VANHUUDESTA

10.2.2011, viisitoista vuotta sitten tunsin olevani vanha, peräti 75 vuotias, ja kirjoitin tämän jutun. Minulla ei ole siihen mitään lisättävää. Julkaisen sen nyt uudestaan. Koska monet kommentit olivat hyviä, ne voi lukea alkuperäisestä jutusta tästä.

VANHUUDESTA

Vanhuus on tila, jossa ihmisen ruumilliset ja henkiset voimat alkavat heikentyä. Se johtaa lopulta kuolemaan. [...]
Nykyihmiselle vanheneminen on yhä enemmän rasite. Koulutusyhteiskunnassa ihmisten oletetaan elävän pitkään ja pysyvän toimintakykyisinä, jotta he voisivat hyödyntää mahdollisimman hyvin kymmeniä vuosia kestänyttä koulutustaan. (Wikipedia)

Wiki on väärässä. Ruumiilliset ja henkiset voimat alkavat heikentyä jo alle kolmikymppisenä. Keski-ikäinen on ihminen silloin, noin 35 - 60 vuoden ikäisenä, kun hän alkaa tämän heikentymisen huomata. Aiheesta kirjoitti hyvin eräs bloggerituttavani, ja yritin lohduttaa häntä edessä olevan ihanamman ajan odotuksella.

Nuoruus on itse asiassa varsin onnetonta aikaa. Mitä ihminen tekee säihkyvällä älyllä, jos sitä ei ohjaa kokemus ja viisaus? Tyhmyyksiä. Suuri osa nuoruuden energiasta kuluu hormonitoiminnan pyörremyrskyistä joten kuten selviämiseen. Kun peräsimessä ei ole kokemusta eikä viisautta, mikä on tulos? Lähestulkoon katastrofi.

Keski-ikäisenä alkaa huomata, että fiksuus ja fitness alkavat hiljakseen hiipua. Syntyy keski-iän kriisi sekä älyn että hormonitoiminnan suunnalla, ja samalla epämääräisesti vahvistuva tunne siitä että on menettämässä muutakin kuin fiksuutta ja fitnessiä, nimittäin aikaa. Ihminen saattaa ensimmäisen kerran kokea melankolisia tunteita.

Mutta kun vanhuus on tullut, vanha Aatami tuolla sisällä vähitellen lakannut osoittamasta elonmerkkejä, pilvet haihtuvat taivaalta joka hehkuu mittaamattoman sinisenä tai ruskonpunaisena. Muka menetetyn sijaan on tullut jotain uutta. Viisaudelle riittää käyttövoimaksi fiksuuden rippeet ja kokemuksien täyttämä muistilaari. Köpöttämiseen riittää pelkkä fitnessin muisto. Hormoniorkaanien laannuttua toiseen sukupuoleen voi yllättäen suhtautua pelkkänä ihmisenä - mikä autuaallinen oivallus!

Täytän pian 75 vuotta, mikä monelle esi-isälleni olisi ollut tavoittamaton haave. Toisaalta minulla on matkaa miesten nykyiseen keskimääräiseen elinikään vain alun toista vuotta. Ylipainoisena piipunpolttajana on tietysti hyvä jos ehdin siihenkään. Kaikki todennäköisyys puhuu sen puolesta että kykenen täysipainoiseen työntekoon enää vain vähän aikaa. Tämähän on puhdasta realismia, mutta menepäs sanomaan se julkisesti... Heti alkaa hyssyttely, ehkä jopa suoranainen loukkaantunut syyttely. Vanhuus on tabu, häpeällinen, vältettävä puheenaihe.

Kun vanhuksena on sisäistänyt tämän väistämättömän realismin, ja on päätynyt ottamaan iän mukanaan tuomat hankaluudet ja harmit annettuina, vaihtoehdottomina, vanhuus näyttää suorastaan epätodellisen auvoisalta ajalta. Myös tämänkaltaisten epäkorrektien lausumien esittäminen on vanhukselle jo melko vaaratonta. Nehän voidaan hyväntahtoisesti tykölukea pelkän vanhuuden tiliin, vanhuksen vaarattomiksi höperehtimisiksi. Rousseau valitti aivan turhaan, että on kovin epistä, että sitten kun alkaa ymmärtämään asioita, pitääkin jo kuolla. Ei se ole epistä, tähän on tähdätty jo syntymästä lähtien...

Oli kerran aika, jolloin Eino Leino saattoi kirjoittaa satiiria suomalaisista:

Muualla tulta säihkyy harmaahapset,
vanhoissa hehkuu hengen aurinko.
Meill' ukkoina jo syntyy sylilapset,
ja nuori mies on valmis hautaan jo.
(Lapin kesä)

Tänään tuo satiiri olisi mahdoton. Se kerrottaisiin uusin, terveydenhoitolain ja -asetusten ja -suositusten virallisin sanoin, jotka eivät satiiria siedä, vaikka itsessään satiiria ovatkin.

