Tiedoksi, että yksiosaisen Quartettsatzini eli 7. jousikvartettoni voi kuunnella syntetisaattorin soittamana sivustolta
http://web.me.com/karirydman/Sivusto/Op.125_StrQua_7.html
Tematiikka ja suuri osa yksityiskohdistakin perustuu yhdelle 13-sävelriville. Suurin osa muusta materiaalista vain käväisee paikalla yltämättä teemalliselle tasolle. Vähän synkkää, mutta mielestäni silti kaunista niinkuin kuollut kesä...
tiistai 12. lokakuuta 2010
sunnuntai 10. lokakuuta 2010
Rorschachin testi
Hesarin toimittaja Elina Kervinen parahtaa, että
"Maahanmuuttajakin voi menestyä Suomessa. Ainakin jos on valkoinen, keski-ikäinen mies". Feministilistalta puuttui ainoastaan epiteetti "heteroseksuaalinen". Ja kysehän on tietysti rasismista, mistäpä muustakaan.
Tulee mieleen vanha juttu Rorschachin musteläikkätestistä. Kun kysyttiin mieheltä mitä kuvioista tulee mieleen, hän vastasi kaikkiin että "No kyllähän tuo on ihan selvä v-ttu". Testaaja ihmetteli ettei muuta mieleen tullut. "No se mulla on aina mielessä", mies vastasi.
keskiviikko 6. lokakuuta 2010
Aito, kopio, vai aito kopio?
Olettakaamme että meillä on täydelliset piirustukset, työselitykset ja detaljikuvat paljon puhutusta Norrménin talosta tai vaikkapa Parthenon-temppelistä. Molemmat rakennetaan uudelleen vanhoille paikoilleen, ja kaikki yksityiskohdat vastaavat alkuperäisiä. Ovatko nämä rakennukset aitoja?
Eivät ole, sanoisivat maagisen ajattelun läpitunkemat museoihmiset ja esteetikot. Sieltä puuttuisivat aidot ihmiset sisältä. Vaikka Höijerin talon nippelit ja nappelit olisivat kaikki paikoillaan, vaikka Feidiaan, Iktinoon ja Kallikrateen mestariteoksen kaikki kulttiesineet olisivat samanlaisia kuin temppelin valmistuttua, ne eivät merkitsisi nykyiselle ihmiselle mitään. Niitä tultaisiin katsomaan kuin mitä tahansa museolavastetta. Kukaan kävijöistä ei kykenisi antamaan Zeulle ja Athēnēlle - tai Höijerin tapauksessa keisarille - mikä keisarin, Zeun ja Athēnēn on.
Entä jos jossain ei niin kaukaisessa tulevaisuudessa pystytään tekemään täydellinen kopio La Giocondasta, täydellinen niin maalien kuin paneelinkin osalta? Olisiko tuo kopio arvoton? Olisi, maagikot sanoisivat, koska silloin ainakin tiedettäisiin, ettei da Vinci olisi voinut omin käsin koskea yhteenkään sen osista.
Hetkinen. Miksi monet haikailevat Norrménin talon perään? Miksi Parthenon ylimalkaan pitäisi ehjätä? Miksi Mona Lisasta pitäisi tehdä kopio?
Sen vuoksi että ne ovat jo syntyaikanaan ja sen jälkeen olleet ihmisten mielestä niin kauniita. Jos niistä tehtäisiin täydelliset kopiot, minne tuo kauneus muka katoaisi? Niistä katoaisi jotain aivan muuta, joukko epämääräisiä mielteitä, tunnetiloja, näkymättömiä arvoja, joita varsinkin taiteen alalla käytännössä mitataan dollareilla. Miljoonan dollarin taideteos on kymmenkertaisesti niin kaunis kuin 100,000 dollarin teos?
Taiteen kopioiminen ja "väärentäminen" ovat kriminaalisia tekoja nykyisen ajattelutavan mukaan. Kriminalisoinnin taustalla on halu suojella sijoittajia ja omistajia, ei taidetta. Jos taitava "väärentäjä" kopioi taulun tai valmistaa kokonaan uuden, mutta uskollisesti alkuperäisen taiteilijan tyyliä ja tekotapaa noudattavan teoksen, hänen ainoa rikoksensa on mahdollinen yritys myydä se alkuperäisestä maksettavalla hinnalla. Muuten hän on vain tehnyt palveluksen itse taiteelle, ja varsinkin siinä tapauksessa että tyylijäljitelmä on hyvä ja kaunis.
Museaalinen ajattelutapa on tuonut mukanaan kaikenlaista, jopa farssimaista ajattelua. Kun ehdotettiin, että Helsingin onnettomasta "Makkaratalosta" poistettaisiin pahennusta herättäneet makkarat, ja palattaisiin arkkitehdin alkuperäiseen suunnitelmaan, Museovirasto älähti. Jos raunioitunut merkkirakennus jälleenrakennettaisiin, museoväki itkisi raunioiden perään.
Joskus jälleenrakennuksessa voidaan yhdistää museaalinen tunne ja kauniiksi koetun taideteoksen objektiivinen palauttaminen. Näin tapahtui Dresdenin Frauenkirchen kohdalla, jossa käytettiin niin paljon alkuperäisiä osasia kuin mahdollista. Jälleenrakennus on itsessään monesti aatteellis-subjektiivinen toimenpide. Saksalaisten tuhottua Varsovan vanhankaupungin maan tasalle se rakennettiin kuin kiusalla uudestaan. Länsimaissa on hiukan häpeilty Dresdenin ja Leipzigin tuhoamista, ja siltäkin suunnalta on rahaa virrannut näiden kaupunkien muistomerkkien jälleenrakennukseen. Kommunistihallinnon kunniaksi voitaneen sanoa ettei se siivonnut Frauenkirchen raunioita, vaikka niiden jättäminen paikoilleen olikin selvä memento länsivaltain tuhokoneistoa kohtaan...
Riian raatihuoneentoria on jälleenrakennettu "alkuperäiseen" asuunsa valloittajan ylimielisten tuhotoimien jäljeltä. Esimerkkejä löytyy kaikkialta, myös Suomesta (mm. Kaartin kasarmi). Tavoitteena on ollut kauniiksi koetun miljöön palauttaminen, mutta mukana on aina myös ollut aatteellissävyistä itsepäisyyttä: "Tuhotkaa mitä tuhoatte, me jälleenrakennamme kaiken..."
Silloin kun eurooppalainen kulttuuri oli voimissaan (se tarkoittaa melkein samaa kuin klassisen arkkitehtuurin aika Kreikan muinaisuudesta 1900-luvun alkuun), ei kyselty museaalisuuden perään, vaan arvotalot korjattiin luonnostaan ja niihin sijoitettiin kunkin ajan vaatimat uudistukset. Museaalisuus syntyi silloin, kun havahduttiin huomaamaan että olemme menettämässä jotain olennaisen tärkeää. Se tapahtui samaan aikaan, kun Euroopan 3000-vuotinen kulttuuri näytti tulevan tiensä päähän. Sen jälkeen se on saanut myös pimeitä sävyjä. Mitään ei saisi muuttaa, ja myös rauniot ovat osa tuiki tärkeää "ajallista kerroksellisuutta". Alkuperäisen säilyttävän ja pelastavan tehtävänsä ohella museolaitos on siis saanut aikaan myös alistunutta sopeutumista kulttuurin tuhoutumiseen. Se minua huolestuttaa kovin.
Olen tässä jutussa puhunut estetiikasta ja kauneudesta. Ne vaatisivat aivan oman käsittelynsä, ja yritän jatkaa provokatiivista sohimistani mahdollisimman pian.
Frauenkirche, museaalinen ihanne?
Frauenkirche, eurooppalais-kulturelli ihanne.
Eivät ole, sanoisivat maagisen ajattelun läpitunkemat museoihmiset ja esteetikot. Sieltä puuttuisivat aidot ihmiset sisältä. Vaikka Höijerin talon nippelit ja nappelit olisivat kaikki paikoillaan, vaikka Feidiaan, Iktinoon ja Kallikrateen mestariteoksen kaikki kulttiesineet olisivat samanlaisia kuin temppelin valmistuttua, ne eivät merkitsisi nykyiselle ihmiselle mitään. Niitä tultaisiin katsomaan kuin mitä tahansa museolavastetta. Kukaan kävijöistä ei kykenisi antamaan Zeulle ja Athēnēlle - tai Höijerin tapauksessa keisarille - mikä keisarin, Zeun ja Athēnēn on.
Entä jos jossain ei niin kaukaisessa tulevaisuudessa pystytään tekemään täydellinen kopio La Giocondasta, täydellinen niin maalien kuin paneelinkin osalta? Olisiko tuo kopio arvoton? Olisi, maagikot sanoisivat, koska silloin ainakin tiedettäisiin, ettei da Vinci olisi voinut omin käsin koskea yhteenkään sen osista.
Hetkinen. Miksi monet haikailevat Norrménin talon perään? Miksi Parthenon ylimalkaan pitäisi ehjätä? Miksi Mona Lisasta pitäisi tehdä kopio?
Sen vuoksi että ne ovat jo syntyaikanaan ja sen jälkeen olleet ihmisten mielestä niin kauniita. Jos niistä tehtäisiin täydelliset kopiot, minne tuo kauneus muka katoaisi? Niistä katoaisi jotain aivan muuta, joukko epämääräisiä mielteitä, tunnetiloja, näkymättömiä arvoja, joita varsinkin taiteen alalla käytännössä mitataan dollareilla. Miljoonan dollarin taideteos on kymmenkertaisesti niin kaunis kuin 100,000 dollarin teos?
Taiteen kopioiminen ja "väärentäminen" ovat kriminaalisia tekoja nykyisen ajattelutavan mukaan. Kriminalisoinnin taustalla on halu suojella sijoittajia ja omistajia, ei taidetta. Jos taitava "väärentäjä" kopioi taulun tai valmistaa kokonaan uuden, mutta uskollisesti alkuperäisen taiteilijan tyyliä ja tekotapaa noudattavan teoksen, hänen ainoa rikoksensa on mahdollinen yritys myydä se alkuperäisestä maksettavalla hinnalla. Muuten hän on vain tehnyt palveluksen itse taiteelle, ja varsinkin siinä tapauksessa että tyylijäljitelmä on hyvä ja kaunis.
Museaalinen ajattelutapa on tuonut mukanaan kaikenlaista, jopa farssimaista ajattelua. Kun ehdotettiin, että Helsingin onnettomasta "Makkaratalosta" poistettaisiin pahennusta herättäneet makkarat, ja palattaisiin arkkitehdin alkuperäiseen suunnitelmaan, Museovirasto älähti. Jos raunioitunut merkkirakennus jälleenrakennettaisiin, museoväki itkisi raunioiden perään.
Joskus jälleenrakennuksessa voidaan yhdistää museaalinen tunne ja kauniiksi koetun taideteoksen objektiivinen palauttaminen. Näin tapahtui Dresdenin Frauenkirchen kohdalla, jossa käytettiin niin paljon alkuperäisiä osasia kuin mahdollista. Jälleenrakennus on itsessään monesti aatteellis-subjektiivinen toimenpide. Saksalaisten tuhottua Varsovan vanhankaupungin maan tasalle se rakennettiin kuin kiusalla uudestaan. Länsimaissa on hiukan häpeilty Dresdenin ja Leipzigin tuhoamista, ja siltäkin suunnalta on rahaa virrannut näiden kaupunkien muistomerkkien jälleenrakennukseen. Kommunistihallinnon kunniaksi voitaneen sanoa ettei se siivonnut Frauenkirchen raunioita, vaikka niiden jättäminen paikoilleen olikin selvä memento länsivaltain tuhokoneistoa kohtaan...
Riian raatihuoneentoria on jälleenrakennettu "alkuperäiseen" asuunsa valloittajan ylimielisten tuhotoimien jäljeltä. Esimerkkejä löytyy kaikkialta, myös Suomesta (mm. Kaartin kasarmi). Tavoitteena on ollut kauniiksi koetun miljöön palauttaminen, mutta mukana on aina myös ollut aatteellissävyistä itsepäisyyttä: "Tuhotkaa mitä tuhoatte, me jälleenrakennamme kaiken..."
Silloin kun eurooppalainen kulttuuri oli voimissaan (se tarkoittaa melkein samaa kuin klassisen arkkitehtuurin aika Kreikan muinaisuudesta 1900-luvun alkuun), ei kyselty museaalisuuden perään, vaan arvotalot korjattiin luonnostaan ja niihin sijoitettiin kunkin ajan vaatimat uudistukset. Museaalisuus syntyi silloin, kun havahduttiin huomaamaan että olemme menettämässä jotain olennaisen tärkeää. Se tapahtui samaan aikaan, kun Euroopan 3000-vuotinen kulttuuri näytti tulevan tiensä päähän. Sen jälkeen se on saanut myös pimeitä sävyjä. Mitään ei saisi muuttaa, ja myös rauniot ovat osa tuiki tärkeää "ajallista kerroksellisuutta". Alkuperäisen säilyttävän ja pelastavan tehtävänsä ohella museolaitos on siis saanut aikaan myös alistunutta sopeutumista kulttuurin tuhoutumiseen. Se minua huolestuttaa kovin.
Olen tässä jutussa puhunut estetiikasta ja kauneudesta. Ne vaatisivat aivan oman käsittelynsä, ja yritän jatkaa provokatiivista sohimistani mahdollisimman pian.
Frauenkirche, museaalinen ihanne?
Frauenkirche, eurooppalais-kulturelli ihanne.
maanantai 4. lokakuuta 2010
Talon ja ihmisen samankaltaisuudesta
Kommentaattori PS esitti joukon kysymyksiä edellisessä jutussa mainitsemani Norrménin talon mahdollisesta jälleenrakennuksesta. Yritän tässä vastata joihinkin niistä.
Rakennuksilla ja ihmisillä on eräs yhteinen piirre: elinkaarensa aikana ne uusiutuvat kaiken aikaa. Molemmissa on kuluvaa rakennusainesta, joka korvautuu tai jota korvataan vähän väliä. Rakennuksia korjataan tämän tästä, ja isompien katastrofien jälkeen ne usein rakennetaan uudelleen. Rooman Pantheon seisoo edelleen paikallaan, vaikka sitä on jo käyttötarkoituksiensakin vuoksi jouduttu muuttelemaan. Silti se on, lukemattomista korjauksista, ryöstöistä ja tuhoista huolimatta nimenomaan keisari Hadrianuksen 1900 vuotta sitten rakennuttama Pantheon.
Ateenan Parthenon kesti paikoillaan peräti 2100 vuotta, kunnes venetsialaisten tykinkuula räjäytti siellä olleen turkkilaisen ruutivaraston. Raunioina Parthenon on ollut vaivaiset 320 vuotta, ja mikäli sillä olisi vielä ollut riittävän vahva kulttikäyttö, se olisi jälleenrakennettu taas kerran. Kölnin doomin valmistuminen kesti 630 vuotta, ja silti se on goottilainen, ei 1800-luvun uusgoottilainen kirkko. Sääksmäen kirkko on keskiaikainen, vaikka sen sisusta on vasta 80 vuotta vanha, ja keskiaikaista siinä on tarkkaan ottaen enää länsi- ja itäpääty.
Ei riitä, ettei ihminen voi kahta kertaa astua samaan virtaan, vaan se toista kertaa virtaan yrittävä ihminen on muutenkin perusteellisesti eri ihminen, niin sisäisesti kuin materiaalisestikin. Mutta virta on silti sama, vaikka se olisi muutellut uomaansakin ajan pitkässä juoksussa. Ja onhan se ihminenkin tavallaan sama molemmilla kerroilla.
Rakennuksen massasta saattaa vain murto-osa olla alkuperäistä, ja sillä murto-osallakin saattaa olla merkitystä vain tutkijoille - sanokaamme vaikka dendrokronologisen ajanmäärittelyn vuoksi. Kuitenkin rakennusta voidaan pitää oman rakennusaikansa muistomerkkinä, aivan samoin kuin pidämme ihmistä samana, oli hän sitten 10- tai 70-vuotias, ja ehtinyt vaihtaa massansa jo moneen kertaan.
Jokainen isompi korjaus tai uudelleenrakennus tuo mukanaan oman aikansa tarpeet ja tekniikat. Vanhaan rakennukseen lisätyt vesi- ja viemärijohdot, hissit ym. osat vastaavat hyvin ihmiseen tehtyjä nivel- tai elinkorjauksia. Jos siis esimerkiksi Norrménin talo rakennettaisiin uudelleen, alkuperäisiin piirustuksiin pitäisi tehdä asianmukaisia korjauksia. Hyvin suunniteltuina nuio uuden ajan vaatimat lisäykset voidaan tehdä hyvin huomaamattomiksi. Samoin voidaan käyttää alkuperäisiä parempia materiaaleja, joita luultavasti olisi käytetty ennemmin tai myöhemmin, mikäli rakennus olisi saanut seistä pystyssä.
Tarrautuminen alkuperäisiin rakennusosiin, aineksiin tai tekniikoihin tuntuu monesti kertovan eräänlaisesta uskonnollisesta tai maagisesta viehtymyksestä materiaan liitettyjä mielteitä kohtaan. Pyhäinjäännösten kultti perustuu tähän samaan magiaan. Ja samaa henkeä tuntuu myös olevan niissä, jotka sitkeästi vaativat Finlandia-talon päällystämistä samalla epäonnistuneeksi todetulla Carraran marmorilla, vaikka saatavilla olisi jo uusia ja kestäviä keraamisia materiaaleja joita vain asiantuntijat läheltä katsoen pystyvät erottamaan tästä marmorista.
Tällaista magiikkaa ruvettiin yhdistämään taiteeseen vasta romanttisella 1800-luvulla. Jos ihmiset tietäisivät miten suuri osa Rubensin tai muiden klassikkojen tauluista on heidän firmansa taitavien apulaisten maalaamia, he kauhistuisivat. "Missä voisin nähdä sen kohdan jonka mestarin oma pensseli on ylimaallisen taitavan käden ohjaamana maalannut?" "Onko mestari varmasti koskenut omalla kädellään näihin kiilakehyksen puihin?"
Jälleenrakentamiseen kuuluu luonnollisesti myös rakennusten sisuksen säilyttäminen mahdollisimman alkuperäisen näköisinä. Vähemmän tärkeitä seiniä voi hyvin siirrellä, ja muuttaa huonejärjestystä. Mutta oleelliset osat, kuten porrashallit ja salit tulisi säilyttää entisen kaltaisina. Tätä ajatusta vastaan rikottiin rumasti, kun KOP "jälleenrakensi" Kämpin talon Esplanadilla. Samalla tuhottiin myös rakennuksen olennainen julkisivujärjestys, kun sille olennainen pitkä Kluuvikadun puoleinen fasadi katkaistiin ensimmäisen risaliitin kohdalta, ja loppu korvattiin brutaalilla uudisrakennuksella.
Arkkitehtien ja museoväen piirissä elää myös sitkeästi aate, jonka mukaan rakennuksissa pitäisi näkyä "ajallinen kerrostuneisuus". Vulgääreimmillään tämä toteutuu niin, että lisätyt uudet rakenteet muotoillaan erilleen vanhasta, ja ilmeisen mielellään myös mahdollisimman erilaisiksi ja huomiota herättäviksi. Tällaisia lisäyksiä on tehty joihinkin keskiaikaisiin kirkkoihin kuten Lohjalla, mutta rumimmillaan ne ovat silloin kun uusrenessanssitaloja on korotettu kerroksella tai parilla, ja seinäpinta ja ikkuna-aukot on muotoiltu modernin massateollisuuden tavoilla. Lisäyksiä ei ole yritettykään peitellä tyylihistorian kannalta soveltuvilla keinoilla, ja tätä perustellaan sitten aatteellisella sloganilla joka monesti on pelkkää sumutusta ja newspeakia.
