Olen työskennellyt pari kolme vuotta oman ja lähisukuni menneisyyden kanssa. Olen käynyt läpi erinäisiä laatikollisia kirjeitä 150 vuoden ajalta; suuri osa on vielä silti lukematta. Olen selaillut äitini nuoruuden päiväkirjaa, skannannut hyvinkin pari tuhatta kuvaa, reippaasti enemmänkin kai, ja yrittänyt rekonstruoida menneisyyttä ja paikata sen aukkoja. Valmiiksi olen tästä materiaalista saanut isoisäni laajan kuvaelämäkerran, ja tällä hetkellä työstän omia nuoruuden muistoja ja vanhempieni tarinaa.
Tämän työn yhteydessä olen kokemut merkillisiä tapauksia. Kun jokin kohta menneisyydestä on käynyt polttavaksi, en ole edes ehtinyt yrittää tavoitella sitä, vaan se menneisyys on itse tullut minun luokseni. Joitakin vuosia sitten minulle selvisi koko joukko asioita 1950-luvun ensimmäisistä vuosista, kun varhaisin ihastukseni yllättäen otti yhteyttä, ja tämän jälkeen vielä olympiavuoden 1952 saksalainen vaihto-oppilaskaverini.
Tänään minuun otti yhteyttä nainen, joka kertoi äitinsä olleen apulaisena perheessämme sodan loppuvaiheessa. Jostain syystä minä en muistanut häntä lainkaan, mutta äkkiä tajusin että joukko merkillisiä kirjeitä oli vastikään askarruttanut minua. Tänään puhuin pitkän puhelun tämän nyt 85-vuotiaan hyvämuistisen mummon kanssa, ja sain kuulla osia tarinasta joka monella tavalla olisi mitä kiehtovinta romaanin ainesta. Samalla selvisi myös kirjeiden tausta.
Tuolloin, sodan suvantovaiheen aikana Itä-Karjala oli Syväriä myöten suomalaisten hallussa. Sen taloudellisen jälleenrakennuksen edistämiseksi oli perustettu sotilashallinnon alainen Vako Oy, jossa myös isäni rintamavuosiensa jälkeen työskenteli. Yhtiö rakensi infrastruktuuria, tuotantolaitoksia, myllyjä, kahviloita, kaikkea minkä avulla sodasta toipuva väestö sai työtä ja toimeentuloa. Vakon vuosikertomukset ja muut paperit ovat mielenkiintoista luettavaa, ja niiden pohjalta olisi helppo kuvitella suomalaisen Karjalan tulevaisuus - jos raja olisi jäänyt Syvärille, kuten vilpittömästi olisin suonut.
Siellä Laatokan Karjalassa, Aunuksen piirissä sai kahvilasta työpaikan myös nuori tyttö K. Hän näki joukkojen tulevan ja menevän, myös saksalaisten. Yksityiskohtia ja sattumuksia tuntui K:lta riittävän näiltä ajoilta loputtomiin. Kun vihollisen suurhyökkäys alkoi, ja väestöä piti evakuoitaman, Vako huolehti myös parhaansa mukaan omistaan. Isälleni ilmeisesti kerrottiin K:sta, joka sitten tulikin kotiapulaiseksi minun perheeseeni. Oletan, että hän tuli meille vasta Helsingin suurpommitusten jälkeen, kun meidät oli jo evakuoitu sukulaistaloon eteläisessä Hämeessä.
Merkillisen hyvin K. muisti vielä talon silloisen emännän ja muut asukkaat, ja olipa käynyt paikkaa katsomassa vielä jokunen aika sitten. Minulla on se käsitys, että K. oli jo Karjalassa tavannut nuoren varsinaissuomalaisen miehen, jonka kanssa hän sitten parikymppisenä menikin naimisiin. Itäkarjalaisen siirtolaistytön elämä ei uudella kotiseudulla ollut ongelmatonta, ja ryssittelyäkin hän lukemattomien muiden kaltaistensa tavoin oli joutunut kokemaan.
Elämä kuitenkin asettui vähitellen uomiinsa, eikä jälkikäteen katsottuna näytä sittenkään olleen vailla hyviä hetkiä. Nyt K. täyttää 85 vuotta; hän hoitaa asuintalonsa puutarhaa, jonka vierellä juoksee joki kohti merta. "Täältä pääsee suoraan vaikka Amerikkaan asti", K. sanoi minulle puhelimessa.
Jos Luoja suo, käyn vielä K:ta tapaamassa, ja houkuttelen häntä kertomaan lisää omaa ja meidän yhteistä tarinaamme. Elämä ei lakkaa olemasta mielenkiintoinen, ja jotenkin minusta tuntuu että sillä on minulle yhä jotensakin johdonmukaista tarjottavaa. On minulla siitä pieni teoriakin, arvailen vähän mikä taho minua johdattelee - mutta siitä on syytä olla sanomatta mitään julkisesti. Sen verran itsesuojeluvaistoa sentään ihmisellä täytyy olla...
P.S. Eikä tämä tietenkään tähän päättynyt. Aamulla soitti pikkuserkkuni yllättäen, ja kertoi löytämistään papereista. Niiden mukaan hänen upseeri-isänsä oli sotilashallinnon palveluksessa, ja toimi mm. opettajana. Isämme tapasivat toisensa jossain Kannaksella tammikuun puolessa välissä -44 kahvinkorvikkeen merkeissä... Evakkotyttö K:lla ei silloin vielä ollut mitään kiirettä Suomeen, mutta kesän lähestyessä suurhyökkäys kävi ilmeiseksi ja väestöä ryhdyttiin evakuoimaan.
keskiviikko 15. joulukuuta 2010
tiistai 14. joulukuuta 2010
Se on totinen tosi. Ja pulinat pois!
Hyvä ystäväni fabuloi kesken juttujamme:
"Äiti, miksi nyt on tullut niin kova talvi, vaikka bilsan ja elämänkatsomuksen maikat sanoi että tulee ilmastonmuutos?"
"Ilmastonmuutokseen kuuluu ääri-ilmiöitä, kuten kuuman kesän jälkeinen kylmä talvi. Kyllä se ilmastonmuutos tulee, kunhan vain uskot siihen kovasti".
"Kyllä minä uskon, äiti".
"Mainiota. Menehän siitä nyt leikkimään uusilla vähähiilijalanjälkisillä leluillasi!"
☂
"Kokoomuksen johto on mukana juutalaisten ja vapaamuurarien salaliitossa!"
"Mutta eihän heidän nimiään ole julkaistuissa jäsenlistoissa!"
"Sehän sen todistaakin! Eiväthän he voisi julkaista todellisia jäsenlistoja, koska asiat paljastuisivat heti!"
"Mitä juutalaiset kokoomus-vapaamuurarit nyt ovat tehneet?"
"He pyrkivät toteuttamaan salaisia tavoitteitaan, joita ovat isänmaallisuuden ja kansallismielisyyden kumoaminen, perhe-elämän ja avioliittokäsitteen kumoaminen, sekä uskontojen, varsinkin kristinuskon lakkauttaminen".
"Mutta vapaamuurarien ohjelmahan on tasan päinvastainen!"
"Sehän sen todistaakin! Pakkohan heidän on valehdella tuokin asia, etteivät paljastuisi!"
"Sitä paitsi Stalin ja Hitlerkin olivat vapaamuurareita".
"Eivät taatusti olleet! Molemmat nimenomaan vainosivat juutalaisia ja muurareita".
"Siinä se juuri nähdään! Näin meille väitetään, jotta emme tajuaisi mikä on totuus!"
(Kiitos verkkolehti Uusi Suomi! Ja lehdelle onnea vihreitten vaalitempauksen johdosta!)
☂
"Tukholman pommimies oli kiltti, kunnollinen ja rakastava perheenisä. Mitä meidän tulisi tehdä, etteivät muut kiltit perheenisät joutuisi tekemään samanlaisia tekoja?"
"Meidän tulee pyytää heiltä anteeksi kaikkia pahoja tekojamme, kaikkia arvostelevia kovia sanojamme, myönnettävä että paha uskontomme on syyllinen kaikkiin vääriin tekoihimme ja kovakorvaiseen suhtautumiseemme, ja että ihonvärimme on syystäkin Kainin merkki".
(Kiitos Iltalehti ja verkkokeskustelijat).
☂
"Onkohan näissä vihanneksissa niitä geenejä?"
