Kaksitoista vuotta sitten esitettiin viimeiseksi jäänyt yhteispohjoismainen televisio-ohjelma Kontrapunkt. Siinä oli mukana kaikista viidestä pohjoismaasta kolmihenkiset joukkueet, jotka mittelivät aidossa maaotteluhengessä keskenään klassisen musiikin tuntemuksesta. Itse olin mukana Malmössä ja Kööpenhaminassa, sekä -98 Helsingissä, jossa me voitimme siihen asti voittamattomina pidetyt norjalaiset.
Oli mielenkiintoista havaita, että tuota "yläluokkaista" ja ruotsinkielistä ohjelmaa katsottiin ainakin täällä hyvin laajoissa piireissä, sellaisissakin jotka tuskin koskaan muuten olisivat seuranneet klassisen musiikin ohjelmia. Siinäkin mielessä ohjelman lakkauttaminen oli sivistyksenvastainen teko. En vieläkään tiedä täsmällisesti syyllisiä, mutta sellainen käsitys meille jäi, että päätös oli tullut Ruotsista. Joukkueemme häikäisevä tähti Ann-Kristin Schevelew saattaisi radiotoimittajana tietää paremminkin, mutta en ole muistanut kysyä.
Sten Bromanin ajoista Sixten Nordströmin vetämään sarjaan asti Musikfrågan Kontrapunkt edusti myös pedagogiikan syvimpiä oivalluksia. Mehän tiedämme todellisuudessa paljon enemmän kuin tiedämme tietävämme. Myös uusien asioiden oppiminen tapahtuu parhaimmillaan niin, että ne asiat kiinnittyvät aivoissamme jo valmiina oleviin "koukkuihin". Ne koukut pitää vain löytää, ja se tapahtuu viihdyttävästi ja hauskasti mm. ovelien vihjeiden avulla, vähä vähältä mahdottomia kytkentöjä pois sulkien.
Kontrapunktin lakkauttamisen jälkeen sain ajatuksen jatkaa samalla tiellä, mutta kirjallisuuden parissa. "Kilpailun" idea oli sama: esitin katkelman jostain kirjasta, ja sitten joukkueet saivat vuoron perään mahdollisuuden lähestyä oikeaa vastausta. Myös yleisöllä oli mahdollisuus osallistua. Kunnioituksesta mennyttä musiikkiohjelmaa kohtaan nimesin ohjelmani "Kirja-Kontraksi", ja vedin sitä vuosikaudet varsinkin Tampereen pääkirjastossa Metsossa. Kirjallisuusnäytteitä minulla on koossa puolisen tuhatta. Viime vuosien aikana olen jatkanut Kirjakontran kanssa Kangasalla - sinne on urkutehtaalle kokoontunut vuosittain joukko viimeisiä mohikaaneja, kirjallisuusarvuuttelun pinttyneitä ystäviä.
Yksi asia oli jyrkästi kielletty: kukaan ei saanut edes vahingossa möläyttää oikeaa vastausta heti. Sitä piti ennemminkin lähestyä vaivihkaa, ovelasti vihjaillen, niin että lopulta suurin osa yleisöstäkin ehti saada vapauttavan ja mieltä hyvittävän oivalluksen. Tällä tavoin suuri osa kuulijoista pääsi asiantuntijoiden rinnalla kaivelemaan aivojensa uumenia, ja löytämään sieltä paljon sellaista mistä ei oikeastaan ollut tiennytkään.
Tämähän se on tavallisen tietokilpailun dilemma: kysytään vaikkapa että "kuka voitti pronssia Melbournen olympiakisojen 400 metrin juoksussa, ja mikä oli aika?". Joku ilmoittaa että "Voitto Hellstén ajalla 46,20". Kuulijan reaktio on pelkkä "Aha"... Jos sen sijaan lähdettäisiin liikkeelle vaikka siitä, että juoksija taisi tulla maasta joka yleensä ei noissa geimeissä ole juhlinut, joku saattaisi ajatella että "voisikohan olla vaikka Suomestakin...", ja sen jälkeen että "keitähän juoksijoita meillä silloin oli...". Samalla tavalla saattaisi myös tuloksen haarukka supistua, monenlaisten ajatuskulkujen seurauksena, kunnes oikea aika löytyy.
Olen useasti yrittänyt saada tästä materiaalistani julki kokoelmia, joita voisi käyttää esimerkiksi koulujen kirjallisuudenopetuksessa. Ei ole onnistunut. Syitä (ja tekosyitä) on löytynyt aina kosolti jopa tekijänoikeuksia myöten, mutta perimmäisenä syynä lienee kuitenkin opettajien oma reviirinvarjelu.
Panen tähän yhden esimerkin siitä helpoimmasta päästä:
Niin hän lauloi lapsellensa; eikä kantele niin heleästi helise kuin hänen äänensä silloin sunnuntailakeassa tuvassa. Mutta koska hän oli lakannut laulamasta, katseli hän ääneti kauan ulos akkunasta korkeuteen päin; ylös pyhään, pyörryttävään korkeuteen hän katseli; ja hiilakas ja puhdas oli taivas, ei nähty yhtään pilven haitaletta kaarevan kannen alla; ainoastaan poutapääskynen, tuskin silmin näkyvä, siellä väikkyi, lentäin sinne, tänne, keveänä ja vilkasna kuin onnenlapsen aatos. Siinä hän istui, ja poski, päivän polttama, painui vasten uneliaan lapsen ohausta, mutta siniset silmät ylös sinisiin avaruuksiin katsoivat, ja rauhasta välähteli otsa.
Palasipa metsästä mies ja kuuli pihalle vaimonsa laulun, joka hänestä ei vielä koskaan ollut kaikunut niin ihanasti. Hän astui sisään, käyskellen perille, ja istui vaimonsa viereen; se oli ystävällisyyttä, jota hän harvoin ennen oli osoittanut. Kerkeästi kääntyi vaimo hänen puoleensa, laski lapsen hänen polvellensa, painoi otsansa vasten miehen rintaa ja hyrskähti väkivaltaiseen itkuun. Mutta löipä mies nyt käsivartensa ympäri hänen kaulansa, pyhkien erään suikulan tuosta pellavakeltaisesta tukasta hänen korvansa taakse. Siinä he istuivat tyynenä sunnuntai-iltana valkealla rahilla valkean pöydän päässä.
Olisiko käännöskirjallisuutta? Jos ei, olisiko modernin kirjallisuutemme merkkiteos? Kävisikö kieliasusta ilmi jotain? Jne., jne...
Jos tämän joku lukee, lähettäisikö Kontrapunktin ja Kirja-Kontran hengessä ovelasti vihjailevia kommentteja? Onneksi minun ei tarvinnut lukea tätä katkelmaa ääneen - en ole siinä koskaan onnistunut ilman sitkeätä, ahdistavaa palaa kurkussani. Niin kaunista tämä teksti on, itse asiassa kauneinta mitä tiedän.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti