Yksihevosvoimainen automobiili 1908

Isoisäni Walter Rydman (1880-1950), sittemmin kauppaneuvos ja Stockmannin toimitusjohtaja, oli nuorena innokas valokuvaaja. Hän hankki ensimmäisen kameransa ilmeisesti 1901, päätellen siitä että vanhimmat lasinegatiivit ova tuolta vuodelta, samoinkuin albumi johon oli liimattu pinnakkaisvedokset näistä kuvista päiväyksineen ja selostuksineen.

Walter Rydmanin alkuperäisnegatiiveja on säilynyt kaikkiaan noin tuhat. Monista kuvista näkee, että hänellä on ollut silmää murrosvaiheessa olleen Helsingin erikoisuuksille. Tässä blogissa tulen vähitellen julkaisemaan valikoiman hänen parhaista otoksistaan.

Monien kuvien kohdalla on tarvittu melkoisestikin arkisto- ja muuta tutkimustyötä, ennenkuin sisältö on täysin selvinnyt. Niin kävi myös tämänkertaisen kuvan kohdalla. Osoitekalenterin ja talonkirjojen tutkimisen seurauksena kävi ilmi, että Walter asui perheineen pari vuotta (1907-08) Kansallisteatterin vierellä edelleen seisovassa Vilholan talossa, yllä olevassa kuvassa oikealla.

Vilholan talo on arkkitehti Usko Nyströmin suunnittelema. Walter asui kaikkiaan kolmessa Nyströmin suunnittelemassa talossa, ja on mahdollisesti tuntenutkin tämän merkittävän arkkitehdin. Nyströmin veljessarja on oman juttunsa aihe. Kaikki kolme, Usko, Into (I.K.Inha) ja Solmu olivat alansa tunnettuja mestareita.

Historiallisesti merkittävin Walterin naapureista oli ehdottomasti liikemies Gustav Vilhelm Orraeus, joka helmikuussa -06 anoi ja sai oikeuden kuljettaa ihmisiä automobiililla, ja oli näin taksiliikenteen perustaja Suomessa.

Kun Walter huomasi onnettoman automobiilinkuljettajan ahdingon Kansallisteatterin edessä, hän oli siis kotinsa luona, ja vuosi oli näin ehkä 1908. Koska Walter kaiken todennäköisyyden mukaan tunsi hyvin naapurinsa, ja hänellä näin muodoin oli kaksinkertainen syy kuvansa ottamiseen, uskon että toisen takapyöränsä menettänyt ja nolosti aina luotettavaan hevoskyytiin turvautunut autoilija oli Orraeus, tuolloin noin viisikymppinen mies...

Olen yrittänyt selvittää kuvan auton merkkiä. Sen moottorikansi on muodoltaan hyvin samanlainen kuin ajan ranskalaisissa autoissa. Toisaalta Helsingissäkin oli lukuisia autokoripajoja. Uskon, että automobiilihistorioitsijamme selvittävät automerkin helpostikin. Orraeuksesta ja hänen autoistaan on varmaankin säilynyt kuvia, jotka voisivat vahvistaa tai kumota esittämäni olettamukset. Tulen vähitellen esittämään lisää vastaavan laisia kysymyksiä. Materiaalini on aika valtava.

Tässä on jälleen yksi Walterin oivaltavista tilannekuvista. Tuskin hän ollenkaan epäili autojen menestyksekästä tulevaisuutta, olihan hän sittemmin itsekin Stockmannin johtajana autokauppias. Mutta tuohon aikaan auton käyttöluotettavuus oli hyvin heikko. Kerrotaan, että paria vuotta myöhemmin lähti Turun torilta ensimmäinen linjabussi toivorikkaasti kohti Uuttakaupunkia. Sen moottori hajosi jo Laitilassa, ja perille se pääsi vasta seuraavana päivänä neljän hevosen vetämänä.

Myös tiet olivat edelleen heikossa kunnossa, eikä umpirenkaisella autolla ajaminen voinut olla kovin mukavaa kaupunkienkaan nupukivillä. Voi hyvin kuvitella minkälaisessa rynkytyksessä Orraeuksenkin auton akselit ja kuulalaakerit olivat Helsingin kaduilla. Tilaa niillä oli sen sijaan runsaasti, minkä voi havaita 1920-luvulla otetuista näkymistä aivan Helsingin sydänkeskustassa.

