Vuorokausi

Tässä vain satunnainen huomio kielten ja asenteitten/perinteitten eroista.

Vain skandinaavisilla kielillä, itämerensuomalaisilla kielillä, hollannilla, venäjällä ja puolalla (plus sattuneesta syystä esperantolla) on oma sana 24 tunnin pituista ajan mittayksikköä varten. 

Ruotsin dygn on ilmeisesti sukua sanalle dag. Eestin ööpäev on rakennettu kuten esperanton tagnokto. Muut kuin mainitut kielet käyttävät vähän samantapaisia, puhekielessä harvinaisia konstruktioita, tai sitten tunti-ilmaisua 24.

Suomen vuorokautta on selitetty esimerkiksi myllyjen käyttöoikeudella, joka siis kullakin talolla saattoi olla vuorokauden pituinen. Jos näin on, sana ei ole aivan ikivanha.

Mutta miksi vain pohjoisilla kansoilla ja purjehtivilla hollantilaisilla on oma sana? Hatusta vedetty selitys: 

Pohjolassa varsinaisen valoisan päivän pituus vaihtelee aivan olennaisesti eri vuodenaikoina. Talvella työpäivää oli jatkettava pimeälle, mikäli mahdollista. Kesällä nukuttiin myös valoisaan aikaan. Pohjoiset ja hollantilaiset merenkulkijat joutuivat luonnollisista syistä laskemaan aikaa vuorokausittain. Päivän ja yön vaihtelu ei merkinnyt merellä niin paljon kuin umpimantereella.

Joku lukija saattaa olla asiasta paremmin perillä. Korjatkaa päättelyäni, olkaa hyvä.

Narraaminen ei ole reilua, Lottokauppias!

Ehkä minä olen aina ollut vähän hentomielinen, kun minusta hyväuskoisten ja tyhmien narraaminen on vastenmielistä, epäreilua ja kerta kaikkiaan väärin. Jaoin tuon yllä olevan loton fb-mainoksen siellä minne se tuli, enkä oikeastaan saanut kannustusta tällä hentomielisyydelleni. Tyhmyys, yksinkertaisuus ja herkkäuskoisuus on sallittu pilkanteon kohde tässä maailmassa. Ei puhettakaan, että meidän parempiosaisten tulisi jotenkin suojella heikompia.

Lasten narraaminen on kansatieteilijöiden mukaan ollut menneinä aikoina suosittu, mutta joskus hyvin julmakin huvittelun muoto. En laske kaikkia aprillauksia tähän, sillä niiden aiheuttama mielipaha kääntyy yleensä parhain päin yleisen yhteisnaurun ja ehkä pikku palkinnonkin vuoksi. Sellainen tapaus oli varhaisin aprillausmuistoni. Isä tuli jotenkin ovelan näköisenä lastenhuoneeseen, katseli ulos ikkunasta, ja sanoi: "Lapset, lapset, tulkaas katsomaan mitä ihmettä tuolla ulkona on!" Eihän siellä mitään ollut, mutta kaikki nauroivat aprillipilan vuoksi, ja taidettiin saada jotain maistuvaakin aamupalaksi.

Mutta sen kaltainen narraaminen, jossa palkintona on pilkka tai jonkin asian menettäminen, ei voi olla vaikuttamatta uhrin psykologiaan. Uhri saattaa muuttua varovaisemmaksi, ja välttää tällaisten tilaisuuksien uusiutumisia, mutta seuraavana uutena uhkana saattaa tulla vastaan teennäinen ja vilpillinen ystävällisyys. vähän niinkuin tuossa lottomainoksessa.

Mairea, hunajainen ääni, se jonka niin monista mainoksista tunnemme, lähestyy kohdettaan aloittamalla epätotuudella: "Unelmointi on jo puoli voittoa". Sitten se teeskentelee kiinnostusta: "Mistä sinä unelmoit?" Uhri luulee jonkun todella olevan kiinnostunut hänen unelmistaan, ja alkaa unelmoida ja kirjoittaa kommenttia. Ehkä jopa "tykkää" mukavan ystävällisestä sivusta. Vilunki jatkuu: näytetään kaikenlaisia unelmoinnin kohteita, ja vihjaistaan että monet ovat sellaisia jo onnistuneet loton avulla saavuttamaan. Tähän viettelijä voisi vielä sanoa: "Anna rahasi meille, me autamme sinua toteuttamaan unelmasi!" Tätä ei sanota, sillä voiton saamisen todennäköisyys on niin suunnattoman pieni.

