(Nyt kävi sitten niin, että Herra Petteri muutti majansa Sääksmäen historialliseen maisemaan. Hän asui keskiaikaisen kirkon naapurissa, lähellä suuren harjun vierellä sijaitsevaa Voipaalan kartanoa, ja seutukunnan vanhinta kansakoulua. Tämän koulun lapsille hän kertoi kaksi seuraavaa satua.)
Herra Petterin seikkailuja 3
Herra Petteri koulussa
1. luku
HERRA PETTERI FILOSOFOI JA KATSOO PEILIIN
Herra Petteri istui kirjoituspöytänsä ääressä ja täytti piippuaan. Hänen mielestään piipun tupruttelu auttoi ratkaisemaan pulmia. Jotkut olivat ankarasti toista mieltä, ja he olivat periaatteessa tietysti aivan oikeassa.
Mutta Herra Petterillä oli paljon pulmallista ajateltavaa, sillä hän harrasti filosofiaa. Ja ne jotka harrastavat filosofiaa, miettivät usein hyvin omituisia kysymyksiä, kuten että "Kuuluuko ääniä, jos kukaan ei ole kuuntelemassa?", tai että "Voiko Jumala luoda niin ison kiven ettei hän jaksa sitä nostaa?".
Monet aikuiset suhtautuivat tällaisiin kysymyksiin vähättelevästi. Olihan nyt kertakaikkista ajanhukkaa miettiä mokomia asioita joista ei ole minkäänlaista hyötyä. Ihan lapsellista!
"Lapsellista?", tuhahti Herra Petteri itsekseen. "Lapset kyllä miettivät paljon näitä asioita, mutta niin tekevät myös viisaat filosofit. Eikä moniin lasten ja filosofien kysymyksiin ole helppoa vastata!"
Paljon pienempikin pulma Herra Petterillä kyllä oli. Hän oli nimittäin löytänyt talonsa edestä tieltä aivan samanlaisen pienen pyöreän vaaleanpunaisen taskupeilin kuin kerran aikaisemmin. Se aikaisempi peili oli hänellä ollut mukanaan Satumaassa, ja peilillä olikin ollut melkoinen osuus ilkeän Noitakuningattaren kukistamisessa. Mutta sen peilin Herra Petteri oli antanut pienelle keijukaiselle muistoksi.
Kulkiko talon edestä jonkun huolimattoman taskupeilikauppiaan reitti - vai oliko keijukainen nyt halunnut jostakin syystä palauttaa oman peilinsä?
"Voi helkkarin helkkari sitä suloista keijukaista", huokasi Herra Petteri. Ja tunsi punastuvansa.
Hänen piti oikein katsoa peilistä: mahtoiko hän, suuri salapoliisi, olla kovinkin naurettavan näköinen punastuessaan. Mielellään hän ei kyllä yleensä peileihin kurkistellut. Mitäpä niistä muuta näkyisi kuin pyöreät kasvot, leveä nenännykerö ja harmaantuneet viiksentyngät nenän alla! Jotkut tuttavat naureskelivat että Herra Petteri näytti ihan Sokrateelta. Mutta mikäpä vika siinä muka oli, ärhenteli Herra Petteri itsekseen, Sokrates oli sentään muinaisen Kreikan viisain filosofi!
No, Herra Petteri vilkaisi kuitenkin peiliin - ja hämmästyi niin perinpohjin, ettei hänen ajatuksissaan enää liikkunut mitään, ei viisasta eikä edes tyhmää. Peilistä ei näkynyt enempää hänen itsensä kuin Sokrateenkaan naama, vaan sen keijukaisen nauravat silmät jotka hän jo kaksi kertaa oli Satumaassa tavannut.
"Taisitpa hämmästyä", kuului peilistä pikkuruinen ääni. "Minä tuon peilin sinun talosi eteen jätin - tai oikeastaan se naapurin pikku tyttö jolle sinun piti se edellinen peili antaa."
"Mistä se pikkuinen tyttö tiesi tämän peilin tänne pudottaa?" ähkäisi Herra Petteri, kun ei viisaampaakaan keksinyt.
"Minäpä tunnen hänet", sanoi keijukainen salaperäisesti.
2. luku
HERRA PETTERI SAA KUMMALLISEN TEHTÄVÄN
Samassa soi puhelin. Siellä oli Harjunrinteen koulun rehtori, ja hän vaikutti vähän hermostuneelta. Asianlaita oli niin, että koulussa oli parin päivän ajan tapahtunut kummia. Monenlaisia pieniä esineitä oli kadonnut, avaimia, muovikoruja, viivaimia, jopa pyyhekumeja, eikä niitä kovasta hakemisesta huolimatta löytynyt mistään. Ei oppilaitten pulpeteista, ei kaapeista, ei koulurepuista, ei keittiön uunista, ei edes eteismattojen alta.
"Kyllä me ensin ajattelimme, että joku lapsista on saanut päähänsä näpistellä tavaroita, mutta juuri äsken tapahtui pahempaa. Opettaja Hienoselta on viety jotain arvokasta, mutta hän ei halua sanoa mitä. Hän on sulkeutunut varastohuoneeseen eikä suostu tulemaan ulos."
Koska Herra Petterillä juuri nyt ei ollut sen ihmeellisempää tekemistä, hän päätti käydä koululla katsomassa. Oli kaunis kevätpäivä, tuomet, syreenit ja omenapuut olivat nupuillaan, ja kohtsillään koko Harjunsyrjän kylänraitti olisi kuin kukkiva, tuoksuva paratiisi.
3. luku
HERRA PETTERI KUULUSTELEE
Herra Petteri ja rehtori astuivat luokkahuoneeseen. Kaikki lapset oli kutsuttu sinne, ja he istuivat vakavina pulpeteissaan. Rehtori sanoi ankaralla äänellä:
"Tässä on Herra Petteri, kuuluisa salapoliisi. Hän pystyy selvittämään maailman kummallisimmatkin rikokset. Joten nyt on siis viimeinen hetki tunnustaa..."
Lapset olivat vaiti. Joku pienimmistä alkoi tuhertaa itkua. Herra Petteri sanoi silloin nopeasti:
"Kröhöm. Ehkäpä menenkin ensin kuulustelemaan opettaja Hienosta. Lapset eivät luultavasti tiedä asiasta yhtään mitään."
Herra Petteri meni varastohuoneen ovelle, koputti siihen, ja sanoi: "Olen Herra Petteri. Kertokaapa nyt, mitä teiltä on kadonnut."
Varastohuoneesta kuului ahdistunut kapea ääni, joka sanoi: "En minä voi! Tämä on niin kauheaa!". Herra Petteri huomasi, että opettaja Hienonen todella oli kauhuissaan, ja että häneltä todella oli viety jotain tärkeää. Silti Herra Petteri halusi tietää enemmän.
"En minä voi!" sanoi ahdistunut ääni. Niinpä Herra Petteri palasi luokkahuoneeseen ja kysyi lapsilta:
"Tietääkö kukaan teistä mistä nyt oikein on kysymys?"
Kaikki luokassa istuvat lapset (ja opettaja) katsoivat kuka ikkunasta ulos, kuka kattoa ja kuka sormenkynsiään ja vaikenivat. Herra Petteri muisti oman kouluaikansa: Opettaja kysyi, kenellä se oli se kumiritsa jolla lennätettiin paperitolloja. Ensimmäisessä pulpetissa istuja katsoi viattomana taaksensa, tämä taas taaksensa, kunnes tuli Petteri-pojan vuoro. Hänkin katsahti viattomana taaksensa, mutta huomasi ettei siellä enää istunut ketään. Ja Petteriltä se ritsa sitten löytyikin.
Herra Petteri silmäili luokkaa. Melkein kaikki lapset vastasivat hänen katseeseensa täysin avoimin ja kirkkain silmin. Pari tyttöä ja yksi poika välttelivät Herra Petterin katsetta, mutta vähitellen, pitkän hiljaisuuden jälkeen myös nämä loivat katseensa aivan kirkkaina Herra Petteriin. "Noilla oli jotain tunnustettavaa", ajatteli Herra Petteri, "mutta ei mitään tärkeää", hän sitten mielessään tarkensi.
4. luku
HERRA PETTERI JA LAPSET PANTTIVANKEINA
Juuri kun Herra Petteri ajatteli kysyä lapsilta jotain asiaan liittyvää, kuului ulko-ovelta metakkaa, ja luokan ovesta porhalsi sisään villin näköinen mies heiluttaen isoa veistä. Mies soperteli jotain tämän kaltaista että "nyt te kaikki olette panttivankeja", ja sitten että "jos joku teistä yrittää jotakin, minä kyllä...!", ja heilutti veistänsä. Kaikki lapset ja rehtori sukelsivat heti pulpettien alle. Rehtori ei sinne oikein mahtunut, ja se olisi tavallisessa tilanteessa kovin naurattanut lapsia. Mutta ei kyllä nyt...
Samalla kuului ulkoa poliisiautojen ujellusta. Herra Petteri huomasi ikkunasta, että koulurakennusta ryhdyttiin piirittämään, ja että poliiseja hiipi koulun joka nurkalle.
Yksi luokkahuoneen ikkunoista sattui olemaan auki, ja Herra Petteri huusi hyvin kovalla äänellä:
"Menkää pois sieltä! Täällä on Herra Petteri!"
Vähän ajan kuluttua ulkoa kuului kova ääni: "Toistakaa mitä sanoitte!"