Joissakin tapauksissa saattaisi rakennuksen siirtäminen toiseen paikkaan ollakin perusteltua, mikäli sen alkuperäinen ympäristö on ehditty muuttaa ratkaisevan toisenlaiseksi. Se on ratkaisuna ehkä viimeinen mahdollisuus, mutta ei taatusti kovin helppo.
Teenpä lopuksi ilkeämielisen kysymyksen. Jos Pisan kellotorni olisi ehtinyt sortua ennen perustusten korjaamista, tai se siitä huolimatta jossain vaiheessa sortuisi, miten se pitäisi uudelleen rakentaa? Vinoksiko, jolloin toistettaisiin ja 'sementoitaisiin' vanhojen rakennusmestarien harmillinen mokaus - vaiko suoraksi, sellaiseksi kuin hienot arkkitehdit sen olivat tarkoittaneet?
Rakennuksilla ja ihmisillä on eräs yhteinen piirre: elinkaarensa aikana ne uusiutuvat kaiken aikaa. Molemmissa on kuluvaa rakennusainesta, joka korvautuu tai jota korvataan vähän väliä. Rakennuksia korjataan tämän tästä, ja isompien katastrofien jälkeen ne usein rakennetaan uudelleen. Rooman Pantheon seisoo edelleen paikallaan, vaikka sitä on jo käyttötarkoituksiensakin vuoksi jouduttu muuttelemaan. Silti se on, lukemattomista korjauksista, ryöstöistä ja tuhoista huolimatta nimenomaan keisari Hadrianuksen 1900 vuotta sitten rakennuttama Pantheon.
Ateenan Parthenon kesti paikoillaan peräti 2100 vuotta, kunnes venetsialaisten tykinkuula räjäytti siellä olleen turkkilaisen ruutivaraston. Raunioina Parthenon on ollut vaivaiset 320 vuotta, ja mikäli sillä olisi vielä ollut riittävän vahva kulttikäyttö, se olisi jälleenrakennettu taas kerran. Kölnin doomin valmistuminen kesti 630 vuotta, ja silti se on goottilainen, ei 1800-luvun uusgoottilainen kirkko. Sääksmäen kirkko on keskiaikainen, vaikka sen sisusta on vasta 80 vuotta vanha, ja keskiaikaista siinä on tarkkaan ottaen enää länsi- ja itäpääty.
Ei riitä, ettei ihminen voi kahta kertaa astua samaan virtaan, vaan se toista kertaa virtaan yrittävä ihminen on muutenkin perusteellisesti eri ihminen, niin sisäisesti kuin materiaalisestikin. Mutta virta on silti sama, vaikka se olisi muutellut uomaansakin ajan pitkässä juoksussa. Ja onhan se ihminenkin tavallaan sama molemmilla kerroilla.
Rakennuksen massasta saattaa vain murto-osa olla alkuperäistä, ja sillä murto-osallakin saattaa olla merkitystä vain tutkijoille - sanokaamme vaikka dendrokronologisen ajanmäärittelyn vuoksi. Kuitenkin rakennusta voidaan pitää oman rakennusaikansa muistomerkkinä, aivan samoin kuin pidämme ihmistä samana, oli hän sitten 10- tai 70-vuotias, ja ehtinyt vaihtaa massansa jo moneen kertaan.
Jokainen isompi korjaus tai uudelleenrakennus tuo mukanaan oman aikansa tarpeet ja tekniikat. Vanhaan rakennukseen lisätyt vesi- ja viemärijohdot, hissit ym. osat vastaavat hyvin ihmiseen tehtyjä nivel- tai elinkorjauksia. Jos siis esimerkiksi Norrménin talo rakennettaisiin uudelleen, alkuperäisiin piirustuksiin pitäisi tehdä asianmukaisia korjauksia. Hyvin suunniteltuina nuio uuden ajan vaatimat lisäykset voidaan tehdä hyvin huomaamattomiksi. Samoin voidaan käyttää alkuperäisiä parempia materiaaleja, joita luultavasti olisi käytetty ennemmin tai myöhemmin, mikäli rakennus olisi saanut seistä pystyssä.
Tarrautuminen alkuperäisiin rakennusosiin, aineksiin tai tekniikoihin tuntuu monesti kertovan eräänlaisesta uskonnollisesta tai maagisesta viehtymyksestä materiaan liitettyjä mielteitä kohtaan. Pyhäinjäännösten kultti perustuu tähän samaan magiaan. Ja samaa henkeä tuntuu myös olevan niissä, jotka sitkeästi vaativat Finlandia-talon päällystämistä samalla epäonnistuneeksi todetulla Carraran marmorilla, vaikka saatavilla olisi jo uusia ja kestäviä keraamisia materiaaleja joita vain asiantuntijat läheltä katsoen pystyvät erottamaan tästä marmorista.
Tällaista magiikkaa ruvettiin yhdistämään taiteeseen vasta romanttisella 1800-luvulla. Jos ihmiset tietäisivät miten suuri osa Rubensin tai muiden klassikkojen tauluista on heidän firmansa taitavien apulaisten maalaamia, he kauhistuisivat. "Missä voisin nähdä sen kohdan jonka mestarin oma pensseli on ylimaallisen taitavan käden ohjaamana maalannut?" "Onko mestari varmasti koskenut omalla kädellään näihin kiilakehyksen puihin?"
Jälleenrakentamiseen kuuluu luonnollisesti myös rakennusten sisuksen säilyttäminen mahdollisimman alkuperäisen näköisinä. Vähemmän tärkeitä seiniä voi hyvin siirrellä, ja muuttaa huonejärjestystä. Mutta oleelliset osat, kuten porrashallit ja salit tulisi säilyttää entisen kaltaisina. Tätä ajatusta vastaan rikottiin rumasti, kun KOP "jälleenrakensi" Kämpin talon Esplanadilla. Samalla tuhottiin myös rakennuksen olennainen julkisivujärjestys, kun sille olennainen pitkä Kluuvikadun puoleinen fasadi katkaistiin ensimmäisen risaliitin kohdalta, ja loppu korvattiin brutaalilla uudisrakennuksella.
Arkkitehtien ja museoväen piirissä elää myös sitkeästi aate, jonka mukaan rakennuksissa pitäisi näkyä "ajallinen kerrostuneisuus". Vulgääreimmillään tämä toteutuu niin, että lisätyt uudet rakenteet muotoillaan erilleen vanhasta, ja ilmeisen mielellään myös mahdollisimman erilaisiksi ja huomiota herättäviksi. Tällaisia lisäyksiä on tehty joihinkin keskiaikaisiin kirkkoihin kuten Lohjalla, mutta rumimmillaan ne ovat silloin kun uusrenessanssitaloja on korotettu kerroksella tai parilla, ja seinäpinta ja ikkuna-aukot on muotoiltu modernin massateollisuuden tavoilla. Lisäyksiä ei ole yritettykään peitellä tyylihistorian kannalta soveltuvilla keinoilla, ja tätä perustellaan sitten aatteellisella sloganilla joka monesti on pelkkää sumutusta ja newspeakia.
Joissakin tapauksissa saattaisi rakennuksen siirtäminen toiseen paikkaan ollakin perusteltua, mikäli sen alkuperäinen ympäristö on ehditty muuttaa ratkaisevan toisenlaiseksi. Se on ratkaisuna ehkä viimeinen mahdollisuus, mutta ei taatusti kovin helppo.
Teenpä lopuksi ilkeämielisen kysymyksen. Jos Pisan kellotorni olisi ehtinyt sortua ennen perustusten korjaamista, tai se siitä huolimatta jossain vaiheessa sortuisi, miten se pitäisi uudelleen rakentaa? Vinoksiko, jolloin toistettaisiin ja 'sementoitaisiin' vanhojen rakennusmestarien harmillinen mokaus - vaiko suoraksi, sellaiseksi kuin hienot arkkitehdit sen olivat tarkoittaneet?
Panoraamakuva Helsingistä on vuodelta 1899 tai 1900
Joku kysyi, miten ajoitin edellisen jutun panoraamakuvan, kun vuosilukua ei missään ollut näkyvissä. Ajoittaminen sattui olemaan poikkeuksellisen helppoa, sillä Katajanokan asuinaluetta oli juuri ryhdytty rakentamaan, ja ensimmäiset jugend-romanttiset talot olivat jo pystyssä. Aloitamme oikealta.
① Waldemar Wileniuksen piirtämä "Kontio" (Kruunuvuorenkatu 5 - Kauppiaankatu 1-3) valmistui 1898. Sen jatkeena vasemmalle Kruunuvuorenkatua pitkin olevat talot ovat vuodelta 1903, mutta niitä ei siis vielä ollut olemassa, eikä rakennustöistäkään näy jälkeä.
② Gesellius-Lindgren-Saarisen tornitalo Satamaku 7 - Luotsikatu 1 valmistui 1898. Kuvassa se on keltainen, nykyään punaruskea. Sen oikealla puolella ei ole rakennusta, mutta vasemmalla takana on matala empiretyylinen August Bomanin piirtämä talo vuodelta 1869, suojeltu, ja sen vuoksi yhä olemassa.
③ Rahapajankadun taloista ovat pystyssä valkoinen, nykyään oranssinruskea Gustaf Nyströmin piirtämä 1897 valmistunut Rahapajankatu 5 - Satamakatu 2, sekä
④ Konstantin Kiseleffin suunnittelema uusrenessanssitalo vuodelta 1880. Niiden välissä olevien talojen paikalle kohosi 1915 Lars Sonckin mahtipontinen tiililinna.
⑤ Arkkitehti Lohrmann suunnitteli Katajanokanlaituri 3:n talon jo 1864, ja se on vaalean ruskeana yhä olemassa kahden modernin rakennuksen välissä.
⑥ on tietysti Helsingin hävityshistorian onnettomimpia uhreja, Norrménin talo, joka valmistui uusrenessanssimme suurmestarin Theodor Höijerin suunnittelemana vuonna 1897. Sen purkamisesta 1960 käynnistyi suurpommituksiakin totaalisempi tuhoamisaalto, joka hävitti huomattavien uusrenessanssitalojen lisäksi myös nuorempia myöhäisromanttisia rakennuksia.
Alvar Aalto oli hyvin tietoinen Ensi-Gutzeitin hankkeen arveluttavuudesta, ja piirrätti puolustuksekseen panoraaman koko Pohjois-Esplanadista, päätteenään oma marmoritalonsa. Vaikka Aallon rakennus onkin varsin kaunis, sen rakentaminen hävitti vielä arvokkaamman rakennuksen. Kuulun niihin joiden mielestä Norrménin talo tulisi rakentaa uudelleen, jos ei entiselle paikalleen, niin johonkin arvoiseensa ja näkyvään paikkaan muualla.
Liisa Helmisen elokuvassa Pelikaanimies (2004) Norrménin talo on jo ennakoivasti pantu takaisin paikalleen, digitaalisin keinoin.
sunnuntai 3. lokakuuta 2010
Lähtisimmekö Helsingin laulujuhlille 1900?
Harmin paikka. Unohdin kesäkuussa kertoa, että olisi kannattanut tulla Helsinkiin Laulujuhlille 19 18-20/VI 00! Kädessäni on laulujuhlien komea 32-sivuinen vihkonen (hinta 50 penniä eli 2,05 €), jossa kerrotaan juhlaohjelman lisäksi paljon mielenkiintoisia asioita Helsingistä. Sen luettuani olisin voinut pantata koko vähäisen omaisuuteni ja lähteä Helsinkiin!
Helsinki näyttää olevan hyvin kaunis paikka. Siellä sijaitsevat muun muassa
Kaisaniemi, jossa laulu- ja soittojuhlan ohjelma suoritetaan, on suosittu kävelypaikka.
Kaivopuisto, kaupungin eteläosassa. Sen korkeilta kallioilta on laaja näköala merelle.
Kasvitieteellinen puutarha, jonka puutarha on avoinna koko päivän ja kasvihuoneet laulujuhlapäivinä k:lo 11-1 päivällä.
Eläintarha, Töölönlahden pohjoispuolella, laaja puisto, jossa on m. m. Helsingin Puutarhayhdistyksen kasvihuone ja Alppilan ulkoravintola.
Korkeasaari, jonne pääsee laivoilla pitkin päivää Pohjoissatamasta, on eläintieteellisenä puistona. Ansaitsee katsomista.
Seurasaari, jonne laivaliike on Hietalahden satamasta pitkin päivää ja maisin pääsee Töölön kautta, on suosittu huvipuisto.
Tähtitorni- eli Observatooriovuorelta on laaja ja kaunis näköala.
Toisena juhlapäivänä tiistaina 19 p:nä Kesäkuuta k:lo 8-11 aamulla, tehdään, jos ilma on suotuisa, useilla laivoilla huvimatka Helsingin ihanaan saaristoon.
Liikeneuvot kulkevat Helsinkiin, Helsingissä ja Helsingistä erittäin vilkkaasti. Parin kolmen tunnin välein Helsingistä lähtee paikallisjunia Tikkurilaan, Järvenpäähän ja Keravalle. Posti- ja matkustajajunia lähtee päivässä jopa kahdeksan, niistä peräti kolme Viipuriin, Pietariin ja Sortavalaan. Yksi ajaa Tampereen kautta aina Ouluun asti, pari kolme ehättää Turkuun joko Karjan tai Toijalan kautta.
Höyrylaivat INGÅ, NECKEN, ILMA ja AHKERA ajavat kukin kerran viikossa aina Turkuun asti, viimeksi mainittu jopa Raumalle ja Poriin. Höyrylaivat BALDER ja OTAVA ajavat kerran tai kaksi viikossa Viipuriin. Raitiotieratoja Helsingissä on peräti kaksi, toinen Töölön ja Kaivopuiston, toinen Sörnäisten ja Lapinlahden välillä. Matkan hinta on 15 p:niä (= 0,62€). Vuokra-ajurien taksat vaihtelevat matkan pituuden mukaan -:50 ja 2:-- markan välillä (2€ - 8,20€). Tunnin yhtämittaisesta ajosta veloitetaan 2:50 (12.30€).
Postikonttoorit ovat avoinna joka päivä, ja postia tuodaan kaupunkialueella muutaman kerran päivässä. Juhlaväelle suositelluissa ruokapaikoissa aamiainen maksaa 75 - 150 penniä (3 -6 €), päivällinen 1:25 - 2:50 (5,15 - 10,30 €). Hotellit ja ravintolat ovat jo kalliimpia.
Suomalainen teaatteri antoi näytöksiä vanhassa puisessa Arkaadian teatterissa, suunnilleen siellä mistä Turun eli Läntinen viertotie lähtee kohti maaseutua. Ohjelmassa oli mm. näytelmät "Tukkijoella" ja "Lea". Uuden kivisen teaatterin peruskivi laskettiin juhlallisesti Kaisaniemen ja rautatientorin väliselle tontille laulujuhlien ensimmäisenä päivänä kello 9 jälkeen aamupäivällä. Puheitten lisäksi laulettiin "Maamme" ja luettiin J.H.Erkon juhlaruno.
Laulujuhlien laajasta ohjelmasta kerron erikseen myöhemmin.
Eteläsatamaa noin vuonna 1900
lauantai 2. lokakuuta 2010
Siitä on jo 20 vuotta - Wie ist's eigentlich mit der Wiedervereinigung?
Kävin 80-luvun alussa kaksi kertaa DDR:ssä Yleisradion lähettämänä, ensin Berliinissä ja sitten Leipzigissa. Sen jälkeen olen jatkuvasti herättänyt ärtymystä, koska tapasin sanoa että kaikesta ikävästä huolimatta itse asiassa pidin enemmän olemisesta itäisessä Saksassa kuin läntisessä. Läntinen osa oli amerikanisoitunut pahoin, muuttunut räikeämmäksi. Itä-Saksa oli jotenkin "saksampi" kuin länsi.
Tänään Saksojen yhdistymisen 20-vuotispäivänä on Ilta-Sanomissa kolmatta sivua haastatteluita Berliinistä. Monilla oli hiukan samanlaisia käsityksiä kuin minulla. "DDR:stä kaipaan asioiden arvostamista. Kun kaikesta oli pulaa, tavaroista osattiin huolehtia ja iloita, olipa kyse sitten autosta, farkuista tai appelsiineistä", sanoi 39-vuotias nainen. "Nykyisessä Berliinissä kadut vaikuttavat kylmiltä ja kovilta. Elämä DDR:ssä oli sydämellisempää. Kaupunkilaiset huolehtivat toisistaan. Suurin osa kansasta eli vaaratonta arkista elämää", sanoi 46-vuotias mies.
"Monet olivat naiiveja ja pettyivät pahasti, kun länsi ei ollutkaan sen televisiomainosten paratiisi", sanoi 54-vuotias opettaja. Itäsaksalaisen kanssa avioitunut suomalaisnainen huomauttaa, että "Saksalaisissa tv-ohjelmissa esiintyvät edelleen ääripäät eli Stasi-miehet ja vastarintataistelijat. Heidän väliinsä mahtui kuitenkin paljon tavallisia ihmisiä. DDR:ssäkin elettiin tavallista elämää, mentiin naimisiin ja huviteltiin". Ja suomalainen arkkitehti kertoo, että ennen muurin murtumista Länsi-Berliinissä "elettiin kuin viimeistä päivää juhlien ja kuluttaen". Nyt sen sijaan länsi on pysähtynyt, ja itä alkanut kaikin tavoin kukoistaa, hän kertoo.
Leipzigissa minulla oli oppaana nuori suomenkielen opiskelija Karin C., jonka kanssa kiertelimme aluetta pieniä naapurikaupunkeja myöten. Taidehistoriallinen pätevyyteni teki Kariniin vaikutuksen, kun hän kerta toisensa jälkeen totesi esitteistä minun olleen oikeassa, mitä tuli esimerkiksi kirkkojen rakennushistoriaan ja ajoitukseen. Itse hän kertoi yhtenä syynä opiskeluunsa olleen, että sen avulla hänellä olisi mahdollisuus päästä "länteen" eli Suomeen.
Yleensä puhuimme hyvin avomielisesti asioista, ja ystävystyimme sen verran, että kirjeenvaihtoa jatkui jonkin aikaa matkan jälkeenkin. Olisi tietysti kiintoisaa tietää minkälaisen raportin Karin minusta antoi Stasille...
Mutta minulla oli aikaa kuljeskella vapaastikin aika rumasti jälleenrakennetussa kaupungissa, ja käydä iltaisin oluttuvissakin. Bachin kirkot katsastin, ja senkin niistä josta vastarinta sitten lähes 10 vuotta myöhemmin lähti tosissaan liikkeelle. Matkan kokemukset olivat kaikin tavoin myönteiset, eikä kauppojenkaan ankeus juurikaan häirinnyt - niissä oli samanlaista kuin meillä 60-luvulla. Sitä paitsi kirjakauppojen valikoimat korvasivat paljon - sieltä löysin monia teoksia joita tänäänkin saatan käyttää töissäni.
Vauraus, taloudellinen eriarvoisuus ja räikeät mainosvalot toisaalla, ja toisaalla taas hiljaisempi, vähävaraisempi mutta jotenkin leppoisampi ja tavallaan turvatumpikin elämä. Maailma ei ole mustavalkoinen, se on täynnä ääripäiden välisiä harmaasävyjä. Havaintopsykologia osoittaa, että hiukan harmaa näyttää vielä harmaamman rinnalla lähes valkoiselta. Kaikki on suhteellista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)