Sadun metsäaukio Tunturivuorella

Tunturivuori kohoaa Vanajanselän lounaisrannalla Sääksmäen ja Kalvolan pitäjien rajalla. Sen ja Allunkaisen takaiselle ylängölle nousee nykyisin Helsingin - Tampereen moottoritie. Vuoren laelta näkyy Aulanko ja tietenkin myös Rapolan ja Tenholan muinaislinnat, ja sen nimistö kertoo kaukaisista ajoista, jopa pakanuuden ja kristinuskon murroskaudesta.

Vuonna -78 retkeilimme noilla mystisillä seuduilla, mukana hyvin näkyvästi myös vielä syntymätön kuopukseni. Tuolla retkellä ottamistani kuvista yksi oli ylitse muiden, ja kun paikalliset päättivät 2009 julkaista kirjan tunnettujen valkeakoskilaisten mielimaisemista, valitsin vastoin yleistä linjaa tämän ahtaan kuvan. Valitettavasti alkuperäinen dia on jo kadonnut, niin että seinällä roikkuneesta suurennoksesta oli otettava valokuva. Sävyt ovat sitä myöten kadonneet, ja oikeassa reunassa näkyy paljastava valaistuksen kiilto.

Tämmöisen tekstin kirjaan kirjoitin:

Retkellä Tunturivuorella kolmekymmentä vuotta sitten. Merkillisiä luonnonmuodostelmia, valtavia näköaloja, lähes näkymättömiin painuneita ihmiselon jälkiä, muinaisiin pyhiin viittaavia nimiä. Ristinkallio, Ristinkari, Pyhäsuo, Hiidenmaa...

Metsätyyppi vaihtelee yllättäen, milloin kosteaa rämeikköä, sen vierellä puolukkamättäitä, tiheikköä josta pitää väkisin tunkea läpi - ja yhtäkkiä näkyy kaukana syysauringon sytyttämä värien hehku. Sinne!

Eteen aukenee kuin taian tuottamana aukio, metsänpeittoon kadonneen vaeltajan todellinen päämäärä. Täällä metsän myyttinen asujamisto ottaa ihmissielun lopullisesti haltuunsa. Täällä ihminen on viimeisessä suojassaan, lumottuna, lumoutuneena, rauhassa ja turvassa.

Täältä ei enää halua pois, ei palata ihmisten rujoon ja pelottavaan maailmaan. Vasta täällä tuntee ymmärtävänsä kaukaisia esivanhempiaan.

Kolmekymmentä vuotta kuvan suurennos on ollut seinälläni. Osa minusta on yhä siinä kuvassa.

Under der linden - maailman kaunein lemmenruno

Walther von der Vogelweiden (n. 1170-1230) kuuluisa runo maalaistytön ja herrasmiehen lemmenkohtauksesta on vaikuttanut uudempaan lyriikkaan Heinesta, Runebergista ja Leinosta alkaen suunnattomalla voimalla. Vastakohtana ritariajan hoher Minnelle, korkeammassa asemassa oleviin naisiin kohdistuvalle palvonnalle, tässä lemmenkohtauksessa ollaan ikään kuin tasa-arvoisia, ebener Minne.

Keskiyläsaksa on minusta kaunein saksankielen muodoista. Äitini peruina minulla on perinpohjainen keskiyläsaksan oppikirja, jota ainakin neljän kymmenen vuoden ajan olen jatkuvasti tutkinut - se on pysyvästi yöpöydälläni. Ääntäminen muistuttaa nykyistä saksaa, mutta on kirjaimellisempaa. Diftongit lausutaan niinkuin on kirjoitettu, hattu vokaalin yllä merkitsee pitkää vokaalia.

Under der linden

an der heide,

dâ unser zweier bette was,

dâ muget ir vinden

schône beide

gebrochen bluomen unde gras.

Vor dem walde in einem tal,

tandaradei,

schône sanc diu nahtegal.
(Lehmusten alla kedolla, jossa vuoteemme oli, saatatte löytää kauniisti taitettuja kukkasia ja ruohoja. Laaksossa metsän reunassa kauniisti lauloi satakieli.)

Ich kam gegangen

zuo der ouwe,

dô was mîn friedel komen ê.

Dâ wart ich enpfangen,

hêre frouwe,

daz ich bin sælic iemer mê.

Kuster mich? Wol tûsentstunt:

tandaradei,

seht, wie rôt mir ist der munt.
(Kävelin niitylle, sinne rakkaani oli jo tullut. Siellä minut otettiin vastaan - voi Pyhä Äiti! - niin että olen yhäkin autuas. Suuteliko hän minua? Varmaan tuhat kertaa, katsokaa miten punaiset ovat huuleni).

Dô het er gemachet

alsô rîche

von bluomen eine bettestat.

Des wirt noch gelachet

inneclîche,

kumt iemen an daz selbe pfat.

Bî den rôsen er wol mac,

tandaradei,

merken, wâ mirz houbet lac.
(Sinne hän oli tehnyt loistokkaan vuoteen. Siitä voi kyllä nauraa sydämellisesti, jos joku kulkee samaa polkua. Ruusuista hän näkee, missä pääni lepäsi.)

Daz er bî mir læge,

wessez iemen

(nû enwelle got!), sô schamt ich mich.

Wes er mit mir pflæge,

niemer niemen

bevinde daz, wan er und ich,

und ein kleinez vogellîn -

tandaradei,

daz mac wol getriuwe sîn.
(Hän makasi vierelläni, ja jos sen joku tietäisi - voi Luoja, että häpeäisin! Mitä hän teki minun kanssani, sitä ei saa koskaan tietää kukaan muu kuin hän ja minä, sekä eräs pieni lintunen - mutta se on meille uskollinen.)

Tästä olen minäkin tehnyt laulun, ja varmasti yhden parhaistani, hiukan renessanssityyliä mukaillen. Olen päättänyt sovittaa orkesterisäestyksen pianolle, niin että se olisi useamman käytettävissä. Kuorolle olen tehnyt myös Leinon 17-vuotiaana kirjoittaman runon, joka ilmiselvästi mukailee Vogelweiden runoa (Maaliskuun lauluja, 1896):

Minä metsän polkua kuljen
kesäillalla aatteissain,
ja riemusta rintani paisuu
ja ma laulelen, laulelen vain.

Tuolla metsässä vaaran alla,
oli kummia äskettäin
niin vienoa, ihmeellistä
alla lehvien vehreäin!

Minä miekkonen vain sen tiedän,
minä vaan, sekä muuan muu,
ja lehdon lempivä kerttu
ja tuoksuva tuomipuu.

Näihin runoihin jos mihinkä sopisi kuvaukseksi se mainosteksti josta olen aikaisemmin kirjoittanut: "Kasteen tuorein raikkaus, / kukkain herkin sulo..."

Pitkän linjan heinämies

Tämän kuvan otin 70-80-lukujen vaihteessa Sääksmäen pelloilta. (Kannattaa napsaista kuvaa isommaksi). Vielä tuolloin saattoi Suomessa nähdä silmänkantamattomiin heinäseipäitä. Viisaimmat ovat kuulemma säilyttäneet osan seipäistä, siltä varalta että pelto on käynyt koneille liian pehmeäksi.

Hesari repäisi joku vuosi sitten oikein pääkirjoituspalstalla heinäseipäiden katoamisesta. Kun kaupunkilainen päättää katsella kaunista maaseutua, hän pikabaanaa ajaessaan tyrmistyy maalaisten esteettisen silmän puutetta. Niin kauhealta nuo valkoiset traktorinmunat, tuorerehupaalit, heistä näyttävät. Maalaisten onkin syytä mennä itseensä. Kun urpaani sitikaltsölainen kiitää kaupungista toiseen, heillä on kyllä oikeus katsella miten maalaiset ovat raataneet pelloilla!

