Ihan tyhmää, sanoi tyhmä.

Tuttavani julkaisi facebook-sivullaan myönteisen arvion erään vasta kuolleen kirjailijan teoksesta. Hänen kaverinsa "X" tiedotti, ettei ikimaailmassa lukisi sitä, eikä raamattuakaan. Kolmas keskustelija huomautti että kyllä raamatussa on mielenkiintoisia kohtia, kuten myös vaikka Kalevalassa.  "X" ilmoitti ettei kyllä sitä kalevalaakaan lukisi. 

Tämä on normaaliesimerkki sosiaalisen median käyttäytymisestä. Yllä kerrottu tapahtui suljetussa kaveripiirissä, mutta kaikille avoimissa sivustoissa viimeistään kolmannessa kommentissa julistaa joku jyrkän halveksuntansa joko kirjoittajaa, aihetta tai ylimalkaan jotain kohtaan. 

Psykologi tai psykiatri voisi tästäkin sanoa jotain valaisevaa.  Amatööripsykologina tunnistan näissä julistajissa syvän katkeruuden, ylimielisyydeksi naamioidun alemmuudentunnon, sekä - sanotaan nyt suoraan - fiksuusvajeen, joka on käynyt itse julistajallekin jotenkin havaituksi.

Ei ole ollenkaan mukavaa, jos joku huomaa että muut keskustelevat sujuvasti keskenään aiheista jotka menevät ylitse huomaajan hilserajan, tai käyttävät sanastoa tai kieltä joka ei aukene. Vaikka nämä hienopierut eivät millään tavalla käyttäytyisi ylimielisesti, katkeroitunut sivustaseuraaja toteaa oman alamittaisuutensa, yrittää kääntää sen paremmuudekseen, ja halveksii mokomia elitistejä.

Tämäntapainen ylösalainen reagointi lipsahtelee joskus myös ammattitoimittajien teksteihin. Yle lähetti ohjelman, jossa pohdittiin mahdollisen 9. planeetan piileskevän aurinkokunnan laita-alueella. Tv-kriitikko oli hapan, arveli että mokoma juttu saattaa kiinnostaa vain harvoja asiantuntijoita. Katsoin ohjelman, ja se oli tavanomaisen kepeästi tehty, hiukkasen pintapuolinenkin. Happamuuden täytyi johtua jostakin kirjoittajaan henkilökohtaisesti osuneeseen, mutta ehkä tiedostamattomaan heikkoon kohtaan.

Koska ihminen on olemassa ainoastaan silloin kun hän jättää jälkiä ympäristöön ja someen, typeryys on meillä nykyään näkyvämpää kuin sen tarvitsisi kohtuuden nimessä olla.