"Kauheeta, minä en kyllä pane suuhuni mitään missä on niitä geenejä!"
"Mutta jos näitä on kasvatettu atomivoimalan lähellä?"
"Kauheeta, en kyllä myöskään syö mitään jossa on niitä atomeja!"
☂
"Kansa on puhunut. Pulinat pois!" (Johannes Virolainen)
"Äiti, miksi nyt on tullut niin kova talvi, vaikka bilsan ja elämänkatsomuksen maikat sanoi että tulee ilmastonmuutos?"
"Ilmastonmuutokseen kuuluu ääri-ilmiöitä, kuten kuuman kesän jälkeinen kylmä talvi. Kyllä se ilmastonmuutos tulee, kunhan vain uskot siihen kovasti".
"Kyllä minä uskon, äiti".
"Mainiota. Menehän siitä nyt leikkimään uusilla vähähiilijalanjälkisillä leluillasi!"
☂
"Kokoomuksen johto on mukana juutalaisten ja vapaamuurarien salaliitossa!"
"Mutta eihän heidän nimiään ole julkaistuissa jäsenlistoissa!"
"Sehän sen todistaakin! Eiväthän he voisi julkaista todellisia jäsenlistoja, koska asiat paljastuisivat heti!"
"Mitä juutalaiset kokoomus-vapaamuurarit nyt ovat tehneet?"
"He pyrkivät toteuttamaan salaisia tavoitteitaan, joita ovat isänmaallisuuden ja kansallismielisyyden kumoaminen, perhe-elämän ja avioliittokäsitteen kumoaminen, sekä uskontojen, varsinkin kristinuskon lakkauttaminen".
"Mutta vapaamuurarien ohjelmahan on tasan päinvastainen!"
"Sehän sen todistaakin! Pakkohan heidän on valehdella tuokin asia, etteivät paljastuisi!"
"Sitä paitsi Stalin ja Hitlerkin olivat vapaamuurareita".
"Eivät taatusti olleet! Molemmat nimenomaan vainosivat juutalaisia ja muurareita".
"Siinä se juuri nähdään! Näin meille väitetään, jotta emme tajuaisi mikä on totuus!"
(Kiitos verkkolehti Uusi Suomi! Ja lehdelle onnea vihreitten vaalitempauksen johdosta!)
☂
"Tukholman pommimies oli kiltti, kunnollinen ja rakastava perheenisä. Mitä meidän tulisi tehdä, etteivät muut kiltit perheenisät joutuisi tekemään samanlaisia tekoja?"
"Meidän tulee pyytää heiltä anteeksi kaikkia pahoja tekojamme, kaikkia arvostelevia kovia sanojamme, myönnettävä että paha uskontomme on syyllinen kaikkiin vääriin tekoihimme ja kovakorvaiseen suhtautumiseemme, ja että ihonvärimme on syystäkin Kainin merkki".
(Kiitos Iltalehti ja verkkokeskustelijat).
☂
"Onkohan näissä vihanneksissa niitä geenejä?"
"Kauheeta, minä en kyllä pane suuhuni mitään missä on niitä geenejä!"
"Mutta jos näitä on kasvatettu atomivoimalan lähellä?"
"Kauheeta, en kyllä myöskään syö mitään jossa on niitä atomeja!"
☂
"Kansa on puhunut. Pulinat pois!" (Johannes Virolainen)
lauantai 11. joulukuuta 2010
Jaurjärviozerosee
Suomen Kuvalehti julkaisi muistaakseni joskus 60-luvun alussa kuvan saksalaisesta sotilaskartasta viime sodan ajoilta. Muistan kuvan ruskehtavan syväpainosävyn, niin että taisi lehti olla painettu vanhassa Otavan syväpainossa. Minulla pitäisi tuo sivu olla tallessa, mutta se on tällä hetkellä "vaikeasti löydettävästi arkistoituna".
Julkaisemisen idea oli pohjoisesta Itä-Karjalasta löytyvä järvi, jonka nimi kartalla oli Jaurjärviozerosee. Tuon Järvijärvijärvijärven nimen synty on helposti rekonstruoitavissa. Suomalainen maanmittari oli ilmeisesti kysynyt järven nimeä lappalaiselta, joka ykskantaan ilmaisi nimeksi Jaur ('järvi'). Suomalaiseen karttaan tuli siitä nimi Jaurjärvi. Venäläiset tekivät oman karttansa suomalaisen pohjalta, ja lisäsivät nimeen omakielisen tarkenteen Ozero ('järvi'). Saksalaiset saivat karttansa venäläisiltä, ja liittivät jo pitkähköön nimeen vielä omakielisen järveä merkitsevän sanan.
Maailmassa ei liene toista paikkaa, joka niin vastaansanomattomasti todistaisi jo nimellään, että siltä paikalta aivan varmasti pitäisi löytyä vettä. Sattuisiko jollakin olemaan skannattua kuvaa tästä merkillisestä kartasta järvijärvijärvijärvineen?
Julkaisemisen idea oli pohjoisesta Itä-Karjalasta löytyvä järvi, jonka nimi kartalla oli Jaurjärviozerosee. Tuon Järvijärvijärvijärven nimen synty on helposti rekonstruoitavissa. Suomalainen maanmittari oli ilmeisesti kysynyt järven nimeä lappalaiselta, joka ykskantaan ilmaisi nimeksi Jaur ('järvi'). Suomalaiseen karttaan tuli siitä nimi Jaurjärvi. Venäläiset tekivät oman karttansa suomalaisen pohjalta, ja lisäsivät nimeen omakielisen tarkenteen Ozero ('järvi'). Saksalaiset saivat karttansa venäläisiltä, ja liittivät jo pitkähköön nimeen vielä omakielisen järveä merkitsevän sanan.
Maailmassa ei liene toista paikkaa, joka niin vastaansanomattomasti todistaisi jo nimellään, että siltä paikalta aivan varmasti pitäisi löytyä vettä. Sattuisiko jollakin olemaan skannattua kuvaa tästä merkillisestä kartasta järvijärvijärvijärvineen?
tiistai 7. joulukuuta 2010
Jos Aristoteles olisi ollut mordvalainen
Kiitos Tuuren löysin nuorten kirjallisuuspalstan, jossa Ada-Maaria Hyvärinen ihmettelee indoeurooppalaisten kielten halua erotella sukupuolet toisistaan. Hän miettii lopuksi mitä olisi tapahtunut, "jos Aristoteles olisi puhunut muinaissuomea eikä muinaiskreikkaa"...
Kas, eipä Hyvärinen ole yksin mietteissään. Eestiläinen kirjailija Jaan Kaplinski om kirjoittanut aiheesta "Jos Heidegger [tai Aristoteles] olisi ollut mordvalainen". Kirjoituksen saksannos on tässä, ja onpa juttu mielenkiintoinen!
Kaplinski mainitsee Friedrich Nietzschen ja Fritz Mauthnerin, jotka kritisoivat länsimaista filosofiaa juuri sen kielisidonnaisuuden vuoksi. Nietzschen mukaan uralilais-altailaiseen kieliryhmään kuuluva filosofi katselisi maailmaa todennäköisesti eri lailla kuin indogermaani. Ja eikös vain heidän jälkeensä tullutkin Martin Heidegger, joka vei kielisidonnaisuuden aivan äärimmilleen. Niin eksklusiiviseksi, että suomentaminen on toivottoman hankalaa, ja suomennoksen ymmärtäminen pahuksen paljon vaikeampaa kuin alkutekstin.
Kaplinski sanoo Heideggerista aika myrkyllisesti: "Durch sein Verhältnis zur Sprache setzt Heidegger die Tradition der westlichen, realistisch orientierten Philosophie fort und fördert sie. Die Nähe seiner Interpretation der Sprache zur theologischen Interpretation der Bibel oder des Korans hat vielleicht dazu beigetragen, dass aus ihm ein Kultphilosoph geworden ist; der Heideggerianismus hat oft gewisse Züge von Sektierertum".
Käytyään läpi suomensukuisten kielten ilmaisujen erikoispiirteitä, ja verrattuaan niitä mm. kiinalaiseen tai intiaaniajatteluun, Kaplinski arvelee: "Ich glaube, dass die finno-ugrischen Sprachen die Möglichkeit bieten könnten, eine andersartige Philosophie zu entwickeln als die indoeuropäischen Sprachen. Eine solche Philosophie hätte wahrscheinlich gemeinsame Züge mit der chinesischen und anderen asiatischen Philosophien, aber auch mit gegenwärtigen Denken, das von der Logik des Verschwommenen (fuzzy logic) ausgeht". Kannattaa huomata tuo Kaplinskin mainitsema sumea logiikka!
Norjalainen kielitieteilijä Frode Strømnes analysoi jo 70-luvulla suomen ja skandinaavisten kielten eroja maailman hahmottamisessa. Hänen tunnetuimpiin havaintoihinsa kuuluvat mm. jääkiekkoselostukset eri kielillä, samoinkuin suomalaisten ja skandinaavisten elokuvien perusteellinen eroavuus. Kannattaa googlata, verkosta löytynee ensi alkuun hyviä tärppejä.
Itse olen kaksikielisenä huomannut, että kirjoittaessani selvitystä tai esittelyä jostain aiheesta sekä suomeksi että ruotsiksi teksteistä tulee aivan eri näköisiä. Ne on ajateltu ikään kuin kahdesta aivan erilaisesta suunnasta. Olen vuoren varma siitä, että yksikielinen suomalaisugri ajattelee ja kokee maailman hyvin eri tavoin kuin yksikielinen nykylatinalainen. Joku asiaan perehtynyt voisi selvitellä tästä aiheutuvia vaikeuksia tarkemminkin.
Kielten erot kertovat myös niistä ilmastollisista ja maantieteellisistä eroista jotka vaikuttavat kansojen ajatteluun. Eteläisimmässä Euroopassa maskuliinisen väkevästi paahtava aurinko on maskuliini, il sole. Pohjoisempana taas aurinko lämmittää ystävällisesti ja on feminiini, die Sonne. Etelässä kuu on lempeä ja lauha, ja tämän vuoksi feminiini, la luna. (Kuinka monta jumalatarta onkaan liitetty kuuhun!) Pohjoisessa taas kuu on kylmä, ja kirkkaalta taivaalta möllöttäessään se usein tuo mukanaan pelottavan pakkasen, der Mond. Muinaissuomalainen Neitsyt Maarian virsi tukee tätä ajatusta hyvin, vaikka suomessa ei sukuja olekaan.
Kas, eipä Hyvärinen ole yksin mietteissään. Eestiläinen kirjailija Jaan Kaplinski om kirjoittanut aiheesta "Jos Heidegger [tai Aristoteles] olisi ollut mordvalainen". Kirjoituksen saksannos on tässä, ja onpa juttu mielenkiintoinen!
Kaplinski mainitsee Friedrich Nietzschen ja Fritz Mauthnerin, jotka kritisoivat länsimaista filosofiaa juuri sen kielisidonnaisuuden vuoksi. Nietzschen mukaan uralilais-altailaiseen kieliryhmään kuuluva filosofi katselisi maailmaa todennäköisesti eri lailla kuin indogermaani. Ja eikös vain heidän jälkeensä tullutkin Martin Heidegger, joka vei kielisidonnaisuuden aivan äärimmilleen. Niin eksklusiiviseksi, että suomentaminen on toivottoman hankalaa, ja suomennoksen ymmärtäminen pahuksen paljon vaikeampaa kuin alkutekstin.
Kaplinski sanoo Heideggerista aika myrkyllisesti: "Durch sein Verhältnis zur Sprache setzt Heidegger die Tradition der westlichen, realistisch orientierten Philosophie fort und fördert sie. Die Nähe seiner Interpretation der Sprache zur theologischen Interpretation der Bibel oder des Korans hat vielleicht dazu beigetragen, dass aus ihm ein Kultphilosoph geworden ist; der Heideggerianismus hat oft gewisse Züge von Sektierertum".
Käytyään läpi suomensukuisten kielten ilmaisujen erikoispiirteitä, ja verrattuaan niitä mm. kiinalaiseen tai intiaaniajatteluun, Kaplinski arvelee: "Ich glaube, dass die finno-ugrischen Sprachen die Möglichkeit bieten könnten, eine andersartige Philosophie zu entwickeln als die indoeuropäischen Sprachen. Eine solche Philosophie hätte wahrscheinlich gemeinsame Züge mit der chinesischen und anderen asiatischen Philosophien, aber auch mit gegenwärtigen Denken, das von der Logik des Verschwommenen (fuzzy logic) ausgeht". Kannattaa huomata tuo Kaplinskin mainitsema sumea logiikka!
