"Jokakodin Paavo Kaikkonen" ja taidepapisto

Sivu Taide 1/2025 -lehdestä

Joka kodin Paavo Kaikkonen! Oikein museossa! Merkillistä…

Museoissa voi nykyään olla melkein mitä tahansa. Mutta tämän Kaikkosen näyttely oli Emil Halosen museossa Lapinlahdella kokonaisen vuoden. Piti jopa Taide-lehden päätoimittaja Pessi Rautionkin matkustaa Pohjois-Savoon.

Halosten ja Kaikkosten taiteilijasuvut olivat yhteydessä ainakin niin, että Paavo Kaikkosen isä ja Pekka Halonen olivat serkuksia. Isä-Kaikkonen oli myös taidemaalari, ja pojasta (1920-1977) tuli maisemamaalari. Hänen töitään on arviolta noin 2000-3000, ja hän kykeni sen verran elättämään itseään, että pystyi rakentamaan itselleen talonkin.

Kaikkosen työt olivat pääasiassa talvisia tai syksyisiä maisemakuvia, joiden innoitus on selvästi tullut Pekka Haloselta. Hän myi taulunsa itse, ja voisi sanoa, että ”Paavo Kaikkosia roikkuu käytäönnössä jokaisen sodanjälkeisen yläsavolaisen kodin seinillä”. Kuvat olivat haluttuja, huokeita, ja varsin hyvällä taidolla tehtyjä.

Olen saanut sen verran varoituksia taidekuvien julkaisemisesta, että julkaisen tässä vain otoksia hakusivuilta. Tässä ei siis ole Paavo Kaikkosen maalauksia, vaan umpimähkäinen näkymä erään hakusivun osasta. Mitä lie kuvia.

Nyt siis Taide-lehden toimittaja saapui paikalle. Kävi ilmi, että hänellä on vaikeuksia käsitellä aihettaan edes pitkän tikun kanssa. ”Kaikkosen teokset ovat tosin aiheiltaan ja sommittelultaan jotakin sellaista, jota nykytaiteen silmällä ei osaa oikein lainkaan katsoa, sille silmälle nämä ovat lähellä ei-mitään”.

Mutta sitten toimittaja ryhtyy pohtimaan, ”onko tämä maun demokratisoitumista, museon ja taiteen lähestymistä laajaan  yleisöpohjaan, eräänlaista inklusiivisuutta, mukaan ottoa? Vai onko tämä taiteen ja laadun käsitteen […] radikaalia poispyyhkimistä?”.

(Olisiko "maun demokratisoitumista" itse asiassa, että kutakuinkin mikä tahansa on "taidetta", jos taiteilija sen sellaiseksi ilmoittaa?).

Hän huolestuu: ”Moni kun varmaan kai haluaa nähdä ja pohtia juuri taidemaailman laadukkaaksi näkemää ja määrittelemää taidetta”.

Ymmärränkö oikein, että on ero yleisöllä ja yleisöllä, ja että se parempi yleisö haluaa "pohtia" heille määriteltyä laadukasta taidetta, jota valmiiksi ja akateemisin iskulausein kiteytettynä nonsensena heitä ohjataan "pohtimaan"?

Toimittajalla ei tule mieleenkään, että juuri ”taidemaailman laadukkaaksi määrittelemä” taide ei välttämättä ole koko kuva taiteesta, ja että sen piireissä tavan takaa yritetään vakuuttaa katsojille miten teipattu banaani tai sata hiekkakakkua galleriassa on syvällistä ja silmiä aukovaa korkeataidetta. 

Toimittajan on pakko tunnustaa, että ”hyvällä tahdolla” Kaikkosen työt ovat ihan hyvin tehtyjä. Mutta niistä on vaikeampi tunnistaa ”maalaamishetken atmosfääri, valo, tunne tai säätila”. Hetkinen! Eivätkö nämä ole juuri niitä asioita joita katsoja voi kokea? Joita joku sitten ”ei osaa oikein katsoa”?

Toimittajan mukaan se, että jotkut haluavat tällaista ostaa, on sosiologinen kysymys, rahvaan asia, ei kvalifioidun yhteisön asia. Hän ei osaa ajatella sitä, että kaupallinen taide on keinotekoisesti ylihinnoiteltua, ja että on tuhannesti parempi että kunnollista ja ihan oikeaa taidetta saa koteihin halvemmallakin. Vieläpä sellaista joka pitää arvonsa silloinkin kun kaupallisen taidehypetyksen huurut ovat haihtuneet.

Mitä tulee Kaikkosen traagiseen loppuelämään, hänet tappoi käytännössä verottaja. Kun taiteilijalla ei ollut kykyä esittää selvitystä ”taulujen tuottoihin kuluneista menoista, iski harkintaverotus”, Kotiseutuliiton artikkelissa kerrotaan. Talo oli myytävä, paettava lasten luo Ruotsiin, ja viina sitten hoiti loput.

Muistan hyvin miten noihin aikoina 70-luvun lopulla myös minua vaadittiin yrittäjäksi, erinäisten lisämaksujen lisäksi. Verottaja sitten arvioisi, miten paljon minun tapauksessani ”pitäisi” ansaita yritykselläni. Selvisin asiasta, kun pystyin todistamaan eläväni palkkatyöllä, ja mikäli jotain nuotteja muka paperille söhräisinkin, olen aivan tavallinen amatööri, ei mikään laillistettu ja kanonisoitu säveltäjä.

Tälläkin tavalla raha on ollut taiteen takana. Tähän perään puolitörkeä alatyylinen ilmaisu.