Herra Petteri aikoi juuri vastata, kun luokkaan sännännyt villin näköinen mies karjaisi: "Pois ikkunasta!", ja heilutti varmuuden vuoksi pitkää veistänsä.
5. luku
HERRA PETTERI KESYTTÄÄ ROSVON
Seurasi valtavan pitkä hiljaisuus. - Jälkeen päin muuan Samuli kertoi sen aikana miettineensä miten hän olisi käskenyt kesyjä panttereitaan käymään veitsimiehen kimppuun. Eräs Tuomas taas arveli avaruusystäviensä saattavan hyvinkin lähettää laasersäteitä jotka kivettävät roiston siihen asentoon jossa hän oli. Niina-niminen tyttö taas kertoi ajatelleensa että hän saattaisi rakkaudesta puhumalla suostuttaa veitsimiehen luopumaan kaikista pahoista aikeistaan. - Tästä kaikesta kerrottiin kuitenkin vasta jälkeen päin.
Tuon ratkaisevan hiljaisuuden aikana Herra Petterin aivot kävivät lähestulkoon ylikierroksilla. Miten ihmeessä hän voisi selvittää tilanteen? Hän päätti kysyä veitsimieheltä: "Mitä sinä pakenet?"
"Minä ryöstin kyläkaupan", mies sanoi. "Ne hälyttivät poliisin", hän lisäsi.
"Mitä sinä tarvitsit?", kysyi Herra Petteri. "Rahaa!", mies vastasi. "Minkä vuoksi?", kysyi Herra Petteri. "Kun minulla ei ollut sitä", mies sanoi. Herra Petteri näytti tyytyvän vastaukseen ja kumartui ikäänkuin alistuneena. Salaa hän otti esiin vaaleanpunaisen pikkupeilin ja mutisi:
"Auta nyt!"
Mutta peilistä katsoi keijukaisen sijasta tuttu lohikäärme, joka kähisi: "Näytä minut hänelle!"
Herra Petteri kääntyi veitsimiehen puoleen, ojensi peilin ja sanoi rauhallisesti: "Katsopas tästä peilistä mitä sinulla on naamassasi!"
Mies lähestyi epäluuloisena ja katsahti peiliin. Samassa hän kalpeni, alkoi täristä ja huusi kovalla äänellä:
"Antakaa anteeksi! Minä en koskaan enää tee pahaa!". Sitten hän heitti veitsen lattialle, kaivoi taskuaan ja sanoi: "Tässä on ne rahat! Ottakaa ne, mutta älkää enää näyttäkö minulle peiliä!". Herra Petteri otti rahat, laski ne ja totesi hiljaa:
"Kaksisataakolmekymmentäviisi markkaa. Tämän vuoksi sinä siis olit valmis pilaamaan oman elämäsi ja monen lapsenkin elämän..."
Rosvo uikutti: "Minä olen ihan kiltti... Älkää enää näyttäkö sitä peiliä... Minä menen kyllä mieluummin vankilaan..."
Herra Petteri huusi poliiseille ikkunasta: "Älkää tehkö mitään! Me tulemme nyt ulos!"
Ja niin Herra Petteri talutti vapisevan rosvon pihalle, jossa poliisit heti ottivat hänet haltuunsa. Poliisipäällikkö katsahti ihmeissään Herra Petteriin ja kysyi: "Miten ihmeessä saitte hänet noin äkkiä talttumaan?"
"Hmmm...", sanoi Herra Petteri salaperäisesti, "keijukaisista ja lohikäärmeistä ei koskaan tiedä." Poliisipäällikkö ei sanonut siihen yhtään mitään, mutta vilkaisi Herra Petteriä tuon tuostakin vähän siihen tapaan että "tuo ukko taitaa kyllä tulla vanhuuden höperöksi...".
6. luku
HERRA PETTERI SAA IDEAN
Herra Petteri jäi pihalle ja katseli ympärilleen. Vähitellen myös rehtori ja lapset hiipivät ulos ja katselivat salapoliisia ihailevin katsein. Silloin Herra Petteri sanoi äkkiä: "Onkos täällä paljon lintuja?"
"Onhan täällä", ihmetteli rehtori. "Varpusia ja laululintusia ja fasaaneja ja kaikkia", hän jatkoi. "Ja harakoita!", lisäsi siihen eräs pojista.
"Vai harakoita...", mutisi Herra Petteri. "Olettekos nähnyt niiden pesiä?", hän sitten kysyi lapsilta. "Tuonne ne aina lentävät!", sanoivat pojat, näyttivät läheisiä puita, ja alkoivat innostua. "Kukas teistä on hyvä kiipeämään?", kysyi Herra Petteri. "Minä! Minä! Minä!", huusivat monet pojista.
