisessä lauseessa hän on mäellä, luultavasti sen päällä, ja siellä häntä voisi auttaa esimerkiksi antamalla kiikarin. Ensimmäisessä lauseessa mies on jollakin kohtaa mäkeä, ja luultavimmin sen rinteessä. Siellä hänen omat, hevosen tai liikennelaitteen voimat eivät riitä, ja häntä on syytä käydä auttamaan.

Huomaatte eron. Mäellä kun ollaan, ollaan lähinnä sen päällä. Mäessä taas on epämääräisempi, ollaan jossakin mäen alueella, sen juurella, rinteessä tai päällä. Mäkihyppääjät ovat mäessä, sillä he liikkuvat sen rinteillä. Maisemamaalari on mäellä yleensä vain sen korkeimmalla huipulla, josta näköalat ovat parhaat. Mäeltä näkee seitsemän kirkon tornit, tai sen laella kasvaa puu, jonka oksalla ylimmällä istuva kerttunen näkee jonkinmoisen osan Hämeen sinisistä järvistä.

Samalla tavalla noustaan myös harjulle, jossa polku kulkee myös sen ylimpiä huippuja hyväillen. Voisimme kuvitella ammatti-ihmisen, esimerkiksi metsästäjän, puunkaatajan tai sienestäjän, joka työskentelee jossain harjun alueella tai tienoilla, menneen harjuun eli olevan harjussa. Tämä muoto on nykyään harvinainen, mutta sellaista esiintyy vanhemmassa kirjallisuudessa, kun kielitaju vielä oli alkuperäisempi ja luonnollisempi kuin nyt, yleiskielen ja sääntelyn jäykistäminä aikoina.

Vesi kantaa toisenlaisia mielikuvia. Jos ollaan Längelmävedessä, ollaan ilmeisesti tuon nimisen järven veteen ainakin osaksi uponneena. Mäessä tai harjussa olemisesta ei synny mielikuvaa että oltaisiin hiekkaan uponneina. Saari tai poiju voi sijaita Längelmävedessä, mutta näkötorni on mäellä.

Entäpä järven lahdet sitten? Järven selällä käy vielä tuuli, mutta lahdissa on jo tyyntä. Lahdella soljuu joutsenpari tai vene, lahdessa kasvaa lumpeita. Merkillistä, että sisäinen paikallissija onkin useimmissa tapauksissa yleisempi paikan ilmaisija. Tämä selittää, miksi vanhemmiten sanottiin Mäntyharjussa, Vesilahdessa tai Sääksmäessä. Oltiin ikäänkuin yleisesti harjun tai mäen tienoilla, ja sitä myöten myös siitä nimensä saaneella paikkakunnalla, jossain, lähempänä tai kauempana.

Jos olemme Mäntyharjulla, olemme mielikuvissamme sennimisen harjun päällä. Jos sanomme Sääksmäellä, olemme mielikuvissamme esimerkiksi Rapolan harjun päällä — siellähän se vanhojen tarinoiden sääksen pesäpuu sijaitsi, korkealla, lähellä lakea tai peräti laella.

Kellä on (kieli)korva, se kuulkoon! Ja kirjoittakoon tekstinsä tarkasti, ettei ymmärtämistä pääse sotkemaan mikään asiaan kuulumaton vieras mielikuva! Aleksis Kiven tai Juhani Ahon suomenkieli saattaa jostakusta tuntua vanhahtavalta, mutta heillä oli kumminkin jäljellä vielä alkuperäisen kielikorvan tuomaa tarkkuutta. Ja hohtoa, sanallista loistoa! Se on monilta ammattikirjoittajiltakin päässyt tyystin katoamaan.

Kuka antoi luvan kirjahyllyille?

Olohuonettani 1986. Kuva B. Rydman(?)

Kotiliesi kertoi, että nyt kirjahylly palaa koteihin ja olohuoneisiin. Monet olivat äskettäin kantaneet kirjansa ja hyllynsä ties mihin turhina ja pölyä keräävinä, koska joku japanilainen nainen oli niin käskenyt. En nyt lähde peräämään tämän naisen valtuuksia käskyttelyynsä, mutta hän oli ilmeisesti saanut monet häpeämään kotinsa sisustusta ja sen sisältämiä aivan turhia tavaroita, kuten kirjoja.

Mutta ei hätää! Nyt on muuan stylisti rakentanut kotiinsa hassunmuotoisen hyllykön, jonne sijoitti kirjoja sikin sokin, milloin mitenkin päin kasoihin, ja väleihin kauniita pikkuesineitä. Hänellä on jopa lempikirja, jonka hän kätevästi tavoitti tikkailla seisten katonrajasta. Nyt on siis tullut lupa tyylitellä asuntoaan myös kirjoilla. Oletan, että moni nyt miettii, mistä saisi niitä kirjoja elävöittämään kotinsa designiä.

Kovin paljon apua ei saa kiiltävistä sisustuslehdistä. Niissä ei yleensä kirjoja näy, mitä nyt joku kalliin näköinen koristekirja on muka sattumalta jäänyt lasipöydälle kertomaan sisustajan henkisistä harrastuksista.

Ei kirjojen hankkiminenkaan täysin riidatonta ole. Minulla oli 70-luvun puolivälissä pysyvä tilaus neuvostoliittolaista kirjallisuutta myyvässä Kansankulttuurin kirjakaupassa. Se koski suomensukuisilla kielillä julkaistua kirjallisuutta, enkä muuten ollut ainoa. Meitä oli myyjän mukaan peräti kaksi: Rydman Kari ja Yliopisto Turun! Ja nyt minulla on yhä marinkielisiä aapisia ja karjalankielen sanakirjoja, muiden saamieni teosten joukossa.

Mutta toimiani Kansankulttuurin kaupassa seuraili eräs puolituttu taistolainen yhä kasvavan pöyristyksen vallassa. Lopulta hän järjesti kohtauksen, ja huusi että kirjojen ostaminen ja omistaminen on porvarilliskapitalistista hapatusta. Jos tarvitsee kirjan, sitä varten on kirjasto!

Minulla on nykyisin kirjahyllyt viidessä huoneessa. Itse asiassa jäljellä ei ole puoltakaan metriä tilaa uuden sijoittamiseen. Tilanpuute on akuutti. Joskus kirjoja on väliaikaisesti (?) sijoitettu pöytienkin alle. Joku joskus, silloin kun vielä päästin ulkopuolisia vähemmän stailattuun kotiini, kysyi olenko lukenut kaikki nuo tuhannet kirjat. Totta helvetissä, useastikin, ja tarvitsen niitä jatkuvasti, joten niillä on oltava jotenkin löydettävissä oleva paikka näissä hyllystöissä.

Olen melkoisen vakuuttunut siitä, ettei monikaan trendejä haisteleva kodinsisustaja varsinaisesti tarvitse kirjoja. Mitä vähemmän lukee, sen enemmän jää mielessä tyhjää tilaa kaikenlaiselle epävarmuudelle. Olenko jämähtänyt väärälle vuosikymmenelle? Mitä ihmisetkin sanovat, jos peukaloni ei tiiviisti ole ajan sykkivällä pulssilla? Mistä se pulssi löytyy, kun sisustusgurutkin jatkuvasti näyttävät olevan erimielisiä keskenään? Kaiken aikaa vaanii perushäpeän uhka.

Sille on kuitenkin vastalääke. Lukekaa ihmiset kirjoja, satoja kirjoja, tuhansia kirjoja! Silloin tiedätte miten monenlaisia ajatuksia maailmassa sinkoilee, riitelee keskenään, kommentoi toisiaan. Silloin kaikkien seinien päällä seisovat kirjahyllyt ovat täynnä ystäviänne, kutsuvat luokseen, houkuttelevat palaamaan vanhoihin ajatuksiin, tai ehdottelevat uusia.

Mutta älkää ihmeessä uskoko sisustuskonsultteja. Heillä on aina oma lompakko kourassa ja oma lehmä ojassa. Heillä ei ole valtuuksia kieltää eikä sallia. Vain teillä itsellänne on. Ja kun kirjoja on tarpeeksi paljon, ne ikäänkuin itsestään järjestävät kotinne juuri sille mukavuuden asteelle joka teille on mieluisinta.