Huomaan, että minun on tehtävä eräs tarkennus tähän tekstiin. Vaikka vanheneminen on vienyt mennessään monia asioita, kolme asiaa ei katoa. Ne ovat ἀγάπη, ἔρως ja φιλία. Viisaus on puhaltanut höyryt niiden ympäriltä, ja nyt ne säihkyvät entistäkin kirkkaampina.

Pelko pois, rosmari!

Sota-aikaan radio soitti usein iskelmää "Pelko pois, rosmari!". Tai niin minä sen kuulin. Ja ymmärsin hyvin, että kyllä siihen rosmarin hommaan kelpaa vain rohkea mies. Ajatella nyt, traktorista lähti hihna tärisevään ja heiluvaan rosmaan, ja se hihna saattoi joskus irrota. Meiltä lapsilta oli ankarasti kielletty oleilla hihnan puolella. Ihan selvä juttu se oli, oli se hihna kerran irronnutkin, ja se oli vaarallista.

Olin viettänyt kesiä, ja evakkoaikana melkein koko vuoden sukulaistalossa Lopella, ja oppinut samalla maalaistalon työt ja tavat aivan käytännössäkin. Ja sanaston. Sitä oppia ja kokemusta arvostan yhä yhtenä elämäni tärkeimmistä. Ja tiedän yhä, miten hankmoa ja rosmaa käytettiin.

Kohta viisikymmentä vuotta olen asunut maalla Sydän-Hämeessä, mutta kun talonpoikais-asiantuntijana juttelen Sääksmäen viljelijöiden kanssa, kohtaan outoja käsityksiä. Jo poikana tajusin kuinka tärkeää on että heinäseipäässä on kaksi tapinreikää, ja hallitsin sujuvasti sen herkän mutta oleellisen taidon missä vaiheessa ylätappi pitää työntää paikalleen. Näillä Ritvalan viljelijöillä oli järkyttävästi vain yksi tapinreikä! En ymmärrä...

Lisää ihmetystä koin kun sitten puhuin rosmalle menosta. Mikä rosma? No se puimakone, se keltainen pitkä härveli, joka työnsi yhdestä paikasta jyviä, toisesta akanoita ja peräpäästä olkia! No, nämä ritvalaiset olivat minua nuorempia, eivätkä ehkä tunteneet miten vanhoina oikeina aikoina näitä hommia tehtiin.

Piti sitten oikein tutkia tuota outoa sanaa. Kyllä, puimakonetta sanottiin rosmaksi ainakin Lopella, Janakkalassa, Hauholla ja jopa Kihniössäkin. Sen sijaan täällä on kuulemma puhuttu ryskystä tai tappurista, mutta yleensä nykyään vain puimakoneesta. Eikä siitäkään paljon enää, kun jyvät kerätään kokoon jo pelloilta.

Meillä Lopella puimala oli rakennettu rinteeseen. Tien tasalla oli rosma, mutta alempana pellon puolella olivat heinät. Oli holjaa kiivetä korkeille kattohirsille ja hypätä sieltä pehmeään heinäkasaan. Yksi asia jäi myöhemmin ihmetyttämään. Miten ihmeessä siellä ladolla hellesäässä ei hikinen iho ruvennut kutisemaan? Ehkä se oli vain niin, että poikana oli rupia siellä täällä, polvissa varsinkin, mutta ei niistä välitetty. Ja huomasin, että jos jollain tytöllä oli polvissaan rupia, niidenkin kanssa voi leikkiä. Silopolvisien kanssa piti olla vähintäänkin varovainen.

 

Yle jatkaa elävien ihmisten fiktiokuvailua. Nyt Pseudo-Päivi Räsänen.

 

Kun Yle julkaisi pari vuotta sitten fiktiokuunnelman Sanna Marinista, kirjoitin kiukkuisen blogipaheksumiseni tästä. Seuraavana vuonna tehtiin sama temppu Jussi Halla-ahosta. Paheksuin tätäkin. En huomannut, että kumpikaan olisi paheksunut tämänlaista totuuden fiktiomista. 

Nyt Yle jatkoi Päivi Räsäsestä, ja tämä kiukustui. En ihmettele ollenkaan. Suuri ja paljon seurattu tiedotusväline levittelee keksittyjä tarinoita elävistä ihmisistä, ja uskottelee että nämä tarinat  olisivat jonkinlaisia totuuksia. Minä olisin tässä tapauksessa lähtenyt suoraan oikeusprosessiin.

Näin ovelalla tavalla nykyjournalismi sekottaa keksittyjä tarinoita tosielämän joukkoon. Itsestään selvää on, että näin halutaan vaikuttaa ihmisten ajatteluun. Yle sovittelee yllensä Orwellin dystopian diktaattorin kaapua. Se on sikamaista.