Urheilusaavutuksiani

Monet tuttavani ovat vanhemmilla päivillään kertoneet mitä huikeimpia faktoja urheilusaavutuksistaan. Pitää minunkin siis tehdä se. Saavutuksia on kosolti minullakin, ja vielä enemmän niistä seuranneita oppikokemuksia.

Pesäpallo

Pesäpalloa pelasin koulussa Johanneksen kentällä aivan Norssin vieressä. Muinainen vakiopaikkani oli kakkosvarana. Sen tehtävänä oli hakea pallo kadulta tai joskus jopa Norssin pihalta. Kiirettä ei ollut, sillä kaikki liikkuvat sisäpelaajat ehtivät juosta kotiin vaikka takaperin. Sisäpelaajana varmistin sen että seisoin potentiaalisten vainajien takana, siinä toivossa ettei tarvitsisi juosta. Sain nimittäin kerran kakkoselta kolmoselle juostessani pallon päähäni, ja opin laakista. Sitten kun pää oli selvinnyt.

Maastohiihto

Opin hiihtämään Suomenlahden jäällä. Siihen aikaan ei talvimerenkulkua ollut, joten vitivalkoista kenttää oli äärettömän laajalti. Yleensä hiihtovaellukseni oli isän ja isoisän mukana, ensin vyötäisiini kiinnitetyn köyden vauhdittamana, sitten isompana jo vapaana. Meressä oli siellä täällä luotoja, hurjimmat yli metrin korkuisia. Ne kierrettiin huolellisesti, sillä alamäissä oli aina vaarana hirmuinen vauhti ja siitä seurannut kaatuminen. Koulussa hiihdettiin valitettavasti mäkisissä metsissä. Ylös päin oli mahdotonta nousta lipsuvien suksien vuoksi, joten käytännöllisintä oli irrottaa sukset. Alas päin vauhti kiihtyi vaaralliseksi, ja ladussa oli aina lopulta mutka, joten varminta oli kävellä nekin matkat. Hiihdin koko ikäni isoisäni vanhoilla nappulakärkisillä Lampisilla (?), ja talvella 1968 minua kehotettiin poistumaan ladulta, kun sukseni olivat aivan liian leveät. Loukkaannuin, ja päätin ulkoistaa harrastukseni. Televisio auttoi minua paljon, mutta sain kaksi kertaa olla Valkeakosken SM-hiihtojen järjestelytoimikunnassa, tehtävänä juhla-Farfaarin (kyllä: FarFaarin!) laatiminen ja oheisohjelman järjestäminen. Tutustuin silloin mm. Pirjo Manniseen ja Jari Isometsään. Isometsä ja minä tunsimme toki toisemme televisiosta, hän oli lapsena katsonut jouluaaton joulupukkiohjelmaa jossa poikani ja minä esiinnyimme. Huippuna oli tutustuminen Marjo Matikaiseen. Hän tuli tervehtimään minua - joku oli tiennyt minun kiihkeästä fanituksestani, ja käynyt kuiskimassa.

Keihäänheitto

Eltsun kentällä luokkani heitti keihästä. Heitin 47 metriä, ja tulin toiseksi. Opettaja ei ensin uskonut, mutta kaverit todistivat tuloksen. Ajattelin että siinä onkin oma lajini, ja ostin Skohasta (nykyisen 'makkaratalon' paikalla) oikean keihään. Maalla aloin heitellä, sillä tuloksella että tänäänkään ei tulisi mieleen heittää palloakaan. Olkapää meni, ja vihoitteli myöhemminkin silloin tällöin. Keihäs siirtyi urheilijapojalleni, ja saattaa vielä olla erään ex-ministerin hallussa. Katkenneena. Sic transit.

Seiväshyppy

Maalla tein itselleni seipään kuusesta. Hiekkakentällä oli telineet, ja aloitin kahdesta metristä. Seiväs katkesi ensimmäisellä hypyllä, ja rojahdin suin päin kovaan maahan. Se seiväshypystä.

Maastojuoksu

Lähdin maalla juoksemaan pitkää lenkkiä, mutta löysin itseni ojanpientarella pökerryksissä. Se siitä. Mutta koulun opettajana menin halpaan, kun kollegani jääkiekkomestari Jorma Rikala löi vetoa siitä ettemme jaksaisi juosta edes viiden kilometrin lenkkiä. Tottakai jaksamme, me sanoimme. Pääsin perille vain yhden oksennuksen jälkeen, mutta seuraavana päivänä kävelin koulussa kuin puujaloilla. Mutta suoritus mikä suoritus. Ensimmäinen ja viimeinen.

Permantovoimistelu

Koulussa oli telinevoimistelu hirveintä mitä tiesin. Rekillä pakkasivat munat jäämään väliin, renkailla ainoa temppu oli roikkuminen, hevosella sattui niin pirusti. Muutaman kaverin kanssa viihdyimme mattokasassa. Mutta sitten siellä matolla käskettiin mennä makuulle, painamaan jalat mahan päälle, ja pompahtamaan pystyyn ilman käsien apua. Olin ensimmäinen koko porukasta! Sittemmin maalla häikäisin kaikkia mestarillisella tempulla: Seistään suorana, vesilasi otsalla, mennään makuulle ilman käsien apua, ja noustaan taas pystyyn, eikä vettä saanut loiskua. - Vihdoinkin onnistuin! Ad astra per aspera!