Betelgeuzen paukkua odotellessa

Ursan sivusto kertoo, että Orionin alfatähti Betelgeuze, elämänsä viimeisiä aikoja viettävä punainen jättiläinen, on viime aikoina yllättävästi himmentynyt. Se voi johtua jostain välille lehahtaneesta pimeästä pilvestä. Sellaista on ennenkin tapahtunut.

Mutta Betelgeuzen iän ja tilan huomioon ottaen kannattanee kaiken aikaa olla varuillaan. Edessä on väistämätön räjähdys supernovaksi, ja sen odotetaan tapahtuvan ihan pian, seuraavien sadan tuhannen vuoden kuluessa. Ken elää, se näkee.

Betelgeuze on siis voinut pamahtaa jo kauan sitten, vaikkapa vuonna 1380! Se sijaitsee näet 640 valovuoden päässä, joten nyt uutenavuotena ehkä näkemämme päivälläkin havaittava valoilmiö on siis tapahtunut kaukana keskiajalla. Valohan liikkuu mittakaavassaan suorastaan etanan vauhtia, ja me näemme galaksimme keskustan siinä tilassa jossa se oli viimeisten neandertalilaisten aikana.

Tästä seuraa kiintoisia tulkinnan mahdollisuuksia, jotka tietysti ovat aivan liian vaikeatajuisia tässä suurelle yleisölle selittää. Mutta yritetään nyt kuitenkin kertoa muutama todennäköinen fakta.

Meidän galaktinen kotimme sijaitsee ns. Orionin kierteishaarassa, ja siellä tuon tähdistön mahtavien pilvien seassa lienee alueen henkinen keskus. Jos Betelgeuze todella räjähti vuonna 1380 (ja me näemme sen tuota pikaa), uusi supernova saattoi olla valomerkki meille, tiedotus siis. 

Mutta mistä asiasta? Vuonna 1380 riehui hirveä islamilainen valloittaja Timur Lenk Euroopan rajoilla. Mutta koska ihmishistorian todellinen hotspot tuolloin ja vähän myöhemminkin sijaitsi Sääksmäessä, tuon Betelgeuzen valomerkin täytyy liittyä seutua aikoinaan kuohuttaneeseen pannabullaan.   Paavin kirjelmä oli lähtenyt Avignonista jo 1340, ja luultavimmin orionilaiset siis reagoivat viimeisen pannahisen kuolemiseen, ja Sääksmäen vapautumiseen kirkonkirouksesta.

Tulemme pian näkemään, oliko tapahtumain kulku tällainen. Jos kaikesta huolimatta ei ollut, Betelgeuzen pikainen leimahdus täyttää jokaisen aikaansa seuraavan kansalaisen valveilla olon hetken. Eräs viittaus tähän on saamani tieto eräästä historiankirjasta, joka julkaistiin vuonna 9362 Proxima Centaurin siirtokunnassa aikansa psykolingvistisessa muodossa.

Sitaatti kirjasta: "Näytteenä muinaisihmisen liikuttavasta naiivisuudesta mainittakoon romaani Mies joka odotti Betelgeuzen räjähdystä vuodelta 2020. Se ei saavuttanut suosiota, kun kriitikoiden mukaan 'Betelgeuze on niin ysäriä, niin ysäriä'. Mutta jo 2907 ilmestyi teoksen menestynyt jatko-osa Betelgeuzen räjähdystä odottaneen miehen pojanpojanpoika..."

Elämme mielenkiintoisia aikoja. Jokaisena aamuna avaamme verkkolehden etusivun sydän pamppaillen.

Somat sonetit

Tässä on eräs kirjastoni herkuista, Anna Maria Lenngrenin (1754-1817) kootut runot, foliokokoinen Tukholmassa 1890 julkaistu loistoteos. Herkullisten ja usein ironisten 1700-luvun lopun runojen ohella teoksen herkullisuus perustuu Carl Larssonin massiiviseen kuvitukseen, satoja taidokkaita kuvia ja somisteita.

