Tässä on isoäitini Emma Karin Arvidsson kotiovellaan Ison Robertinkadun numerossa 29-31. Hän on 23-vuotias, ja kihloissa maisteri Walter Rydmanin kanssa, niin, juhlii häitään aivan kohta.
Hänen isänsä on Gustaf Arvidsson, Ruotsissa syntynyt litografi, Helsingin merkittävimpiä. Karin on kaksikielinen, puhuu ruotsia ja saksaa, sillä hänen äitinsä Anna Emilie Dorothea Hillebrandt oli syntynyt Prahassa saksalaiseen kirjapainoperheeseen. Muistan, miten isovanhempieni suvun joulujuhla oli aina kolmikielinen, sillä paikalla oli aina joku Helsingin saksalaisen seurakunnan jäsen, esimerkiksi Karinin pikkusisaren mies, sikarikauppias Stude.
Menestyneiden ja sivistyneiden liikemiesten tyttäret olivat usein vähän ansarikukkien tapaisia. He tunsivat tarkoin porvarilliset tavat ja totunnaisuudet, harrastivat kaikkea soveliasta kuten musiikkia, mutta olivat ikäänkuin tämän sosieteettikuplan vankeja. Karin oli musikaalinen, hyvä laulaja, ja ooppera oli hänelle kaiken ihanuuden huipentuma. Ammattikin olisi ehkä siltä suunnalta auennutkin, sillä hän jopa lauloi Antonian sooloroolin Eugen d'Albertin oopperassa Tiefland.
 |
| Karin (vas.) roolipuvussaan, ehkä Tieflandista. |
Mutta avioliitto suurkauppiaan ja valtiopäivämiehen pojan kanssa edellytti muuta. Julkinen laulaminen väheni, tuli lapset ja seuraelämä. Mutta aina kun aikaa oli, hän harjoitteli huoneessaan vokaliiseja. Kerrotaan että isäni pikkupoikana oli ihmetellyt äitiään, ja kysynyt sekakielellään: "Däffö [varför] mamma huutta så?".
 |
| 19.3.1905 |
Viimeinen muistoni isoäidistä oli, kun 60-luvun alussa kävin tätini luona katsomassa televisiolähetyksen Karl-Birger Blomdahlin oopperasta Aniara. (Minulle tämä laite tuli vasta olympiavuonna -64). Vanha Karin oli jo vuoteenomana, mutta hän pyysi koko ajan panemaan television kovemmalle, vaikka musiikki oli hyvin hyvin modernia ja kovin vaikeasti tajuttavaa - hän vain parahti: "de ä ju ooopera!".
Karinin liittyminen uuteen sukuun ei ollut aivan helppoa. Kilttinä tyttönä hän oli kiitollinen jokaisesta ystävällisestä sanasta. Suvun naisista eivät kaikki oikein hyväksyneet "alempaa" naimista, kun sillä puolella naiset olivat sentään merkittävästi aktiivisempia kirjallisiin ja opinnollisiin harrastuksiin. Mutta, kuten muuan sukulaismies kirjeessään totesi, Walter oli huumaavasti rakastunut, ja se saa riittää! Karin oli kiltti ja taipuvainen, ja Walterin karisma suojeli häntä.
Olin usein hoidossa isoäitini luona, koska vanhemmillani oli matkoja ja muuta tekemistä. Aivan pienenä soitin hänelle puhelimella usein, ja pyysin häntä tai isoisä Walteria menemään kanssani elokuviin. Ruotsinkieli vakiintui tässä yhteydessä minulle, mutta isoäidillä oli yhä vaikeuksia. "Walter ei olle kottona, hän on likkemiesyssys...", hän oli Liikemiesyhdistyksen kokouksessa. Illallisella Karin moitti kerran keittäjätärtä liiasta suolasta: "Minä sano jo että Fanni pane enemppi vähemppi suola!" ("Mera lite", "vähän vähemmän", ja Fanni-parka ymmärsi että vähän enemppi...).
1950-luvun alussa täysihoitolakesänä isoäitini oli kolhinut vähän päätään. Kuulin kun hän huolestuneena kysyi äidiltäni: "Int finns de väl några ädlare delar i huve?" - "ei kai siellä päässä ole mitään jalompia osia?". Äitini osasi pitää ilmeensä kurissa, ja totesi että "Absolut inte!". Tämä jäi sitten perheelle pysyväksi ilmaisuksi.
 |
| Walter ja Karin kodissaan ns. Wulfin talossa 20-luvun lopulla. |
Mutta isoisäni Walter oli siis täysin lumoutunut Karinin lauluista. Ja vaikka lasten mukana tämän ulkoisessa habituksessa tapahtui melkoisia muutoksia, heillä ilmeisesti pysyi läheinen kiintymys. Siitä kertoo jonkun perheenjäsenen ottama kuva 20-luvun lopulta Villingin kallioilla:
Walter pani esikoistyttärensä ja molemmat poikansa suomenkieliseen kouluun. Mutta nuorimman tyttärensä hän antoi käydä koulunsa ruotsiksi, "för mammas skull". Rukoukset oli vihdoin kuultu.
Kun Walterille oltiin hankkimassa kauppaneuvoksen arvoa, Karin oli onnessaan. Jatkuva alemmuudentunne sai nyt korvauksen. Kuinka kauniisti sointuikaan sana "kommerserådinna"! Walter ei välttämättä ollut yhtä innostunut, mutta suostui vaimonsa vuoksi, "för mammas skull".
Luin jo koulupoikana Jascha Golovanjukin hauskan kirjan "Farmor är galen" (Isoäiti oli kaistapäinen, 1945). Minun Famoni ei ollut "galen", aivan hurmaava hän oli, mutta pikkuisen hupsu. Hän pelkäsi melkein kaikkea, oli jatkuvasti huolissaan jostakin. Hänen päässään ei välttämättä ollut mitään "jalompia osia", mutta niiden sijaan hänen voimansa oli olla synnynnäinen äiti ja perheen hoitaja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti