keskiviikko 25. helmikuuta 2015
Ikuisuudenmatala
Oli sunnuntai, lämmin ja tyyni sunnuntaiaamu. Pieninkään tuulenviri ei liikuttanut lehtiä Haraholmenin puissa. Kaukana siintävä Ryssänkari tuntui leijuvan ilmassa. Horisonttia ei näkynyt, auer sulautti meren pilvettömään taivaaseen. Työnsin veneen vesille ja aloin soutaa kohti etelää ja avomerta. Ainoa ääni tässä hiljaisuudessa oli veden suloinen liplatus veneen kokassa. Tuntui melkein pahalta rikkoa peilityyni vedenpinta airon lavalla.
Saari oli jo jäänyt kauas, kun havahduin uuteen ääneen. Se tuntui tulevan veneen alta. Vilkaisin laidan yli ja näin kuinka vesikasvit pyyhkivät veneenpohjaa. Kellertävä merenpohja näkyi kasvien alta kahluusyvyydessä. Olin tullut matalikolle, jota en ollut huomannut merikortissa, vaikka sen lukeminen oli melkein päivittäistä.
Minuun iski äkkiä alkukantainen kauhu. Merenpohja oli ikäänkuin alkanut työntäytyä kohti pintaa, ja uhkasi turvallisuuttani. Käänsin veneen ja soudin minkä airoista lähti, enkä rauhottunut ennen kuin kokka karahti valkaman hiekkaan, ja itse seisoin tukevalla maanpinnalla.
Tämä tapahtui kesällä 1950. Olin vielä kolmentoista, mutta alkaisin lukion Norssissa syksyllä. Vasta kahden vuoden päästä lukisin jotain joka hiukan muistuttaisi mystistä autereisen sunnuntain kokemustani:
Kumma nimi joskus kuultiin.
Lasten kesken luultiin
että on se pelkkä sana,
vaikka joskus unta nähtiin:
mereen, tähtiin
piirtyi purjepaatin vana
loputonna, haihtuvana
kaiken järjellisen taaksi.
Ajatusten vilkas haaksi
puikkelehti,
hyppelehti,
joskus uupui, joskus ehti
unten luona ollessaan
Ikuisuudenmatalaan.
Tässä Hellaakosken runosarjassa Ikuisuudenmatala (kokoelmasta Sarjoja, 1952) tuo Raahen edustalla oikeastikin sijaitseva kalastajien suosima matalikko saa suorastaan mystisen merkityksen.
Vielä pari vuotta, ja sitten lukisin vielä täsmällisemmän kuvauksen tuosta sunnuntaista Haraholmenin pienellä saarella. Se on Jarl Hemmerin runo 'Spegling' (1929), jonka Otto Palmgren sävelsi suurenmoiseksi lauluksi.
Yksi runon kuvista onnistuu minulta vain unissa, ja sekin kauan sitten, nuorempana: "Jag vill simma ut i de vita sommarmolnen". Veden pinta jakaa minun maailmani kahteen osaan, tuttuun ja tuntemattomaan. Tunnen itseni turvalliseksi vain syvissä vesissä, eikä tässä ole mitään syvällistä metaforaa. Jos syvyydestä alkaa nousta jotain, kiviä, pohjaa, olentoja, hirviöitä, ne kaikki pelottavat ja uhkaavat minua. En kykenisi uimaan rakkolevän tai ahvenvidan ympäröimälle karikolle, jossa minulle tuntemattomat kivet saattavat koskettaa jalkoja tai vatsaa. Vain syvä vesi jossa ei vahingossakaan voi saada pohjakosketusta on minusta turvallinen uida. Vene on toista, se suojaa veden alaisilta, ja sen turvaamana on vain hauskaa seikkailla karikoissa tai matalikoilla.
Merkillistä, että järjellisellä ihmisellä voi sittenkin joskus pulpahtaa pintaan joitakin alkukantaisia, muinaisuudesta kumpuavia pelkoja.
Minä ja perheeni Haraholmenilla vuonna 1950. Olen jo siirtymässä kohti aikuista maailmaa...
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Jaan tuon pelkosi niin veneessä kuin uimasillakin. Ei haittaa ajatus siitä, että vettä on alla sata metriä haukineen kaikkineen, kunhan ei näe mitään ylimääräistä. Mitään, jonka ei tiedä olevan siinä.
VastaaPoistaEn tiedä, onko minun pelkoni kotoisin Kemijoen uppotukeista, jotka ajelehtivat pystyasennossa pohjan ja pinnan välillä, ja aaltojen ja virtausten johdosta välillä saattoivat pulpahtaa toisesta päästä pinnan yläpuolellekin.
KR
VastaaPoista'että järjellisellä ihmisellä voi sittenkin joskus pulpahtaa pintaan joitakin alkukantaisia'
Tervetuloa samaan sakkiin! :)
Ja tuosta kättä päälle:
http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/09/09/kuusi-kuvaa-juha-hurmeen-elamasta