Minusta nuo traktorinmunat ovat kauniita loppumattomissa riveissään. Ja niin ovat keltaiset rypsipellotkin, vaikka niitä kuinka ensi alkuun paheksuttiin. Mutta palataan heinäseipäisiin. Minulla on ollut onni opiskella heinäntekoa pitkän linjan kautta. Niitä vaiheita ovat muun muassa seuraavat:

Tappipoika. Jaksaa juuri kantaa tappeja täynnä olevaa pärekoria. Kulkee etulinjassa miesten takana, ja kun seiväs on maassa hän työntää tapin alareikään.

Tapinveistäjäpoika. Hänellä on oikeus käyttää puukkoa. Hän puuhailee metsän reunassa ja pätkii ja veistää sopivan paksuisia tappeja, jotka sitten Tappipoika vie pellolle. Vanhat kuivat tapit ovat toki etusijalla, ja niitä yleensä myös säilytettiin huolellisesti.

Ylätapinpistäjä. Hän seuraa naisia, ja kun heinää on lähes ylätappiin asti, hän työntää tapin reikään. Se on tehtävä juuri oikealla hetkellä, väliä heiniin ei saa tulla yhtään liikaa eikä liian vähän. Hän on alansa kiitetty asiantuntija, ja naiset kehuvat häntä.

Seuraavissa vaiheissa poika on jo varttunut sen verran, että jaksaa käsitellä hankoa. Hän antaa kuitenkin ainakin aluksi naisten lyödä ensimmäiset heinät alatapin päälle, sillä se on vaikeinta tuossa hommassa. Ja lopulta poika on jo niin pitkä, että hän on

Seipäänkruunaaja, joka tarkalla silmällä arvioi valmistumaisillaan olevaa seipäällistä, ja kruunaa sen viimeisellä hangollisella. Hän on arvostettu ja tasavertainen talkooporukan jäsen.

Viikatemieheksi ei tälläkään kokemuksella vielä pääse, mutta jo minun lapsuudessani heinät leikattiin koneella.

Ja kovan työn palkitsi aina hyppiminen ladossa heinäkasaan. Mitä korkeammille hirsille pääsi kiipeämään, sen parempi. Sitä tässä vain ihmettelen, että oliko tosissaan niin että heinänhelpeet eivät tarttuneet pojanhikeen? Minkäänlaista kutinanmuistoa minulla ei ole, vaikka ladossa hypittiinkin puolialasti.

Keksikö Gabriel Linde alieneitten ulkonäön?

Lapsuuden kirjojeni ehdottomaan huippuun kuuluu Gabriel Linden teos Tuntematon vaara. Se on scifi-kirja, ja kertoo mustista sikaarinmuotoisista avaruusaluksista jotka olivat saapuneet tutkimaan maapalloa ja sen elämää. Hämmästyttävää kirjassa on sen moderni sävy muukalaisten ulkonäön ja toiminnan kuvauksessa. Kirja on näet kirjoitettu jo 1933. Sen tekijä oli ruotsalainen romaanikirjailija ja ruotsintaja Gustav Sandgren (1904-83), joka nuorisolle kirjoitetuissa tieteisromaaneissaan käytti salanimeä Gabriel Linde.

Pelimannin ja viulunrakentajan poika Sandgren oli jo kirjoitanut kolme romaania 1920-luvun puolella. Hänen koulutaustansa oli vaatimaton. Kansakoulun jälkeen Sandgren elätti itsensä tehdastyöllä, mutta kävi sitten kansankorkeakoulun ja ryhtyi saman tien päätoimiseksi kirjailijaksi. Tuottelias hän oli, romaani vuodessa, sekä muuta pienempää siinä ohessa.

En tiedä mistä Sandgren sai idean kirjoittaa nuorisolle tieteiskirjoja, mutta näyttää siltä että hänellä oli valmis kuvasto näitä kirjojaan varten. Mistä sellainen olisi voinut olla peräisin, on minun mielestäni ratkaistavissa oleva ja mielenkiintoinen kysymys. Voihan tietysti olla, että Sandgren oli kehitellyt ideansa itsenäisestikin.

Den okända faran syntyi kesällä 1933 Linden torpassa Hölössä - siitä pseudonyymi. Marsilaisten avaruuslaivat olivat mustia ja sikaarin muotoisia, niillä oli käytössään kuolemansäde (laserin käsite oli vielä tuntematon) ja suojakilpi joka automaattisesti räjähdytti niin liian lähelle tulleiden lentokoneiden polttoainetankit kuin räjähtävät ammuksetkin.

Muukalaiset toimivat aluksi rauhanomaisesti, keräsivät eliönäytteitä, ja - kuten vähitellen käy ilmi - leikkelivät niitä aivan samalla tavalla kuin myöhemmässä amerikkalaismyytistössä. Mutta ihmiset toimivat totuttuun tyyliin ja ryhtyivät ammuskelemaan, järisyttävin seurauksin.

Muukalaisia ei kuvata millään tavoin raakalaismaisina tai pahoina, pikemminkin asiallisen ystävällisinä. Heidän ulkonäköään Sandgren kuvaa näin:

"Hän huomasi, etteivät nuo olennot muistuttaneet mitään ihmisrotua. He olivat lyhyitä, lyhyempiä kuin keskimitan japanilaiset, heidän päänsä oli hyvin iso ja kalju, otsa voimakas, nelikulmainen, nenä ja suu hyvin pienet ja leuka heikko. Ihmeellisimmät olivat sentään silmät - suuret, tummat, loistavat, teräväkatseiset. Heillä oli yllään pehmeästä harmaasta kankaasta tehdyt vaatteet, ja heidän jäsenensä näyttivät samanlaisilta kuin ihmisten."

Roswell-intoilijoiden on täytynyt lukea tämä selostus!

Erinomaisen taitavasti Sandgren kuljettaa juonta. Vähä vähältä paljastuvat tosiseikat ruotsalaisille päähenkilöille ja heidän kansainvälisille ystävilleen, joutuupa toinen heistä avaruuslaivaankin. Yhä jännittävämmäksi menevät tapahtumat ratkeavat lopulta Saksan armeijan urheuden vuoksi, mutta ei ilman yllättävää neuvoa: "Käyttäkää massiivisia ammuksia!"

Vanhaan tapaan vuonna 1936 ilmestyneessä käännöksessä ei kerrota enempää suomentajan kuin kuvittajankaan nimeä.

Unta Yhtenäiskoulusta - ikäkausien kumma suhteellisuus

Näin viime yönä unta, että olin pitkästä aikaa käymässä Helsingin Yhtenäiskoulussa Käpylässä. Portilla oli panssariverkkoa ja äriseviä vahtikoiria. Kiersin koulun taakse, ja siellä oli aidassa aukko, josta pääsi talonmiehen (!) asunnolle. Tämä oli oikein mukava, ja pääsin katselemaan vanhaa työpaikkaani.

Sinne ilmestyi myös Touko Voutilainen, vanha (ja kauan sitten kuollut) esimieheni, filosofi ja legendaarinen koulumies. Hän oli hiljaisen ja väsyneen tuntuinen. Jäinkin juttelemaan hänen kanssaan. Kaksi vanhaa väsynyttä veteraaniopettajaa, ei paljon vuorosanoja, sanatonta yhteisymmärrystä sen edestä. Kalliot koulun vierellä olivat valtavampia kuin todellisuudessa. Mäkelänkadun ja Tuusulantien risteys oli kaukana alhaalla.

Aamulla kävin katsomassa koulun verkkosivuja, ja huomasin että Vikipediassa on aivan erinomainen esitys koulun historiasta. Opetin tuossa ihmeellisessä kokeilukoulussa 20 vuotta, ja lähdin sieltä tänne Hämeen maaseudulle 34 vuotta sitten. Kertomukseni tuosta koulun herooisesta ajasta on tässä.

Noiden 20 vuoden aikana ehdin nähdä satojen oppilaitten kasvun 7-vuotiaasta murrosikään ja ylioppilaaksi. 1970-luvun lopulla kirjoitin runon (kirjassa Ihmisen ääni), jossa leikittelin ajatuksella, että olisin voinut olla näkemässä entisten oppilaitteni lapsia, samanlaisina pieninä räkänokkina kuin heidän vanhempansa muinoin. Tänään voisin nähdä heidän lapsenlapsensa - jopa lukiossa.

Lapsuus on lyhyt, käsittämättömän lyhyt aika ihmisen elämässä. Lapsen itsensä mielestä lapsuus on pitkä. Sen aikana tapahtuu niin mullistavia asioita niin tiheään, että tuollainen prosessi saisi hien virtaamaan, jos se levitettäisiin aikuisuuden pitkiin vuosikymmeniin. Mitä vanhemmaksi tulee, sen nopeammin aika tuntuu virtaavan.

Suuri paleontologimme Björn Kurtén esitti kerran, että ihminen kokee aikansa logaritmisesti. Lapsuus on pitkä, aikuisuus kuluu nopeammin, ja vanhuus on jo huimaa alamäkeä. Itse olen ajatellut, että ihmisen sisässä on kello, joka iän myötä hidastuu. Kaikki, liikkeitä myöten, käy hitaammaksi. Törmäsin tähän töissäni, kun jouduin kirjoittamaan metronomilukuja.

Aikoinaan olin äärimmäisen tarkka arvioimaan sekunnin, ja minuutin 60 sekuntitikausta onnistuin yleensä arvioimaan noin yhden sekunnin virhemariginaalilla. Yhtäkkiä huomasin, että metronomiluku 60 olikin aivan liian nopea "sekunniksi", ja että "oikea" sekunnin pituus olikin kokeilun mukaan noin 48-52 tikausta minuutissa. Melkoinen hidastus siis sisäisessä kellossani!

Onhan selvää, että jos nuorena kokee minuuttiin mahtuvan 60 sekuntia, jopa paljon yli, se minuutti tuntuu paljon pidemmältä kuin 50 sekunnin pituinen minuutti. Näinpä koettu aika käy koko ajan vain nopeammaksi. Oma osansa tuossa kokemisessa on kyllä silläkin, kuinka paljon ja tiheään uusia asioita ja tekemisiä noihin lyhentyviin minuutteihin mahtuu.

Alla: Leena Krohn on juuri saanut lakkinsa, minä täytän makoisaa piippua.

Lapsuuteni kirjoja ja niiden kuvituksia 2

Minun lukutaitoinen lapsuuteni osui suurimmalta osalta sodan vuosiin. Senkin vuoksi on ymmärrettävää, että joululahjoja kierrätettiin sukupolvien välillä. Monet lapsuuteni lempikirjat olivat itse asiassa isäni lapsena saamia joululahjoja, ja ne toi meille sama joulupukki, kuten aikaisemmin olen kertonut.

Saattaa olla, että lapsuuteni kirjojen kuvitus on vaikuttanut makuuni. Kuvittajana oli usein korkeimman luokan taiteilijoita, kuten Gustave Doré paroni Münchhausenin tarinoissa. Kun sain vanhan kirjani taas käsiini, muistin sopukoista nousi myös ne ihailevat ja jännittyneet tunnelmat joita monet kuvat muinoin herättivät.

Aikuisena löytyy monista kuvista uusia ilon aiheita. Paronin muotokuva on muka piirros veistoksesta, ja sen jalustaan taiteilija on merkinnyt nimensä ja vuosiluvun "CANOVA SC. 1766". Dorélla on ollut hauskaa, sillä Canova oli "tehnyt" tämän muotokuvan siis jo 9-vuotiaana! Canova näet syntyi vasta 1757...


Mutta kysynpä vain, kuinka moni lapsi olisi loppuiäkseen painanut mieleensä vanhan idean itsensä nostamisesta tukasta, ellei hän olisi nähnyt Dorén kuvaa? Itse sanontahan esiintyy puheissa ja teksteissä tuon tuostakin, varsinkin jos kysymys on poliittisesta väittelystä. Jos hänen näkemänsä kuva Münchhausenista itseään nostamassa olisikin ollut tavanomaista nykyaikaista suttutyyliä, olisiko se jäänyt samalla tavalla mieleen?


Kirjan kansilehti on aikojen kulkuessa kadonnut, mutta sen puutteessa ilmaisin omistukseni mutkattomasti suoraan kanteen. Kirja on ehkä painettu 1909, päätellen sen liitteenä olevasta mainoksesta, jossa kerrottiin lastenlehti Pääskysen vuosikerrasta tuona vuonna.