Kun joku on huijauksen vuoksi menettänyt rahoja tai omaisuutta, sanotaan yleisesti: "Ei se ole tyhmä joka myy, vaan se joka ostaa". Minusta tämä ilmaisu on kyyninen, ja viittaa siihen että petkuttamisyhteiskunnan perusteet on jo hyväksytty.

Kirjallisuus ja laulut ovat täynnään yksinkertaisia tyttöjä, joita sutki kosiomies pettää. Jotkut tyytyvät nuolemaan haavojaan, jotkut kävelevät järveen. Kovassa menestyshakuisessa nykymaailmassa tuommoisista kohtaloista ei juuri välitetä. Tänään tyhmyys käy ilmi menestymättömyydestä. Luuseri on yleisesti hyväksytty pilkan kohde. Tyhmä mikä tyhmä - ja sen vuoksi vapaasti hyväksikäytettävä.

Kun nyt katson mitä ylle olen kirjoittanut, tuntuu siltä että näin voisi ajatella vain kokonaan tästä' maailmasta ulkona oleva onneton haihattelija. Myönnän, ettei tuo ole kovin väärä arvio...

Sibelius ja minä

Peter Lacovich ja Jean Sibelius Ainolassa 1954. Kuva KR

Ehdin minäkin valokuvata Sibeliuksen, kuorovierailun yhteydessä 1954. Kolme vuotta myöhemmin olin Ainolan puutarhassa seuraamassa hänen arkkunsa laskemista sen multaan.

Olin pojasta lähtien leimaantunut kahteen säveltäjään, isä-Bachiin ja Sibeliukseen. Ensimmäiset kaksi ostamaani orkesteripartituuria olivat Finlandia ja 2. sinfonia. Olinkohan silloin neljäntoista. Muut sinfoniat tulivat pian perässä, ja vieläkin on jäljellä nuottilehtiä joihin olin tehnyt pianosovitusta Finlandiasta ja 1. sinfonian finaalista.

Vaikka Sibelius oli orkesterimusiikin osalta ensimmäinen mestarini, hän on pysynyt monilla tavoin aktuellina koko ikäni. Vähän väliä käyn tarkastelemassa, miten hän rakentaa kiehuvan jousistokuvioinnin ylle puupuhaltimien ja käyrätorvien kudosta, sitä joka vie musiikillista kehittelyä eteenpäin. Eräs radion musiikkitoimittaja väitti sarkastisesti, että Sibelius oli oikein hyvä salonkimusiikin tekijä, mutta oli avuton orkesterinkäyttäjä sinfonisissa yhteyksissä. En tiedä mitä tämän heiton takana oikeasti oli, mutta totaalisen väärä se kumminkin on. Orkesterikudoksen rakentajana Sibelius oli suurenmoinen taituri, oman sävelkielensä puitteissa.

Vertaan sinfonisen musiikin kuuntelua polulla tai tiellä tehtyyn matkaan. Näkymät vaihtelevat, liukuvat toisesta toiseen. Välillä tullaan aivan outoihin ympäristöihin, välillä tutumpiin. Noustaan metsäisille ylängöille ja kallionäkymiin, ja laskeudutaan taas alas viljeltyihin laaksoihin. Matkan varrella tulee vastaan yllätyksiä, ihmeellisiä ja erikoisia maisemia, välähdyksiä jotka jäävät mieleen, tai vaelletaan riittävän pitkälti samanlaisessa ympäristössä, jotta saavuttaisiin taas jonkin mieltä sykähdyttävän näyn eteen.

Yleisradio on kiitettävästi osallistunut Sibeliuksen 150-vuotisen juhlan viettoon. Erityisen hieno on sarja jossa kapellimestari Hannu Lintu kertoo kunkin sinfonian tarinan, käy läpi niiden tematiikan ja erityispiirteet, ja esittää ne sitten Radion sinfoniaorkesterin kanssa. Panen tässä esimerkiksi vain viidettä sinfoniaa koskevan jakson. Loputkin löytyvät Areenasta. Toivottavasti kauan!

Kullakin on omat suosikkinsa Sibeliuksen sinfonioiden joukossa. Joku suosii romanttista Ykköstä tai mahdikasta Kakkosta. Jollekin Nelonen jää oudoksi, mutta Viides mahtavine "joutsenfinaaleineen" on kaiken täyttymys. Minulle läheisimpiä ovat ehkä Nelonen, Kuutonen ja Seitsemäs. Mutta kaikissa on omat herkkunsa.

Yksi Sibeliuksen vahvuuksista on kehittää kiehtovaa musiikkia ns. urkupisteen tai samana toistuvan sointujakson ylle. Sellaista on vaikkapa Ykkösen hitaassa osassa, Kakkosen finaalin sivuteemassa, Kolmosen toisessa osassa ja finaalissa, Viitosen 2. osassa ja finaalin "joutsenteemassa", sekä oikeastaan myös Seitsemännen jylhässä pasuunateemassa. Sähähteleviä jousistokuviointeja ja niiden ylle kehkeytyviä puhallinten teemoja on joka sinfoniassa. Ja entäpäs Sibeliuksen viimeisten sävellysten myrskyt, joita löytyy Tapiolasta, Myrsky-musiikista tai jopa 7. sinfoniasta!

Sibeliukseen on aikojen kuluessa liitetty niin monenlaisia ja keskenään ristiriitaisiakin tarroja, että niiden unohtaminen olisi nyt tärkeää. Palaaminen puhtaan musiikin pariin onnistuu oikein hyvin kuuntelemalla vaikkapa Hannu Linnun seitsemän ohjelmaa. Kuuntelin ne kaikki taas eilen, Viidennen itse asiassa kaksikin kertaa. Ainoa harmi oli etten löytänyt Kuudennen partituuria mistään. Se on ollut niin useasti tarkasteltavana, että on saattanut livahtaa vaikka patjan alle. Lähdenkin heti tutkimaan asiaa. 

Emigrantin vieras Helsinki

Monet someystävät ovat innostuneet tekemään Ilta-Sanomien testin, jossa katsotaan pystyykö vastaaja todistamaan olevansa Helsingistä tuleva pakolainen. Muualta Suomesta ei testin mukaan ole tarvetta paetakaan, minkä minä kyllä ihan hyvin ymmärränkin.

Itse en selvinnyt testistä. Olen näet muinaishelsinkiläinen, mamu eli maallemuuttaja melkein neljänkymmenen vuoden takaa. En edes tiedä mitä raitiotielinjoja pääkaupungissa enää on, tai mitä reittejä ne mahdollisesti ajavat. Paikalla jos satun käymään, käytän aina taksia, sillä en edes tiedä miten julkinen liikenne siellä toimii, tai mistä voi hankkia sellaisessa vaadittavan piljetin. Itse asiassa sain kauhun sikäläistä paikallisliikennettä kohtaan jo kolmisen kymmentä vuotta sitten, kun yritin matkustaa Pasilan tv-studioilta paikallisjunan kyydissä rautatieasemalle. Ihmettelin kun konduktööriä ei tullut, ja vielä enemmän sitten kun sellainen todella tuli ja ilmoitti että minua odottaa hirmuinen sakko kun matkustan liputta. Sellaisen olisin voinut kuulemma hankkia jostain loppupään vaunujen osastosta. Mistäpä maalainen sellaista tietämään...

Yllä on I.K.Inhan valokuva (vanhan) ylioppilastalon nurkalta kohti Aleksanterinkatua vuodelta 1908. Kuten huomataan, ei Stockmannin tavarataloa vielä ollut rakennettu, ja siihen menisikin vielä pari kymmentä vuotta. Mutta itse asiassa minun Helsinkini ei eroa paljonkaan tuosta Inhan  kaupungista. 1930-luvun lopun Helsinki on vieläkin tutumpi, ja sitä tuttuutta jatkui aina 60-luvulle asti. Silloin Helsinkiä kohtasi pommituksiakin pahempi tuho, kun liike-elämä alkoi toden teolla tuhota uusrenessanssi- ja jugend-kaupunkia.

Suuri osa Inhan veljen Usko Nyströmin kerrostaloista oli jo rakennettu vuonna -08. Isoisäni asui niistä kolmessa; minä tunsin hyvin viimeisimmän Katajanokalla. Jostain syystä isoisäni kävi kuvaamassa muutamia Nyströmin taloista joi rakennusvaiheessa - ehkä hän jopa tunsi arkkitehdin. Minä sitten tavallaan tutustuin Nyströmin veljesten nuorimpaan, Solmu Nyströmiin, sillä tämä oli tehnyt meidän klassisen saksankirjamme.

Sen verran perehtynyt olen 1900-luvun alun Helsinkiin, etten siellä eksyisi. 1930-luvun lopun Helsingistä minulla on jo muistojakin. Merkillistä muuten on, että vaikka useasti unissa käynkin "Helsinki"-nimisessä suurkaupungissa, koskaan en ole nähnyt siellä sodan jälkeisiä moderneja rakennuksia. 1920-luvun klassisismi on ilmeisesti "minun Helsinkini" tuorein rakennustyyli.

Näyttää siis pahasti siltä, että minun henkinen taustani pohjautuu 70 - 100 vuoden takaiseen maailmaan. Palaisin mielelläni sinne takaisin, parilla edellytyksellä. Pari maailmansotaa saisi mielellään nykykokemuksen nojalla pyyhkiä pois, samoin erinäiset sisällissodat. Ja tämän nykyisen siunauksellisen tietotekniikan veisin kyllä mukanani. Keskustelisin silloisessa Ansichtsbuchissa luontevasti Mika Waltarin ja Volter Kilven kanssa, herättäisin konservatiivisuudellani pahennusta jopa Koskenniemessä, ehkä peräti myös isässäni, mutta isoisäni Walterin kanssa olisin kyllä hyvät kaverit, kuten aina...

Sosialistinen peli - onko sellainen mahdollinen?

Mainiolla filosofisella sarjakuvasivustolla Existential Comics on tällä tavoin alkava strippi: 

Otin siitä esimerkiksi vain alun, loput kannattaa lukea sivustolta itseltään. Tässä Nietzsche pitää Epiktetosta ja Buddhaa täysinä idiootteina, koska he eivät masennu mahdollisesta häviämisestään lautapelissä. Se mitä Epiktetos sanoo viimeisessä ruudussa toi mieleeni muiston kaukaiselta 1970-luvulta.

Poikani olivat silloin pieniä, ja tein heille ja lähiperheelle useampiakin pelejä. Ainakin yhtä niistä pelataan kuulemma vieläkin. Sen nimi on "Poliittinen peli", ja se saattaa kirvottaa hauskoja hetkiä hyvänhenkisen porukan parissa. Omat kokemukseni muinaisuudesta tähdentävät myös peli-illan kohtuullista jalostamista viinin avulla.

Koska sosialismi oli 70-luvulla muotia, ja itsekin silloin sekaannuin sen lievimpään haaraan, yritin myös tehdä "Sosialistisen pelin". Siinä ei yritetä siis kahmia itselle etuisuuksia, pisteitä, rahaa tai asemaa toisten kustannuksella, vaan paras pelaaja olisi se joka eniten hyödyttää koko pelaavaa yhteisöä.

Heti kohta kävi ilmi, että uhrautuminen toisten hyväksi ei täytä näitä vaatimuksia. Stahanovilainen "työn sankari" voi olla toki hyvä esimerkki ja kannustaja muille, laiskemmille, mutta viimeisen päälle raataessaan hän ei hyödytä koko yhteisöä, kuten vaatimus olisi - kuuluuhan myös hän itse tähän yhteisöön.

Myöskään yhden kanssapelaajan auttaminen ei varsinaisesti tule kysymykseen. Siinähän saattaisi myös olla jonkinlaisen klikkiytymisen vaara. Sen sijaan oman pelimenestyksen jakaminen toisten kanssa olisi epäilemättä oikein, olipa sitten kysymys pisteistä tai muista hyödyistä, tai esimerkiksi joidenkin peliesteiden poistamisesta toisten tieltä.

Varsinaiseksi menestykseksi voisi laskea vaikkapa ennätyssuuren yhteisen pelihyödyn aikaansaaminen, olipa sitten kysymys yhteenlasketuista pisteistä tai vaikkapa peliajasta. Menestyksekäs peli edellyttää myös kaikkien osallistujien moraalisen tason korkeutta. Vapaamatkustajan ongelma olisi tällaisessa sosialistisessa pelissä hyvin suuri.

Jos yksi pelaaja onnistuu hankkimaan itselleen paljon hyötyä, nousee välittömästi esille kysymys siitä kuinka paljon hän on hyödyttänyt muita. Tässä suhteessa muiden pelaajien kateus tai piilevä ahneus saattaa romuttaa koko asetelman. Ei siis ole kovin hyödyllistä loistaa itse pelin suhteen, mutta yhtä huonoa on pelata tuloksettomasti. Tämä johtaa kovin helposti siihen, että peliä yritetäänkin pelata vain keskinkertaisesti, jottei tulisi sosiaalisia vaikeuksia. On lähdettävä siitä että kaikki muut pelaajat vahtivat sinua tarkoin, ja kyseenalaistavat vaikuttimesi herkästi. Jos pelisi lähtee loistavasti käyntiin, sinun on pienoinen pakko ryhtyä jarruttelemaan.

Eihän tämä tunnu ollenkaan mukavalta tavalta pelata. Samaa mieltä olivat kaikki sosialistiystäväni, ja niinpä sitten olikin aika ryhtyä kapitalistisoimaan pelisuunnitelmia sosiaalisen markkinatalouden suuntaan, jota tuolloin edusti innokkaasti kokoomus. Sosialismin rappeutuminen tällä peliteoriankin saralla oli selviö, ja kysymykseen tulikin rajoitettu voitontavoittelu. Siitä taas seurasi uusia riitoja, joten pelin teoriat - ja vähitellen koko sosialismi - jäivät omalta osaltani kyllä tähän.

Mutta palatakseni Epiktetoon ja Nietzschen peliin: on aivan mahdollista että pelaaja voi nauttia itse pelistä, aivan riippumatta siitä voittaako itse siinä vai häviääkö. Tässä meillä on uusi pulma ratkaistavaksi...

Jospas minä kissan saisin - oikeasti!

En mielelläni käy YouTubessa katsomassa mitä ihmiset ovat tehneet lauluilleni. Usein sitä joutuu raivon valtaan, kun sanoja tai sointukulkuja tai jopa melodiaa on muutettu. En ole kertaakaan nähnyt lauluni parantuneen sellaisesta. Tavallista on valitettavasti myös, että tiedot tekijästä eli tekijänoikeuden omistajasta puuttuvat. Nyt törmäsin lastenlauluun "Jospas minä kissan saisin". Pakko oli siis kirjoittaa laulu vielä kerran puhtaaksi, ja toivoa että se edes tätä kautta jotenkin leviäisi oikeassa muodossaan ja ehkäpä jopa oikealla tekijännimellä...

Muistan tarkoin miten tuon laulun tein. Pälkäneellä oli 70-luvun puolivälissä lasten luovan toiminnan leiri. Ajoin sieltä Valkeakoskelle (en vielä silloin asunut siellä) ja mukana oli opettajien ostoslista. Kävin silloisessa Koiton tavaratalossa, ja myös Alkossa. Paluumatkalla mietin että jotainhan minun piti lapsillekin tuoda, ja muistelin heidän esittämiään toiveita. Ja siinä se laulu sitten olikin.

Laulun keskijakso ("sille herkut kantelisin") oli minulla tavallaan jo valmiina. Kouluni saksankirjassa oli nimittäin runo, johon jo koulupoikana tein sävelmän. Se runo kuului näin:

Auf dem Berge Himalaja

wohnt Professor Calacaja.