"Nyt tehdään pieniä valmisteluita", sanoi Herra Petteri. "Etsikää jostain pitkä naru ja jonkinlainen kori!", hän sitten lisäsi. Rehtori kiirehti hakemaan välineitä, mutta sanoi palattuaan hyvin arvovaltaisella äänellä: "Mutta puihin kiipeäminen on täällä ankarasti kielletty!"
"Tämä on rikosasia!", sanoi Herra Petteri yllättävän tylysti, ja kääntyi sitten erään notkean näköisen pojan puoleen. "Nyt kiinnitämme tämän narun sinun vyöhösi, ja sinä kiipeät tuohon puuhun!" Rehtori yritti vielä estellä: "Tämä on ehdottomasti kiellettyä! Kiipeäminen on vaarallista!". Mutta Herra Petteri kysyi pojalta: "Pystytkö kiipeämään tuohon puuhun?". "No ihan varmasti! Minä olen kiivennyt näihin puihin ennenkin!". Rehtori katsoi poikaan hyvin moittivasti ja aikoi juuri sanoa jotain, kun Herra Petteri ärähti: "Minä määrään täällä nyt!".
Niin poika alkoi kiivetä. Hän oli todella notkea, ja hän asetti jalkansa hyvin tarkoin oksille ja oksantyngille. "Täällä on pesä!", hän sitten huusi. "Onko siellä mitään?", Herra Petteri luikkasi takaisin. "On... täällä on vaikka mitä!", poika vastasi.
"Nyt tehdään näin", Herra Petteri käski, "sinä vedät korin ylös, ja poimit siihen kaiken mitä löydät! Ja te muut", Petteri sanoi ja kääntyi rehtorin ja lasten puoleen, "te menette nyt tuonne nurkan taakse ja pysytte siellä!" Samalla hän mulkaisi heitä sen verran pahasti, että yhtään vastalausetta ei kuulunut, ei edes rehtorilta.
Puuhun kiivennyt poika alkoi latoa jotain koriin. "Ota myös se koko pesä!", Herra Petteri sanoi vähän hiljempää. Hetken kuluttua hän jatkoi: "Laske nyt se kori tänne!". Poika laski, ja alkoi sitten kiivetä alas.
Herra Petteri katsoi koria, työnsi jotain takkinsa alle, ja sanoi pojalle: "Nyt viet tämän korin rehtorille ja pyydät häntä tarkistamaan onko siinä kadonneita esineitä. Etkä sitten puhu kenellekään siitä pesästä!" Sitten Herra Petteri käveli koulun ovesta sisälle ja mutisi mennessään: "Minulla on vielä yksi tehtävä."
7. luku
HERRA PETTERIN VIIMEINEN JA SALAISIN TEHTÄVÄ
Herra Petteri käveli suoraan varastohuoneen oven taakse, jossa opettaja Hienonen vielä lymyili, ja sanoi: "Minulla on jotain teille. Jätän sen tähän oven taakse." Ja sitten hän palasi pihalle.
Rehtori ja lapset siellä poimivat korista erilaisia esineitä. "Minun avaimeni!", huudahti joku lapsista. "Ja tuo on minun tukkapinni!", huusi toinen. "Ja se opettajan katkennut viivotin!", ähkäisi rehtori. "Onkos siinä nyt kaikki?", kysyi Herra Petteri. "On!", huusivat lapset ja rehtori. Samassa tuli opettaja Hienonen säteilevästi hymyillen pihalle. "Nyt on kaikki hyvin!", hän kujerteli ja katsoi rehtoria pitkään.
Rehtori vähän punastui, mutta kokosi sitten itsensä ja sanoi Herra Petterille: "Tämä on koulumme suuri päivä! Emme koskaan unohda tätä päivää!" Ja sitten hän lisäsi arvovaltaisella äänellä: "Ja nyt kaikki lapset takaisin luokkiin! Koulupäivä jatkuu!"
Mutta Herra Petteri lähti kävelemään kohti kotiaan. Mutkan takana hän kaivoi pienen vaaleanpunaisen peilin taskustaan, katsoi siihen ja sanoi nämä omituiset sanat:
"Mitenkäs teillä päin muuten menee?" Hetken kuluttua hän sanoi: "Sepä hauskaa! Sano paljon terveisiä lohikäärmeelle!".
Ja sitten hän onnellisen näköisenä jatkoi pitkin kylänraittia, jossa tuomet, syreenit ja omenapuut aivan kohta alkaisivat kukkia, kaikki yhdellä kertaa. Hän ajatteli: "Siihen harakanpesälle kiivenneeseen poikaan minä kyllä luotan. Hän ei kerro mitään. Ja jos opettaja Hienonen ei heikkona hetkenään paljasta kaikkea, rehtori ei koskaan saa tietää että harakka rakensi pesänsä opettaja Hienosen peruukkiin!"
(Loppu)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti