Päivi Lipponen ja usea muukin niin kutsuttuun suvaitsevaistoon kuuluva kirjoittaja ehti Tampereen murhapolton jälkeen repäistä rajuja syytöksiä suomalaisia, omia maanmiehiään vastaan. Lipponen manasi kansaa kaduille osoittamaan joukkovoimaa, ja varmemmaksi vakuudeksi viittasi 30-luvun Saksaan, jossa ulkoparlamentaarisella toiminnalla luotiin pelkoa.
Nyt Lipponen pyytää vähän anteeksi, mutta ei siltikään anna periksi: "Käsitykseni siitä, että ihmiset jakavat huoleni kansakunnan tilasta ja rasismin vahvistumisesta, on saanut tukea".
Suomalainen itseinho ja itsensäsyyllistäminen on todellinen kansantauti. Tänään, vaalien alla, sitä käytetään surutta hyväksi puhtaasti poliittisten tavoitteiden edistämiseksi. Ristiriita todellisuuden ja propagandan välillä kärjistyy sitä vauhtia, että suomalaisten ylivoimainen ja todellisuudessa aivan rauhallinen enemmistö alkaa vähitellen hermostua. Kaduille tätä enemmistöä ei saa, mutta vaalipäivinä äänestysuurnat saattavat sisältää melkoisen protestin. Tai, mikä on vielä todennäköisempää, äänestävien osuus äänioikeutetuista pienenee yhä. Ei näytä kovin hyvältä.
torstai 25. marraskuuta 2010
keskiviikko 24. marraskuuta 2010
Entäpä tämä?
Tämä herra on mukana suuressa osassa sukualbumeitani. Noin 30 vuotta sitten löysin hänet myös erään sääksmäkeläisen talon vanhasta albumista. Ei siis ollutkaan sukulainen, kuten alun perin luulin...
Voisitteko lähettää ehdotuksenne ikäänkuin ovelasti verhottuina? :)
lauantai 20. marraskuuta 2010
Aikamatkaaja-antiikkikauppiaan dilemma
Tässä kuvassa on hellenistiseltä ajalta Egyptistä peräisin oleva kamee, joka esittänee Ptolemaios Toista. Kamee on kiinnitetty medaljonkiin 1700-luvun lopulla Pariisissa. Wikimedia Commonsin selostus on tässä:
Camée représentant Ptolémée II assimilé à Alexandre le Grand. Camée en calcédoine grise. Alexandrie? 2e tiers du IIIe siècle av. J.-C. Monture en or émaillé de l'orfèvre Josias Belle, Paris, fin du XVIIIe siècle.
Tämä työ on minusta suunnattoman kaunis. Mutta onko se aito?
Molemmat osat ovat epäilemättä aitoja. Onko yhdistelmä? Ei, sanoisivat fundamentalistit, sillä kameeta ei alunperin oltu tarkoitettu tällaiseen yhteyteen. Jonkinlaiseen metallikuoreen kylläkin, väittäisin minä. Niin, mutta ei tuollaiseen kitschiin, fundamentalistit sanoisivat. Minusta taas tuo 1700-luvun mestariteos antaa kameelle suurenmoisen taustan, ja on aivan uskomattoman opettavainen puhtaiden luonnonmuotojen ja värien hienostuneesta käytöstä.
Mutta fundamentalistit ovat värisokeita. Musta ja valkoinen ovat kaikki minkä he ymmärtävät. Heille on käsittämätöntä myös harmaasävyjen suunnaton rikkaus. He pelkäävät, että menneisyyden värikylläisyys joskus löydetään. He pelkäävät menneisyyttä, koska se voisi paljastaa elävästä kulttuurista jotain aivan liian tuoretta, liian eloisaa, liian houkuttelevaa, liian itsestäänselvää.
Sen vuoksi menneisyys pitää pitää erillään nykyisyydestä. Yritykset näyttää siitä edes jotakin pitää estää millä tahansa tekosyyllä, aatteella, ontolla akateemisella nonsensilla. Sen vuoksi mahdolliset tulevaisuuden aikamatkustaja-antiikkikauppiaat joutuvat hankaamaan kaappaamistaan antiikin veistoksista värit pois, repimään niistä irti lasiset silmät ja vaatteet, pilkkomaan ne kappaleiksi, ja myymään kappaleet sitten suunnattomalla voitolla keräilijöille, jotka huokaavat ne nähdessään: "Ooh, aitoa, korvaamatonta antiikkia!"
perjantai 19. marraskuuta 2010
Hyvä, Berlusconi! "Asiantuntijat" suksikoot suolle!
Pappa Berlusconi on mennyt tekemään ihan kamalan teon: hän on palaututtanut antiikin patsaalle siitä poistetun peniksen ja korjauttanut patsaan käden! Asiantuntijat kiljuvat: ei niin saa tehdä! Hesari kertoo asiantuntijoiden sanoneen, että "Antiikin patsaita restauroitaessa ei heidän ... tule pyrkiä täydellisyyteen, koska silloin häivytetään uuden ja vanhan ero".
Just just. Katsotaanpa mitä BBC:n pitempi uutinen lisää tähän. "One art critic pointed out that Italian art restorers who are being paid by the government to restore ancient works of art in China teach the Chinese not to disguise the difference between what is old and what is new".
Just just justiinsa. Täkäläiset "asiantuntijat" eivät anna kattaa Pälkäneen rauniokirkkoa, vaan antavat sen mieluummin hajota paikalleen. Jos vanhaa korjataan, se pitää siis tehdä niin, että "uusi" selvästi erottuu "vanhasta" (kuten Pälkäneen väliaikainen katto), mutta mieluiten ei saisi ollenkaan korjata sitä mikä on mennyt rikki. Korjausarkkitehtuurissa vaaditaan "ajallisten kerrostumien" selvää näkymistä. Suomeksi sanottuna se tarkoittaa, että jos jotain tehdään, sitä ei saa tehdä alkuperäiseen tyyliin, vaan tyylin pitää kertoa "tästä ajasta".
Berlusconi on kuin Andersenin sadun pikkulapsi: hän huomaa että patsas on rikki ja on sitä mieltä että se pitää ehjätä. Ja "asiantuntijat" kiljuvat kauhusta, kuten keisarin uusien "vaatteiden" tekijät. Tuohan merkitsee sitä, että heidät suistetaan vallasta! Jo "asiantuntija" Winckelmann todisti 1700-luvulla, että antiikin patsaat ovat jaloja juuri valkean marmorin vuoksi. Seuraavien sukupolvien "asiantuntijat" kehittivät jatkoksi teorian, että nimenomaan patsaiden rikkinäisyys on taiteellisen arvon tae. Niinpä siis mars kuvainriistoon, mars rikkomaan kaikki ehjätty antiikki! Ja hys hiljaa patsaitten värityksestä ja niiden lasisilmistä!
Tämä on aivan mieletöntä, uskonnollissävyistä höpinää. Sairasta ja vastenmielistä. Sitä paitsi se on aika kyynistä rahanpalvonnan seurausta: rikkinäisellä antiikin veistoksella on miljoonaluokan "raha-arvo", mutta jos se korjataan vaikka kuinka tarkoin ja hyvin, se menettää "rahallista arvoaan".
Ihmiseen suhteutettuna: jos sokealle laulajalle palautetaan hänen näkönsä, hän menettää suuren osan markkina-arvostaan. Jos fyysikko Hawkingin ruumis saataisiin jälleen toimimaan, kukaan ei uskoisi mitä hän sen jälkeen sanoo. Jos ihmiset olisivat taideteoksia, sairaalat ja lääkärinammatti pitäisi kieltää. Tätä minä tarkoitan, kun sanon että "asiantuntijoilla" on "uskonnollissävyisiä" käsityksiä.
Just just. Katsotaanpa mitä BBC:n pitempi uutinen lisää tähän. "One art critic pointed out that Italian art restorers who are being paid by the government to restore ancient works of art in China teach the Chinese not to disguise the difference between what is old and what is new".
Just just justiinsa. Täkäläiset "asiantuntijat" eivät anna kattaa Pälkäneen rauniokirkkoa, vaan antavat sen mieluummin hajota paikalleen. Jos vanhaa korjataan, se pitää siis tehdä niin, että "uusi" selvästi erottuu "vanhasta" (kuten Pälkäneen väliaikainen katto), mutta mieluiten ei saisi ollenkaan korjata sitä mikä on mennyt rikki. Korjausarkkitehtuurissa vaaditaan "ajallisten kerrostumien" selvää näkymistä. Suomeksi sanottuna se tarkoittaa, että jos jotain tehdään, sitä ei saa tehdä alkuperäiseen tyyliin, vaan tyylin pitää kertoa "tästä ajasta".
Berlusconi on kuin Andersenin sadun pikkulapsi: hän huomaa että patsas on rikki ja on sitä mieltä että se pitää ehjätä. Ja "asiantuntijat" kiljuvat kauhusta, kuten keisarin uusien "vaatteiden" tekijät. Tuohan merkitsee sitä, että heidät suistetaan vallasta! Jo "asiantuntija" Winckelmann todisti 1700-luvulla, että antiikin patsaat ovat jaloja juuri valkean marmorin vuoksi. Seuraavien sukupolvien "asiantuntijat" kehittivät jatkoksi teorian, että nimenomaan patsaiden rikkinäisyys on taiteellisen arvon tae. Niinpä siis mars kuvainriistoon, mars rikkomaan kaikki ehjätty antiikki! Ja hys hiljaa patsaitten värityksestä ja niiden lasisilmistä!
Tämä on aivan mieletöntä, uskonnollissävyistä höpinää. Sairasta ja vastenmielistä. Sitä paitsi se on aika kyynistä rahanpalvonnan seurausta: rikkinäisellä antiikin veistoksella on miljoonaluokan "raha-arvo", mutta jos se korjataan vaikka kuinka tarkoin ja hyvin, se menettää "rahallista arvoaan".
Ihmiseen suhteutettuna: jos sokealle laulajalle palautetaan hänen näkönsä, hän menettää suuren osan markkina-arvostaan. Jos fyysikko Hawkingin ruumis saataisiin jälleen toimimaan, kukaan ei uskoisi mitä hän sen jälkeen sanoo. Jos ihmiset olisivat taideteoksia, sairaalat ja lääkärinammatti pitäisi kieltää. Tätä minä tarkoitan, kun sanon että "asiantuntijoilla" on "uskonnollissävyisiä" käsityksiä.
keskiviikko 17. marraskuuta 2010
Menneisyys on nykypäivää taiteessa - eräänlaisen manifestin luonnos
Kaikki meidän tuntemamme taiteellinen menneisyys on nykypäivää. Todellisuudessa ei edes ole olemassa autenttista mennyttä taidetta. On vain erilaisia tapoja asetella taiteellisia palikoita yhteen. Jotkut tavat saattavat tuntua keskiaikaisilta, jotkut barokkisilta, jotkut romanttisilta.
Meillä ei ole äänitteitä keskiajan, barokin, klassisismin tai varsinaisen romantiikan musiikin ajalta. Sen sijaan meillä on runsaasti äänitteitä 1900-luvun alusta tähän päivään asti. Niistä käy ilmi, että esitystavat ovat vaihdelleet jyrkästi vuosikymmenten mittaan. Erot 20-30-lukujen Bachin, 50-60-lukujen Bachin ja 80-90-luvun Bachin välillä ovat joskus niin suuret, että voisimme jopa kysyä onko säveltäjä ollenkaan sama. Maku on muuttunut, huomionherättämisen ja myynnin keinot ovat muuttuneet, mutta yksikään esitys ei voi vaatia itselleen autenttisuutta.
Samalla tavalla meillä on 20-luvun, 50-luvun ja 90-luvun "keskiaikaista" musiikkia. "Keskiaikainen" musiikki näyttää kaiken aikaa muuntuneen, samalla tavoin kuin muoti yleensäkin. Samaan aikaan on ollut tapana vaatia ankaraa muodinmukaisuutta myös uuden musiikin tekemisessä. Eri aikakausien tavoin rakennettua musiikkia ei ole saanut yhdistellä keskenään. Satun itse tuntemaan nämä vaatimukset niistä mustelmista ja boikoteista joita olen saanut osakseni 60-luvun alusta alkaen.
Me elämme merkillistä aikaa, jolloin kaikki menneisyyden taiteista irti saamamme on yhtäaikaisesti tiedossamme ja käytettävissämme. Kaiken kohtuullisuuden nimissä Frescobaldi, Bach ja Mozart ovat yhtä suuresti nykymusiikkia kuin Berio tai Messiaen.
Taiteilija on huomannut, että jonkin tietyn lajin ilmaisu onnistuu parhaiten käyttämällä jonkin tietyn ajan tapaista tekniikkaa. Siis hän käyttää tuota tekniikkaa, ellei ole alistunut vallitsevien makutuomareiden vaatimuksiin. Jos hän haluaa yhdistellä useamman lajin ilmaisuja, hän saattaa käyttää usean ajan tapaisia tekniikoita, uusimmat mukaan lukien. Syntyneen teoksen taiteellinen vaikutus ja pätevyys piilee siinä, miten hyvin taiteilija on onnistunut piirakkansa leipomaan. Täysin sivuasia on, sattuuko jokin yksityiskohta tuomaan mieleen jonkin menneen ajan, toinen detalji jonkin toisen ajan.
Taideteos ei ole manifesti, ei julistus, ei filosofinen tutkielma, eikä myöskään ratkaistava ristisanatehtävä. Se on itseensä sulkeutuva olio, jolle taiteilija on kehittänyt vain sille ominaiset lainalaisuudet. Taideteos saattaa näennäisesti olla ristiriidassa vallitsevan totunnaisuuden, maun tai muodin kanssa, jos siinä esiintyy harvemmin koettuja rakennustapoja tai niiden rinnastuksia tai yhdistelmiä.
Jos säveltäjä kirjoittaa sonaatin tai sinfonian 1700-luvun lopun keskimääräiseen "tyyliin", teos ei välttämättä ole kovin mielenkiintoinen, ellei siinä ole poikkeuksellisen lennokasta tai hienoa teemallista aineistoa. Jos hän tällaista teosta kirjoittaessaan kuitenkin tulee ajatelleeksi, miten vastaan tulevia kysymyksiä olisi ratkottu vaikkapa 1860-luvulla tai 1930-luvulla, hän saattaa tuottaa hyvin mielenkiintoisen teoksen, joka kaiken lisäksi vastaa erinomaisesti niitä "ainutkertaisuuden" tai "uutuuden" vaatimuksia, joita taiteelta on 1800-luvun lopulta alkaen totuttu odottamaan. Tällöin teos on eittämättä "uutta musiikkia", vaikka yksikään sen detaljeista ei toisikaan mieleen Ligetin tai Messiaenin tai muiden "modernistien" käyttämiä ilmaisutapoja.
Helpommin välittyvän kuvataiteen puolelta esitän tässä vain kaksi esimerkkiä. Ensimmäinen on Kuutti Lavosen työ "Gabriel kuiskaa Marialle", josta heti välittyy hieno renessanssitaiteen henki:
Toinen on yllättävämpi. Venäläinen S. Juchimov on kuvittanut Tolkienin "Sormusten herraa" ikonitaiteen tavoin. Tässä on varsin puhuva esimerkki aikakausien kohtaamisesta, "Gandalf ja nazgul":
Meidän parhaat graafikkomme ja akvarellistimme Kaskipurosta ja Marjatta Hanhijoesta vaikkapa nuoreen Asta Pajuseen asti ovat ylläpitäneet hyviksi koettuja taitoja ja ilmaisukeinoja kaikin puolin moderneissa töissään. Kannattaa googlata. "Modernismi" on suuntauksena kuollut, mutta se on silti jättänyt käyttökelpoisia aineksia varhaisempien taidekausien tapaan. Taide voi hyvin, kunhan se pitää monipuolisesti yllä historiallisia juuriaan, ja kunnioittaa täydellisyyteen pyrkivää taitoa - ja hylkää kovaäänisen humbuugin julkisuuskeinojensa joukosta.
Tämän hetken taiteilijoilla on mistä valita, koska olemme kuin linssin kautta käyneiden ja eri suunnista ja aikakausista tulleiden säteiden polttopisteessä. Kaikki tuntemamme mennyt taide on tänä päivänä läsnä, tätä päivää, ja vapaasti käytettävissä. Ties minkälaisia mestariteoksia saamme tulevaisuudessa nähdä, kunhan tämä tosiasia on lopullisesti ymmärretty.
Meillä ei ole äänitteitä keskiajan, barokin, klassisismin tai varsinaisen romantiikan musiikin ajalta. Sen sijaan meillä on runsaasti äänitteitä 1900-luvun alusta tähän päivään asti. Niistä käy ilmi, että esitystavat ovat vaihdelleet jyrkästi vuosikymmenten mittaan. Erot 20-30-lukujen Bachin, 50-60-lukujen Bachin ja 80-90-luvun Bachin välillä ovat joskus niin suuret, että voisimme jopa kysyä onko säveltäjä ollenkaan sama. Maku on muuttunut, huomionherättämisen ja myynnin keinot ovat muuttuneet, mutta yksikään esitys ei voi vaatia itselleen autenttisuutta.
Samalla tavalla meillä on 20-luvun, 50-luvun ja 90-luvun "keskiaikaista" musiikkia. "Keskiaikainen" musiikki näyttää kaiken aikaa muuntuneen, samalla tavoin kuin muoti yleensäkin. Samaan aikaan on ollut tapana vaatia ankaraa muodinmukaisuutta myös uuden musiikin tekemisessä. Eri aikakausien tavoin rakennettua musiikkia ei ole saanut yhdistellä keskenään. Satun itse tuntemaan nämä vaatimukset niistä mustelmista ja boikoteista joita olen saanut osakseni 60-luvun alusta alkaen.
Me elämme merkillistä aikaa, jolloin kaikki menneisyyden taiteista irti saamamme on yhtäaikaisesti tiedossamme ja käytettävissämme. Kaiken kohtuullisuuden nimissä Frescobaldi, Bach ja Mozart ovat yhtä suuresti nykymusiikkia kuin Berio tai Messiaen.
Taiteilija on huomannut, että jonkin tietyn lajin ilmaisu onnistuu parhaiten käyttämällä jonkin tietyn ajan tapaista tekniikkaa. Siis hän käyttää tuota tekniikkaa, ellei ole alistunut vallitsevien makutuomareiden vaatimuksiin. Jos hän haluaa yhdistellä useamman lajin ilmaisuja, hän saattaa käyttää usean ajan tapaisia tekniikoita, uusimmat mukaan lukien. Syntyneen teoksen taiteellinen vaikutus ja pätevyys piilee siinä, miten hyvin taiteilija on onnistunut piirakkansa leipomaan. Täysin sivuasia on, sattuuko jokin yksityiskohta tuomaan mieleen jonkin menneen ajan, toinen detalji jonkin toisen ajan.
Taideteos ei ole manifesti, ei julistus, ei filosofinen tutkielma, eikä myöskään ratkaistava ristisanatehtävä. Se on itseensä sulkeutuva olio, jolle taiteilija on kehittänyt vain sille ominaiset lainalaisuudet. Taideteos saattaa näennäisesti olla ristiriidassa vallitsevan totunnaisuuden, maun tai muodin kanssa, jos siinä esiintyy harvemmin koettuja rakennustapoja tai niiden rinnastuksia tai yhdistelmiä.
Jos säveltäjä kirjoittaa sonaatin tai sinfonian 1700-luvun lopun keskimääräiseen "tyyliin", teos ei välttämättä ole kovin mielenkiintoinen, ellei siinä ole poikkeuksellisen lennokasta tai hienoa teemallista aineistoa. Jos hän tällaista teosta kirjoittaessaan kuitenkin tulee ajatelleeksi, miten vastaan tulevia kysymyksiä olisi ratkottu vaikkapa 1860-luvulla tai 1930-luvulla, hän saattaa tuottaa hyvin mielenkiintoisen teoksen, joka kaiken lisäksi vastaa erinomaisesti niitä "ainutkertaisuuden" tai "uutuuden" vaatimuksia, joita taiteelta on 1800-luvun lopulta alkaen totuttu odottamaan. Tällöin teos on eittämättä "uutta musiikkia", vaikka yksikään sen detaljeista ei toisikaan mieleen Ligetin tai Messiaenin tai muiden "modernistien" käyttämiä ilmaisutapoja.
Helpommin välittyvän kuvataiteen puolelta esitän tässä vain kaksi esimerkkiä. Ensimmäinen on Kuutti Lavosen työ "Gabriel kuiskaa Marialle", josta heti välittyy hieno renessanssitaiteen henki:
Toinen on yllättävämpi. Venäläinen S. Juchimov on kuvittanut Tolkienin "Sormusten herraa" ikonitaiteen tavoin. Tässä on varsin puhuva esimerkki aikakausien kohtaamisesta, "Gandalf ja nazgul":
Meidän parhaat graafikkomme ja akvarellistimme Kaskipurosta ja Marjatta Hanhijoesta vaikkapa nuoreen Asta Pajuseen asti ovat ylläpitäneet hyviksi koettuja taitoja ja ilmaisukeinoja kaikin puolin moderneissa töissään. Kannattaa googlata. "Modernismi" on suuntauksena kuollut, mutta se on silti jättänyt käyttökelpoisia aineksia varhaisempien taidekausien tapaan. Taide voi hyvin, kunhan se pitää monipuolisesti yllä historiallisia juuriaan, ja kunnioittaa täydellisyyteen pyrkivää taitoa - ja hylkää kovaäänisen humbuugin julkisuuskeinojensa joukosta.
Tämän hetken taiteilijoilla on mistä valita, koska olemme kuin linssin kautta käyneiden ja eri suunnista ja aikakausista tulleiden säteiden polttopisteessä. Kaikki tuntemamme mennyt taide on tänä päivänä läsnä, tätä päivää, ja vapaasti käytettävissä. Ties minkälaisia mestariteoksia saamme tulevaisuudessa nähdä, kunhan tämä tosiasia on lopullisesti ymmärretty.
sunnuntai 14. marraskuuta 2010
Päiväkotien kohtelu kuvastaa koko yhteiskunnan johtamista
Helsingissä pompotellaan päiväkoteja, kertoo HS. Päiväkotien käyttöasteeksi on määrätty 93%. Tiivistäen on kysymys tästä:
- Aluksi emme edes ymmärtäneet, mitä 93 prosentin tavoite merkitsi. Ehkä isoin ero on, että sen mukana tuli erittäin tiukan raportointivelvoite, luonnehtii Lapinmäen päiväkodin johtaja Kirsti Alanko.
Alangon päiväkodissa on sata lasta ja 18 hoito- ja kasvatushenkilöä. Jos kaikki ovat paikalla, käyttöprosentti on sata. Jos neljä alle 3-vuotiasta tai seitsemän yli 3-vuotiasta on poissa, mutta henkilökunta on täysilukuinen, käyttöprosentti putoaa 93:een. Jos näiden lisäksi yllättäen yksikin alle 3-vuotias on poissa, käyttöprosentti putoaakin jo 91,25:een.
- Sumplitaan ja järjestellään koko ajan. Kun henkilökunnan ja lasten määrää on koko ajan osattava suhteuttaa, se edellyttää jatkuvaa tarkkuutta.
Päiväkodit saavat kuukausiraportit jälkikäteen, mutta johtajat laskevat päiväkohtaisia prosentteja. Niinpä työntekijöiden ja lasten läsnäolon palapelia kootaan koko ajan. Henkilöstölle tämä tarkoittaa sitä, että työvuoroihin voi tulla muutoksia hyvin lyhyelläkin varoituksella.
Kun sijaisten saanti oli erityisen kireää viime keväänä, henkilökunta alkoi väsyä. Niinpä yksikön johtaja on yrittänyt nyt syksyllä kamppailla sijaisten puolesta. Jokaista lyhyttäkin sijaisuutta pitää perustella tarkasti.
- Pitää kertoa, miksi ja mihin tarpeeseen sijainen palkataan. Mikä on ollut edellisen kuukauden tulos? Sijaisten palkkaamisesta on tullut hyvin rankkaa. Numerot on oltava hyvin hallussa ja pitää olla tarkka tieto henkilökunnan ja lasten läsnäolosta.
Sijaistilanne heijastuu vakiohenkilökuntaan.
- Hirveän monet ovat sairaana töissä, kun ei tiedä, saako sijaista. Ihmiset ovat velvollisuudentuntoisia ja tosi väsyneitä.
Syynä saattaa osittain olla Peterin periaate, jonka mukaan byrokraattisessa hierarkiassa henkilöt yleensä kohoavat pätemättömyytensä asteelle. Mutta aivan varmasti on kysymys suomalaisesta johtamistavasta. Jokaisella päätöksen tasolla ollaan pelko puserossa, eikä itsesuojeluvaisto salli protestointia. Kun koko ketjussa vallitsee sama esimiehenpelko, vastuu asioiden tilasta on niillä ylätasoilla joilla on vähiten intressiä tai ymmärryskykyä prosenttien ja eurojen ulkopuolelta.
Työelämää johtavat henkilöt suhtautuvat ihmisiin kylmästi: ihmiset ovat vain lukuja ja prosentteja, eivät ajattelevia tai väsyviä yksilöitä. Tiedän kokemuksesta, että monet byrokraatit ja poliitikot ajattelevat päiväkoteja ja kouluja pelkkinä varastoina, jonne sijoitetaan työhön vielä kykenemättömiä, pois jaloista. Kysymyksiä kasvatuksesta he pitävät akkojen höperehtimisenä.
Laskukoneesta on tullut jumala, ja jumalan sanaa on se mikä jää "viivan alle". Entä kuka on valinnut parametrit laskujen pohjaksi? Parametrien joukkoon kun "ei voi" sijoittaa immateriaalisia tekijöitä, ellei niitä jollain merkillisellä ja mielivaltaisella tavalla ole muunnettu laskennallisiksi.
Tämänkaltaisista asioista keskusteltaessa varoitellaan mieluusti "järjen" ja "tunteen" sekoittamisesta. Tämä on sisällyksetöntä höpinää. "Järjen" vastakohta on "järjettömyys", ja "tunteen" vastakohta on "tunteettomuus". Todellisuudessa näistä kahdesta on valittu käyttöön yhtäaikaisesti järjettömyys ja tunteettomuus. Näihin vedoten mikä tahansa fiskaalinen päätös on looginen ja virheetön, ja valmis toimeenpantavaksi laillisten seuraamusten uhalla.
- Aluksi emme edes ymmärtäneet, mitä 93 prosentin tavoite merkitsi. Ehkä isoin ero on, että sen mukana tuli erittäin tiukan raportointivelvoite, luonnehtii Lapinmäen päiväkodin johtaja Kirsti Alanko.
Alangon päiväkodissa on sata lasta ja 18 hoito- ja kasvatushenkilöä. Jos kaikki ovat paikalla, käyttöprosentti on sata. Jos neljä alle 3-vuotiasta tai seitsemän yli 3-vuotiasta on poissa, mutta henkilökunta on täysilukuinen, käyttöprosentti putoaa 93:een. Jos näiden lisäksi yllättäen yksikin alle 3-vuotias on poissa, käyttöprosentti putoaakin jo 91,25:een.
- Sumplitaan ja järjestellään koko ajan. Kun henkilökunnan ja lasten määrää on koko ajan osattava suhteuttaa, se edellyttää jatkuvaa tarkkuutta.
Päiväkodit saavat kuukausiraportit jälkikäteen, mutta johtajat laskevat päiväkohtaisia prosentteja. Niinpä työntekijöiden ja lasten läsnäolon palapelia kootaan koko ajan. Henkilöstölle tämä tarkoittaa sitä, että työvuoroihin voi tulla muutoksia hyvin lyhyelläkin varoituksella.
Kun sijaisten saanti oli erityisen kireää viime keväänä, henkilökunta alkoi väsyä. Niinpä yksikön johtaja on yrittänyt nyt syksyllä kamppailla sijaisten puolesta. Jokaista lyhyttäkin sijaisuutta pitää perustella tarkasti.
- Pitää kertoa, miksi ja mihin tarpeeseen sijainen palkataan. Mikä on ollut edellisen kuukauden tulos? Sijaisten palkkaamisesta on tullut hyvin rankkaa. Numerot on oltava hyvin hallussa ja pitää olla tarkka tieto henkilökunnan ja lasten läsnäolosta.
Sijaistilanne heijastuu vakiohenkilökuntaan.
- Hirveän monet ovat sairaana töissä, kun ei tiedä, saako sijaista. Ihmiset ovat velvollisuudentuntoisia ja tosi väsyneitä.
Syynä saattaa osittain olla Peterin periaate, jonka mukaan byrokraattisessa hierarkiassa henkilöt yleensä kohoavat pätemättömyytensä asteelle. Mutta aivan varmasti on kysymys suomalaisesta johtamistavasta. Jokaisella päätöksen tasolla ollaan pelko puserossa, eikä itsesuojeluvaisto salli protestointia. Kun koko ketjussa vallitsee sama esimiehenpelko, vastuu asioiden tilasta on niillä ylätasoilla joilla on vähiten intressiä tai ymmärryskykyä prosenttien ja eurojen ulkopuolelta.
Työelämää johtavat henkilöt suhtautuvat ihmisiin kylmästi: ihmiset ovat vain lukuja ja prosentteja, eivät ajattelevia tai väsyviä yksilöitä. Tiedän kokemuksesta, että monet byrokraatit ja poliitikot ajattelevat päiväkoteja ja kouluja pelkkinä varastoina, jonne sijoitetaan työhön vielä kykenemättömiä, pois jaloista. Kysymyksiä kasvatuksesta he pitävät akkojen höperehtimisenä.
Laskukoneesta on tullut jumala, ja jumalan sanaa on se mikä jää "viivan alle". Entä kuka on valinnut parametrit laskujen pohjaksi? Parametrien joukkoon kun "ei voi" sijoittaa immateriaalisia tekijöitä, ellei niitä jollain merkillisellä ja mielivaltaisella tavalla ole muunnettu laskennallisiksi.
Tämänkaltaisista asioista keskusteltaessa varoitellaan mieluusti "järjen" ja "tunteen" sekoittamisesta. Tämä on sisällyksetöntä höpinää. "Järjen" vastakohta on "järjettömyys", ja "tunteen" vastakohta on "tunteettomuus". Todellisuudessa näistä kahdesta on valittu käyttöön yhtäaikaisesti järjettömyys ja tunteettomuus. Näihin vedoten mikä tahansa fiskaalinen päätös on looginen ja virheetön, ja valmis toimeenpantavaksi laillisten seuraamusten uhalla.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)