Und die Frau, die Margarethe

sass auf dem Balkon und nähte.

Fiel herab, fiel herab,

und das linke Bein brach ab.

Kommt der Doktor hergerannt

mit der Nadel in der Hand.

Näht es an, näht es an,

dass sie wieder laufen kann!

Luontoa roskaamassa

Sosiaalisessa mediumissa eli Facebookissa pyörii tällainen teksti, jostain lehdestä valokuvattu.

En puutu tekstissä mainittuihin aikamääriin, jotka saattavat olla hiukkasen yläkanttiin arvioituja. En myöskään ota kantaa tekstin varsinaiseen poleemiseen sisältöön, joka toki on varsin keskeinen netti-inttelöissä.

Sen sijaan palautan mieleeni pohdinnan, jolla vuosia sitten herätin suunnatonta paheksuntaa eräässä julkisessa tilaisuudessa.

Kerroin jotain tähän tapaan. Mies menee metsään - niin, siis näin pahaa ei sovi kertoa mistään fiktiivisestä naisesta, varsinkaan kun läsnäolijoitten suuri enemmistö oli naisia... Ehkä on parasta aloittaa uudestaan. Otan kaikki syyt niskoilleni, semminkin kun olen tunnustettu sovinistirasistifasisti ja jopa kerran levyttänyt basistikin. Aletaan siis uudelleen.

Minä menin metsään. Eväänä oli kaupan pienessä läpinäkyvässä muovipussissa yksi banaani ja pikkuinen mehupakkaus pilleineen. Jossain vaiheessa söin sen banaanin ja imin mehun, ja heitin kuoret, mehupakkauksen ja sen pikkupussin törkeästi metsään. Tämän jälkeen tapahtui seuraavaa:

Banaaninkuoret jäävät paikoilleen, kuten kaikki muukin metsän eloperäinen karike. Kuorten sokeri houkuttelee hetimiten paikalle epälukuisen määrän makealle persoja pikkueliöitä, jotka pistävät poskeensa kaiken irti lähtevän. Muutamassa päivässä kuoret ovat jo siinä muodossa, että niitä voi olla vaikea havaita. Nopeasti niiden sitten käy samoin kuin muunkin karikkeen, eli niistä tulee uudelleen käytettävää eloperäistä massaa. Banaaninkuorten luontevin paikka on epäilemättä villissä luonnossa.

Päällystetystä pahvista tehty mehutetra jää suurin piirtein paikalleen, vaikka sen sisältämä makea mehunjäämä saattaakin houkutella paikalle jopa pakkauksen siirtämiseen kykeneviä eläimiä. Epäilemättä pakkausta järsitäänkin, mutta ainakin pillin reiästä sisälle tunkee pieneliö toisensa jälkeen. Vähitellen pakkaus alkaa täyttyä biomassasta, ja siitä tulee suojaisa paikka monenlaisille pikku kolonioille. Tämän pikkukodin elinkaariodote on jo selvästi pitempi, joskaan se ei tavoittane nykyisten ihmisrakennusten keskimääräistä eli noin 30 vuoden odoteikää.

Ohutta muovipussukkaa riepottelee tuuli aikansa, kunnes se jää johonkin jumiin. Vähitellen karike sitoo sen kiinteämmin paikalleen, ja siitä tulee suojaisa pesäpaikka pienille eläimille. Varsin nopeasti siihen myös syntyy reikiä pikkueläinten tai kasvien toimesta, joten rakenteesta tulee yhä monikäyttöisempi ja monenlaiseen uusiokäyttöön soveltuvampi. Lopulta senkin jäänteet hautautuvat eloperäisen perusmassan joukkoon.

Jos joku sattuu osumaan eväspaikalleni vuoden tai parin kuluttua, hän tuskin havaitsee pienintäkään jälkeä tekemästäni ympäristörikoksesta. Ja jos joku nyt etsii poliisin puhelinnumeroa, ymmärtäköön että mitä tähän kirjoitin on fiktiivisen kaunokirjallisuuden luokkaan sijoitettavissa.

Ainakin sanon näin poliisille, joka ei näinmuodoin voi minulle mitään.