Lenngrenin runot ovat suurelta osalta tosiaan ironisia tai satiirisia. Siitä huolimatta häntä pidettiin omana aikanaan suuressa arvossa, ja Ruotsin Akatemian jäsenyyttäkin hänelle tarjottiin. Ei huolinut. Kova muija.

Yksi runoista kiinnitti huomioni viimeisen sanansa vuoksi. Se on Lafontainen tarinan mukaan kerrottu satiiri vuoresta joka järkkyy synnytystuskissaan, ja runoilijasta joka lentää sille runoratsu Pegasoksen selässä merkkiteostaan kirjoittamaan.

Tarinahan on ikivanha, jo Aisopoon saduista tuttu, ja sen latinalainen maksiimi on Horatiukselta: "Parturiunt montes, nascitur ridiculus mus". Vuoren synnytystuloksen tietävät kaikki, se oli hiiri tai kuten Lenngrenillä rotta. Mutta kyllä runoilijallakin vähän poksahti: tulos oli sonetti, arvatenkaan ei siis mikään Petrarcan, Michelangelon tai Shakespearen ikuisuustyö, vaan töherrys jota aikoinaan "kaikki" kirjoittivat.

Vakava asiahan tämä oikeastaan on... Useimmat luovat taiteilijat ovat joskus aloitelleen suuren mestarillisen pääteoksensa laatimisen... Aaro Hellaakosken versio postuumissa kokoelmassa Huomenna seestyvää on nimeltään Maalari: "Kokonaisen päivän elin / maisemaa./ Janoavin silmin koskettelin / puita, kukkulaa. / Illan suussa vasta kuvan tehden: / koivunlehden".

Mutta tuo Lenngrenin "sonetti" toi heti mieleen vähän myöhäisemmän mestarin runon, kirjassa joka niin ikään on minulla aina käsillä.

Näitä minulla on itse asiassa useampiakin, nimittäin Heinrich Heinen Buch der Lieder, 1800-luvun painoksina. Kokoelman tärleä osa on 71 runoa käsittävä Lyrisches Intermezzo, rakkaudessa pettyneen runoilijan itseironinen ja koskettava runosarja, se josta Robert Schumann teki kuuluisimman laulusarjansa Dichterliebe. Heinen sarjassa on myös tämä hiukkasen ilkeä runo:

Siinä siis runoilija kirjoiottaisi sydänkäpysensä silmistä kauniit canzonat, hänen suloisesta suustaan hienot tertsiinit, pikku poskista stanzoja - ja jos hänellä sattuisi olemaan pikkuinen sydänkin, siitä syntyisi soma sonetti!

Kirjallisuus on ihanaa. Kenellä on aikaa ja mahdollisuuksia tehdä sen parissa eräänlaisia "interpolointeja", on moninkertaisesti onnellinen.

Tarina Tytönkivestä

Tytönkivi Ritvalassa (Kari Rydman)

Erään jo melkein nurmettuneen peltotien vierellä lähellä Ritvalan kuulua kylää kohoaa alun neljättä kyynärää korkea kivi. Mikään hiidenkivi se ei toki ole, mutta parille ihmiselle sen laella on sentään tilaa.

Vanha kansa tunsi kiven nimellä Tytönkivi tai Tyttökivi, mutta karttoihin sitä ei ole merkitty. Vanha kansa tunsi kivelle toki toisenkin nimen, paljon rumemman, ja sitä selitettiin epämääräi- sillä muistoilla jostakusta mäkitupalaisesta piiasta joka kiven tienoilla usein odotteli lemmennostatusta kaipailevia miehiä.

Jääkausi oli työntänyt lohkareen tasaiselle moreenialustalle, ja vuosisatojen mittaan sen ympärille kasvoi tiheä metsä. Joskus runsaat tuhat vuotta sitten saapui sitten joukko lähistölle kasvaneen Rirualan kylän väkeä, kaatoi ja poltti metsän, ja raivasi kiven ympäristön pelloksi. Joitakin vuosia, ehkä vuosikymmeniäkin paikalla kasvoi koivikkoa, kunnes alue jälleen kaskettiin, nyt pysyväksi pelloksi, joka muutaman vuoden välein jätettiin kesannolle. Silloin siellä laidunsi kylän karjaa, ja saattoipa elikoita vartioinut vanha paimenukkokin istahtaa kiven päälle lauman paremmin nähdäkseen.

Vähitellen paikalle kiven syrjää myöten urautui polku, joka johti toiselle peltotilkulle, sekä kauempana sen takana olleelle eräasutukselle.

Olisiko Tyttökiven nimi juontunut jo 1300-luvun lopulta? Silloin Ritvalassa näet eli syntymässä hiukan säikähtänyt tyttö, Anni tai

Annikka, jonka isoeno oli kirkkoherra Henrikkiä vastaan kapinoinut talollinen ja tietäjä Miemo. Anni oli elonkorjuun aikana rynnännyt kiljuen metsän reunasta, kiivennyt kivelle ja soperrellut että kave oli tuijottanut häntä metsästä. Kivellä se Annikkainen sitten istui pitkälle yöhön asti, eikä palannut kotitanhualle, ei käskien eikä maanitellen. Monet suhtautuivat tyttöön hiukan kunnioittaen tai jopa pelokkaasti, sillä tämä oli usein nähnyt parankin, viimeksi Lumian ladon nurkalla. Eikä sukulaisuus kuulun tietäjän kanssa ollut sen vähäisempi syy, tämä kun oli kuolinvuoteellaan ennustanut maanväen vielä polttavan koko Sääksmäen kirkon poroksi.

Noin satasen vuotta tämän jälkeen Sääksmäen kirkkoa rakennettiin uudestaan, ja nyt hirren sijaan kivestä. Ritvalassa oli hyviä savikroopeja tiilentekoon, ja vieläpä yksi isännistä, Tiili-Pieti, oli oikein keskittynyt tiilenlyöjäksi.

Tiili-Pieti oli varsin riiteleväinen ja väkivaltainen mies, ja viihtyi sen vuoksi ankarasti käräjillä. Kerran hän oli jopa lyönyt kuoliaaksi nimismiehen härjänkin. Piruuttaanko vai humala-päissään hän kerran väitti kirkonrakennustyömaalla työskennelleelle muurarinkisällille, että omisti Tytönkiven tienoon maat, että siellä olisi kylän tuottoisimmat savikot, ja että hän myisi ne kyllä kunhan saisi kovin himoitsemansa muurarinkisällin kiltasormuksen. Muurari haastoi sitten Pietin tietysti käräjille petoksesta, mutta juttu lienee kumminkin sovittu ja sormuskin palautettu.

Hankala mies, mutta siellä kirkon päätyseinässä taitaa yhä olla moni hänen lyömänsä tiili, ikäänkuin muistona ja sovituksena menneistä, aivan toisen laisista ajoista.

Pari kertaa ovat kasakatkin käyneet Tytönkivellä. Isonvihan alkuvaiheissa yksi kylän miehistä yritti piiloutua kiven taakse, mutta jäi siihen pistimien lävistämänä. Vuonna 1841 oli kruununnimismies Petter Rydman tuotattanut joukon kasakoita Kalvolasta rauhottamaan menoa Ritvalassa ja naapurikylässä. Yhtä tuomiolle pantavaa jahdattiin Tytönkivelle asti, mutta siinä toimessa ei pistimiä sentään käytetty.

Tuhansia vuosia paikallaan pysynyt kivi näyttäisi nykyään saaneen osakseen uutta huomiota. Nuorisoa on nähty kiven tienoilla silloin tällöin ilakoimassa. Kysyin asiasta lähistöllä asuvalta Harri Laurilalta. Hän kertoi pari kertaa nähneensä jonkun tytön istuvan kivellä, ja pojan (tai joskus useammankin) kumarrelleen siinä vierellä ja puhuneen tytölle. ”Olisiko jotain parinmuodostukseen liittyviä menoja, tiedäppä häntä”, Laurila arveli.

Utelin asiasta myös kylän historiaa tutkineelta fil.tri Leena Valkeapäältä. Hän toppuutteli intoani, ja sanoi että noin vanhoista kertomuksista ja tarinoista on mahdotonta sanoa miten paljon niissä on totuuspohjaa. Useasti sellaiset kuitenkin ovat puhdasta mielikuvituksen lentoa. ”Kuten ne kivetkin”, hän lisäsi.

(Ritvalassa jonkin verran hämmennystä aiheuttanut fiktiivinen reportaasi Sääksmäki 2017 -lehdessä).


Mikä on taideteos? (1)

(Aloitan tässä lyhyen esityksen esteettisistä käsityksistäni, mahdollisimman lyhyesti ja selvästi).

Taideteos on kirjallinen, kuvallinen, äänellinen tai muin aistein vastaanotettava teos, jonka laadinnassa on pyritty esteettisiin arvoihin ja päämääriin. Taideteoksella ei ole estetiikan ohella muita välttämättömiä tehtäviä eikä pyrkimyksiä. Taideteos on suvereeni, itsenäinen olio, eikä sillä ole olemassa olonsa lisäksi muuta tarkoitusta.

Taideteoksilta on eri aikoina vaadittu muita ominaisuuksia kuin puhtaasti esteettisiä. Esimerkiksi moraaliset ulottuvuudet, opettavaisuus, vallitsevan ideologian mukaisuus, propagandistisuus, aineellisen hyödyn tuottavuus, tai ihmisten toimintaan vaikuttavuus ovat taideteoksen ulkopuolisia tekijöitä. Niitä voi liittyä taideteokseen tai olla liittymättä, ja taideteoksia voidaan myös (tekijästä riippuen tai riippumatta) käyttää tällaisiin tehtäviin. Mutta taideteoksen arvo on puhtaasti esteettisissä ominaisuuksissa. Myöskään taideteoksen tekijän henkilökohtaiset ominaisuudet, kuten mielipiteet, sukupuoli, moraalinen taso eivät ole itse teoksen kannalta olennaisia.

Taideteokseen liittyy useimmiten sosiaalinen ulottuvuus. Tekijä asettaa hyvänä pitämänsä teoksen näytteille tai kuultavaksi, ja toivoo sen herättävän myönteisyyttä toisissa. Tekijän asema taideyhteisössä tai yleensä yhteiskunnassa olla korkea tai matala, mikä vaikuttaa siihen miten teokseen suhtaudutaan. Kunakin aikana on myös yleisesti omaksuttuja näkemyksiä taiteesta, mikä jopa ratkaisevasti vaikuttaa teoksen vastaanottamiseen, niin hyvässä kuin huonossakin mielessä.

Taide sisältää käsitteenä taidon, jota vailla taideteosta ei voi tehdä. Teos sisältää käsitteenä tekemisen. Satunnainen ei voi olla teos. Teos ei myöskään ole sama asia kuin teko.

Näyttelytilaan tuotu oksankarahka ei ole taideteos. Sen tuominen nähtäväksi on teko, ei teos. Näyttelyyn tuotu pisuaari on tekona vastoin tekijänoikeusajattelua, kun pisuaarin on suunnitellut joku muu. Pisuaarin tarkoituksen muuttaminen ei ole teos.

Esteettisiä arvoja on eri aikoina lueteltu monia. Niitä ovat mm. kompleksisuus (moninaisuus, järjestyneisyys, sopusointu, harmonia, suhteet jne.) ja yhtenäisyys, sekä intensiivisyys (vaikuttavuus). Esteettisien arvojen päämäärä ja tulos on kauneus.

Kauneudella voidaan kuvata muutakin kuin varsinaista taidetta. Matemaattinen todistus voi olla "kaunis", samoin shakinpelaajan strategia. Sanaa käytetään näissä yhteyksissä kuitenkin samassa hengessä kuin taiteen yhteydessä, eli kuvaamaan johdonmukaisuutta, selkeyttä ja monipuolista substanssin hallintaa. 

Kauneudella on hyvin usein havaittavissa matemaattis-geometristä pohjaa. Yksinkertaisten kokonaislukujen suhteet toimivat sekä äänen että kuvan yhteydessä. Geometriset suhteet kuten säännölliset monikulmiot, lävistäjät (√2, √3, √5) tai vaikkapa paraabeli ja muut kartioleikkaukset ovat epäilemättä selitettävissä luonnonmuotojen heijastumisena ihmisen havainnoinnissa.

Taideteosta voidaan arvottaa, tulkita ja kuvailla.

Arvottaminen on yleensä muotoa "Teos on hyvä / huono, koska..."
Koska taideteos sinällään on autonominen ja suvereeni, ja perustuu ainoastaan esteettisiin arvoihin, sen arvottaminen voi tapahtua vain asteikolla "Mitäänsanomaton ..... Vaikuttava". "Huono" voi teos olla vain taiteeseen liitettyjen ulkopuolisten ominaisuuksien kannalta. ↑

Tulkinta käyttää yleisesti sellaisia ilmaisuja kuin "esittää", "viittaa", "tarkoittaa", "merkitsee", "symboloi" tai "ilmaisee" jotain. Mikäli teoksen tekijä ei ole tällaista itse esittänyt, tulkinnat ovat pelkästään tulkitsijan omia mieleenjohtumia, joilla ei ole olennaista tekemistä itse teoksen kanssa.

Kuvailu kertoo yleensä taideteoksen lajista, olemuksesta tai muodosta tosiasioita.

Musiikkiteoksen kuvailu saattaisi olla seuraavan kaltainen: "Teos alkaa yksinkertaisesti C-duurissa. Tekstuuri tihenee vähitellen, ja huipentuu tuskaisiin ja tiheisiin modulaatioihin, jotka purkautuvat lopulta marssinomaiseen Fis-duuriin. Tämän jakson jälkeen musiikki rauhottuu, ja palaa yksinkertaiseen C-duurijaksoon, joka päättää toeksen." Esteettiseltä kannalta turbulenssi, modulaatiot ja purkaukset ovat teoskokonaisuuden vaatimia vastakkaisuuksia. Niiden tarkoitus on pelkästään esteettinen, eivätkä sisällä mitään "omaelämäkerrallista" tai muuta ulkopuolista kertomusta, ellei tekijä itse ole sellaista nimenomaisesti tarkoittanut.

Maalauksen tai rakennuksen yhteydessä ovat kuvailua myös siitä löytyvät geometriset tekijät, kuten suhdeharmoniat, mittasuhteet ja muut sellaiset. Ne ovat ulkokohtaisia tai teoksen konstruointiin liittyviä tosiasioita, joiden merkitys lienee pääasiassa siinä, että tietyt geometriset ratkaisut näyttävät esiintyvän useimmissa yleisesti kauniiksi mielletyissä teoksissa, ja ovat siis mahdollisesti kauneuteen liittyviä asioita.

Taidosta ja kauneudesta

Julkaisin tällaisen kuvan eräällä toisella sivustolla, ja korostin menneitten aikojen kuvanveistotaiteen mestarien taitoa ja heidän töittensä kauneutta. Lisäsin tekstiini vielä eräältä pedagogiselta sivulta löytämäni luonnehdinnan ns. nykytaiteesta:
"Nykytaide on kiinnostunut kauneuskäsitysten kyseenalaistamisesta ja rumuudesta." 
Elämme raakaa, sivistymätöntä ja sairasta barbarian aikaa, lisäsin tähän.
Tietysti jouduin kiivaaseen väittelyyn hyvien taidealan ystävieni kanssa. Näyttäisi siltä, että tapamme määritellä termejä on hyvin erilainen. Törmään muutenkin jatkuvasti siihen, että käsitteitten sisältö on muuttunut vuosikymmenten mittaan. Vailla vaikeuksia puhuin edellisten sukupolvien edustajien kanssa, nyt niitä vaikeuksia tulee yhtenään. Yritänpä selvittää asiaa.

Lähdetäänpä liikkeelle triviaalista käsiteparista "järki - tunne". Yleisesti katsotaan näiden olevan toisilleen vastakkaisia, niin että voisimme laatia tällaisen asteikon:

tunne O---------------O järki

ja sijoittaa jonkin kannanoton tuolle asteikolle. Tässä teemme kuitenkin ratkaisevan virheen. Kuvittelemme että tunne "sokaisee" reagointiamme, ja vähentää järkevää päättelyä. "Tunteen" vastakohta ei ole "järki", vaan "tunteettomuus". "Järjen" vastakohta ei ole "tunne", vaan "järjettömyys". Voimme aivan hyvin kuvitella tilanteen, jonka ratkaisussa sekä järjen että tunteen osuus lähenevät sataa prosenttia. Samoin voimme kuvitella tekijät eri suuruisiksi. Miten näitä mitattaisiin, jääköön nyt käsittelemättä.

Samalla tavalla voimme purkaa näennäisen vastakohtaparin "hyvä - huono". Tavallista on, että määrittelemme "hyväksi" sellaisen teoksen josta pidämme, ja "huonoksi" sellaisen josta emme pidä. Meidän on pakko jakaa nämä käsitteet osiin, esimerkiksi "taitamaton...taidokas" ja "tylsä...viehättävä. Voimme ennenaikaan hyvin lähteä siitä perusolettamuksesta, että tekijällä on oltava riittävä määrä taitoa pystyäkseen tuottamaan tarkoittamansa teoksen. Tämäkään ei nykyisessä taidemaailmassa enää välttämättä ole arvo sinänsä. Kovasti on innostuttu tahallisen avuttomasti tehdystä "Huonotaiteesta" ("Bad Painting"). Tällä kuulemma pyritään eroon "teknisen taitavuuden harhoista", mitä ne sitten lienevätkään. Tuloksena on eräänlainen taiteen itsemurha, jossa "taitaminen" ei enää ole sinänsä arvokasta, jossa mikä tahansa on yhtä hyvää, ja jossa "taiteen" määritelmäksi riittää että tekijä tai joku muu sen ilmoittaa taiteeksi.

Mutta tämä ei vielä riitä tuon jälkimmäisen arviointiparin käsittelemiseksi.

Me joudumme jakamaan asteikon "tylsä...viehättävä"  vielä pienempiin osiin. Ensimmäiseksi tulee tietysti mieleen klassinen käsite "kauneus". Siihen liittyy lukuisia ominaisuuksia, joita läpi historian on lueteltu, jalous, tasapainoisuus, sommittelu jne. Joskus esitetään yllä esitettyyn tapaan selvästi virheellinen käsitepari "rumuus - kauneus", "Kauneuden" vastakohta on "kauneudettomuus", "rumuus" on ennemminkin käsitettävissä yhdeksi kauneuden alaluonnehdinnaksi. Ovathan taitavat mestarit kautta historian tehneet myös tahallisen rumia tai kauhistuttavia teoksia esimerkiksi hirviöitä, demoneja tai Goyan tapaan sotaa käsitellessään. Kauneuden käsite on paljon syvempi kuin mikään triviaalisesti "kauniiksi" arvioitu sokerinen hempeily.

Kauneudella on tekemistä jo antiikin ainoina tähdennetyn sommittelun kanssa. Hämmästyttävän usein sillä näyttää olevan matemaattinen ja fysikaalinen perusta. Yksi syy siihen lienee ihmisen tavassa havainnoida asioita. Ihminenhän on samaa olemusta kuin sekä eloton että elollinen luonto, jossa matemaattinen järjestyneisyys on enemmän sääntö kuin poikkeus.

Olen näillä sivuilla kauan sitten etsinyt ja kuvaillut kauneutta vuodesta 2009 alkaen. Oikella olevasta palkista saa esiin blogiluettelon. Joukossa on myös kritiikkiä taiteen arvottamisen ja tulkinnan kliseitä kohtaan. Siitä minun on ilmeisesti vielä kerran kirjoitettava, ne kun näyttävät nykyään kaikin tavoin sotkevan taidekäsityksiä. - Mutta otsikon kuviin palatakseni, ylärivissä vasemmalla on vanhimman töiltään tunnetun veistäjämestarin Thutmosiin muotokuva kuningatar Nefertitistä, 2400 vuoden takaa. Sen vierellä on Leokhareen Apollo, sekä myöhäishelleenisen työryhmän Laokoon-veistos. Alarivissä vasemmalla on Michelangelon Pietà, Berninin Pyhä Theresa, sekä Canovan Eros ja Psykhe. Kaikki sellaisia mestariteoksia, joiden tasoisia ei myöhemmin juuri ole nähty. Kysymys herää, miksi?