Herra Petteri ja 999 noita-akkaa I

Herra Petteri ja 999 noita-akkaa

1. luku

HERRA PETTERI JOUTUU OMITUISEEN TILANTEESEEN

Herra Petteri istui kirjoituspöytänsä ääressä, ja torkkui. Äkkiä hän kuuli hennon äänen sanovan: 

"Herra Petteri, herää!" 

Herra Petteri raotti toista silmäänsä ja näki pöydällä edessään pikkuruisen keijukaisen. Siitä hän arvasi näkevänsä unta, ja sulki silmänsä. Mutta sitten hän taas kuuli hennon äänen, joka sanoi: 

"Herra Petteri, herää!" 

Herra Petteri raotti molempia silmiään, ja pöydällä hänen edessään oli yhä pikkuruinen keijukainen. Herra Petteri oli hyvin viisas ja hyvin realistinen mies, ja hän tiesi hyvin ettei keijukaisia ollut olemassa. Mutta herra Petteri oli myös tavattoman hyvä päättelemään, ja nyt hän päätteli näin: 

"Jos nyt nipistän itseäni tietääkseni olenko hereillä, niin mistä voin tietää, näenkö nyt myös unta siitä että nipistys tekee kipeää?" 

Sen tähden herra Petteri päätti kohdata asiat sellaisina kuin miltä ne näyttivät, ja kysyi keijukaiselta: 

"Kukas sinä oikein olet?" 

"Minä olen keijukainen Satumaasta, ja olen tullut pyytämään sinulta apua hyvin tärkeässä asiassa." 

Herra Petteriä nauratti. Jos tämä oli unta, niin se oli ainakin hyvää unta, ja sitä kannatti myös jatkaa hyvin. Ja Herra Petteri hymyili keijukaiselle kauniisti ja kysyi: 

"Miten minä, maallinen salapoliisi, voisin auttaa Satumaan asioissa?" 

Silloin keijukainen kertoi Herra Petterille järkyttävän tarinan. 999 ilkeää noita-akkaa oli yhdistänyt voimansa ja ryöstänyt Satumaan Kuninkaan Tyttären ja sulkenut hänet pyöreään torniin laaksossa vuorten keskellä. Tornia vartioi kaksi hirmuista lohikäärmettä, ja sen ympärillä on 317 mustaa kiveä, joiksi noita-akat olivat muuttaneet prinsessaa pelastamaan tulleet urheat prinssit ja heidän hevosensa. 

"Ja minun siis pitäisi onnistua siinä, missä Satumaan uljaimmat sankarit ovat muuttuneet mustiksi kiviksi", ihmetteli Herra Petteri. 

"Suostuthan, kiltti Herra Petteri", pyysi keijukainen ja katseli Herra Petteriä vastustamattomilla silmillään. "Sinun neuvokkuutesi on kuulu Satumaassa saakka, ja sitä paitsi jotkut arvelevat, etteivät Satumaan taiat tepsi oikeaan ihmiseen." 

Herra Petteri tuumi että tuossa saattoi olla perää, ja sitä paitsi kaikki muutenkin oli vain unta. Ja niin Herra Petteri päätti lähteä pelastamaan Satumaan Kuninkaan Tyttären hirmuisten noita-akkojen ja pelottavien lohikäärmeitten vallasta.

2. luku

HERRA PETTERI SAAPUU SATUMAAHAN

"Sulje silmäsi, Herra Petteri", keijukainen sanoi. 

Herra Petteri sulki silmänsä, ja heti alkoi tuuli viuhua hänen ympärillään. Vähän ajan kuluttua keijukainen sanoi: 

"Nyt olemme Satumaassa." 

Herra Petteri aukaisi silmänsä, ja näki pienen polun tiheässä metsässä. Polku vietti loivasti ylöspäin, ja kulkeminen tuntui Herra Petteristä tavattoman kevyeltä. Puut harvenivat vähitellen heidän ympärillään, niiden tilalle tuli pian kituliaita pensaita, ja sitten Herra Petteri huomasi kiipeävänsä vuoren nurmikkoista rinnettä. Näköala oli valtava, mutta vaikka Herra Petteri kuinka yritti terästää katsettaan, näkyvissä oli pelkkää metsää metsän jälkeen. 

"317 mustaa kiveä", Herra Petteri sanoi. "Miksi vain 317?" 

"Yksi prinsseistä tuli kävellen", keijukainen vastasi. 

Vuoren rinteellä kävi lopulta ruohikkokin vähiin, ja sitten Herra Petteri kiipesi vaarallisessa louhikossa, ja varoi huolellisesti putoamasta ammottaviin rotkoihin. Keijukainen lensi hänen vierellään, ja Herra Petterin mielestä tämän siivet näyttivät välillä aivan suuren sudenkorennon siiviltä. 

Vihdoin he pääsivät vuoren harjalle, ja Herra Petteri katseli kiinnostuneena sieltä aukeavaa näköalaa. Laakso oli näkyvissä, ja keskellä laaksoa kohosi korkea pyöreä torni. Niin kaukana torni kuitenkin oli, ettei Herra Petteri pystynyt erottamaan, oliko sen ympärillä lohikäärmeitä.

Sitten alkoi laskeutuminen. Se tuntui Herra Petteristä yllättäen paljon vaikeammalta kuin kiipeäminen. Äkkiä keijukainen kuiskasi pelästyneenä: 

"Herra Petteri! Katso tuonne kallionkielekkeen taakse!" 

3. luku

HERRA PETTERI KOHTAA LOHIKÄÄRMEEN

Herra Petteri näki, että kallionjärkäleen takaa nousi savua. Välillä sieltä näkyi nopeasti leimahtelevia tulenlieskoja, ja pelottava, kuuma läähätys kuului yhä selvempänä. 

Ensimmäinen lohikäärme siellä oli odottelemassa kutsumattomia vieraita... 

"Jahah", ajatteli Herra Petteri. "Jahah", hän ajatteli vielä uudestaan. Herra Petteri oli hyvin oppinut ja sivistynyt mies, mutta hän ei ollut koskaan opiskellut lohikäärmetiedettä, ja hän piti melkoisen varmana sitäkin ettei Helsingin yliopistossa edes ollut mitään Dracologian Oppituolia. 

Herra Petteri muisti keijukaisen arvelun, etteivät Satumaan taiat ehkä tepsi ihmiseen, ja päätteli siitä, että myös lohikäärmeet saattaisivat yllättyä nähdessään oikean ihmisen. "Ehkäpä oikea ihminen haisee jotenkin erilaiselta kuin Satumaan väki", Herra Petteri arveli. "Toisaalta lohikäärmeet savuttelevat yhtenään, eikä silloin ole varma että ne haistavat kovinkaan tarkasti", hän sitten täydensi ajatustaan pinttyneen piipunpolttajan kokemuksella. 

Yhtä kaikki. Yllätys on puoli voittoa, Herra Petteri ajatteli, ja hämäys on vielä neljännes lisää. Jäljelle jää siis vain vaivainen neljännes epäonnistumisen varalle. Ja niin hän asteli tarmokkain askelin kohti kallionkielekettä. Keijukainen sujahti kauhuissaan Herra Petterin takintaskuun, josta se kurkisteli varovasti ja vapisi niin että koko takki tuntui pullistuvan. 

Herra Petteri tuli kallionkielekkeen luo, ja näki siellä ainakin kymmenmetrisen lohikäärmeen. Sen pinta oli suomuinen niinkuin krokotiililla, sillä oli selässä suppuun painetut siivet niinkuin lepakolla, ja sen silmät verestivät punaisina niinkuin monta yötä valvoneella työehtosopimusneuvottelijalla. 

Kun lohikäärme näki Herra Petterin, se ilmiselvästi säikähti. Sen puoliavoin kita loksahti kiinni, ja se nielaisi savua niin että se alkoi yskiä. 

"Juuri sinua minä olen etsinyt", huudahti Herra Petteri. "Olen kuullut että sinun enosi on kovin huonossa kunnossa, ja saattaa pian kuolla." 

"Ei minulla ole enoa", lohikäärme kähisi yskänpuuskien välistä. "Ei ole enoa, on vain täti." 

"Niin, tätihän se olikin! Suo anteeksi erehdykseni! Minä parka olen juossut vuorta ylös ja vuorta alas niin että aivan sekosin! Tätisihän se oli! Ja tätisi haluaa kovin että heti lentäisit hänen luokseen!" 

"Täti... rikas täti...", sopersi lohikäärme ja tuijotti hämmentyneenä Herra Petteriä. Ja sitten se oikaisi siipensä ja syöksyi muutaman valtavan siiveniskun voimalla lentoon. 

"Täti... rikas täti...", kuului vielä hetken, ja sitten lohikäärme katosi taivaanrannan taa. 

Keijukainen kömpi ulos Herra Petterin takintaskusta ja katseli Herra Petteriä silmät ymmyrkäisinä. 

"Mistä sinä tiesit että lohikäärmeen täti on kuolemaisillaan?", se kysyi ihaillen ja ihmeissään. 

"En minä tiennytkään", vastasi Herra Petteri. "Kunhan arvasin. Mutta nyt tulee kiire, sillä jos lohikäärme tapaa rikkaan tätinsä loistokunnossa viettämässä grillijuhlia, se saattaa suuttua ja palata takaisin. Ja sitten meitä grillataan...", Herra Petteri lisäsi ääntään pahaenteisesti alentaen. 

"Hui", sanoi siihen keijukainen, ja oli niin suloisen ja avuttoman näköinen, että Herra Petterin sydän suli ja hän lisäsi: 

"Mutta ei lohikäärme ennätä tulla takaisin, jos nyt pidämme kiirettä!"

4. luku

SALAPERÄINEN TORNI

Ja niin parivaljakko jatkoi laskeutumistaan laaksoon. Matka joutui kepeästi, eikä Herra Petterille edes tullut hiki. Keijukainen lenteli hänen ympärillään innostuneena ja loi tuon tuostakin ihailevia katseita suureen salapoliisiin. 

Vihdoin saavuttiin viimeiselle kukkulalle ennen laakson pohjaa. Sieltä Herra Petteri näki tornin oikein hyvin, ja huomasi että sen ympärille oli kietoutunut aivan valtavan pitkä lohikäärme. Laajalla niityllä tornin ympärillä lojui mustia kiviä. 158 suurta ja 159 pientä, Herra Petteri ehti laskea. Yksi prinsseistä oli todella tullut kävellen, hän mietti. 

Herra Petteri käveli rivakasti kohti tornia. Välillä hän joutui väistelemään suurempia kiviä, välillä hyppäämään pienempien yli. "Anteeksi!", hän silloin aina sanoi. Keijukainen sopersi: 

"Sa-sa-saanko taas mennä taskuusi?" Ja meni, vastausta odottamatta. 

Nyt Herra Petteri saapui tornin luo. Sen ympärille kietoutunut lohikäärme raotti laiskasti toista silmäänsä. Herra Petteri näki, että otus oli tulipesänsä pohjia myöten kyllästynyt elämäänsä, ja hän huusi: 

"Vahdinvaihto! Sinä saat mennä ja minä tulen tänne sinun sijaasi!" 

Lohikäärme aukaisi molemmat silmänsä ja sanoi: 

"Olisipa se totta! Mutta kun minua käskettiin olemaan tässä liikkumatta kunnes noita-akat tulevat takaisin!" 

"Se on totta", huusi Herra Petteri, "mutta minä puhuin heidät pyörryksiin, ja nyt minusta tulee tornin vartija sinun sijaasi!" 

"No vihdoinkin! Kyllä tämä olikin tylsää! Melkein jo tuli ja savukin olivat hiipumassa", lohikäärme huokaisi. "Mutta mistä tiedän että noita-akat ovat lähettäneet sinut?", se lisäsi epäluuloisena. 

"Siitä, että he käskivät sinua ennen lähtöäsi polttamaan oven lukon ympäriltä hiileksi, jotta pääsisin tarkastamaan, onko prinsessa vielä tallella", huusi Herra Petteri. 

Lohikäärme mulkoili Herra Petteriä epäluuloisena hetken, mutta sitten siinä voitti pitkään pidätelty halu lähteä etsimään todellisia seikkailuja tämän tylsistä tylsimmän työkomennuksen sijaan. Se ruiskaisi kuuman lieskan kohti oven lukkoa, oikaisi siipensä ja lensi tiehensä. 

Keijukainen työnsi varovasti päänsä taskusta. "Miten ihmeessä lohikäärme uskoi sinua?", se kysyi. 

"Minä käytin meidän ihmisten logiikkaa", Herra Petteri sanoi. "Mikä tahansa väite uskotaan todeksi, jos sen tueksi esitetään toinen mikä tahansa väite." 

"En minä ehkä aivan kokonaan ymmärtänyt", keijukainen sanoi. 

"No jos minä väitän, että hevosella on sarvet, kukaan ei minua usko. Mutta jos sanon että hevosella on sarvet, koska kukko sanoo miau, niin kaikki sanovat 'aha', ja tyytyvät siihen. Sellaisia ovat ihmiset", Herra Petteri sanoi ja näytti omituisen surulliselta. 

"Minä ymmärrän", keijukainen sanoi, eikä ymmärtänyt ollenkaan.

(Jatkuu...)

_____________________________________________________________________________

 Tämä ja seuraavat sadut heijastelevat niitä jatkojuttuja, joita 60- ja 70-luvuilla 

kertoilin Helsingin yhtenäiskoulun alaluokkalaisille. Päähenkilön nimi ja 

luonteenpiirteet lainautuivat koulun perustajalta  ja rehtorilta Touko Voutilaiselta, joka kirjoitti pakinoita Petterin nimellä, ja keskittyi usein filosofisiin ja loogisiin aiheisiin. Julkaisin nämä sadut vanhalla kotisivulla, joka yllättäen hävitettiin. Koska monet ovat halunneet muistella vanhoja aikoja, julkaisen nämä neljä Petteri-satua nyt uudelleen.