Norjalainen kielitieteilijä Frode Strømnes analysoi jo 70-luvulla suomen ja skandinaavisten kielten eroja maailman hahmottamisessa. Hänen tunnetuimpiin havaintoihinsa kuuluvat mm. jääkiekkoselostukset eri kielillä, samoinkuin suomalaisten ja skandinaavisten elokuvien perusteellinen eroavuus. Kannattaa googlata, verkosta löytynee ensi alkuun hyviä tärppejä.
Itse olen kaksikielisenä huomannut, että kirjoittaessani selvitystä tai esittelyä jostain aiheesta sekä suomeksi että ruotsiksi teksteistä tulee aivan eri näköisiä. Ne on ajateltu ikään kuin kahdesta aivan erilaisesta suunnasta. Olen vuoren varma siitä, että yksikielinen suomalaisugri ajattelee ja kokee maailman hyvin eri tavoin kuin yksikielinen nykylatinalainen. Joku asiaan perehtynyt voisi selvitellä tästä aiheutuvia vaikeuksia tarkemminkin.
Kielten erot kertovat myös niistä ilmastollisista ja maantieteellisistä eroista jotka vaikuttavat kansojen ajatteluun. Eteläisimmässä Euroopassa maskuliinisen väkevästi paahtava aurinko on maskuliini, il sole. Pohjoisempana taas aurinko lämmittää ystävällisesti ja on feminiini, die Sonne. Etelässä kuu on lempeä ja lauha, ja tämän vuoksi feminiini, la luna. (Kuinka monta jumalatarta onkaan liitetty kuuhun!) Pohjoisessa taas kuu on kylmä, ja kirkkaalta taivaalta möllöttäessään se usein tuo mukanaan pelottavan pakkasen, der Mond. Muinaissuomalainen Neitsyt Maarian virsi tukee tätä ajatusta hyvin, vaikka suomessa ei sukuja olekaan.
lauantai 4. joulukuuta 2010
Aarre pahan päivän varalle
Joulupukki oli löytänyt isäni kuolinpesän tyhjennyksen yhteydessä viimeisten yläkaappien periltä joukon aarteita, joita oli perheessä säilytetty puoli vuosisataa tai paljon pitempäänkin. Nykyisen yltäkylläisyyden aikana nuorempien on vaikea kuvitella aikoja, jolloin oli totuttu säilyttämään pahan päivän varalle sellaistakin, mikä tänään olisi pantu suoraan roskien joukkoon.
Joulupukki oli pakannut erään aarteen kauniisti Marimekon kuoriin ja lähettänyt sen minulle. Arvokas sisältö vastasi kuoriaan. Isossa muovisessa pussukassa oli satoja paperinarunpätkiä ja pakettinappuloita, narut huolellisesti kahdeksikolle kierrettyinä. Kuvassa on pussukan päältä noukittuna pieni valikoima noita värikkäitä paperinaruja ja pakettinappuloita. Huomatkaa huolella valmisteltu de luxe-pakettinappula ylhäällä oikealla!
Tervetuloa pahat päivät! Nyt olen varustautunut pahimmankin varalle! Toivottavasti jostain löytyy samanhenkinen jälkeläinen, joka minun jälkeeni ottaa tämän aarteen edelleen säilytettäväksi!
Itse olen ylläpitänyt samaa säilyttävää henkeä. Ne muovikassit joita ei käytetä roskapusseina ovat minulla visusti tallella. Viimeisin muuttoni yli kymmenen vuotta sitten osoitti periaatteeni päteväksi. Kun lähikaupoista oli tyhjennetty kaikki pakkaamiseen kelpaavat pahvilaatikot, loppu roina pakattiin sievästi kaapeista runsasmäärin löytyneisiin muovikasseihin. Näin tultaneen tekemään minun jälkeenikin - vaikka en olekaan varma kassien lopullisesta päämäärästä ja kohtalosta.
keskiviikko 1. joulukuuta 2010
Kirje 1.12.1939
Tasan 71 vuotta sitten kirjoitti äidinäitini Nelly Levonius (os. Jung) pojalleen Einolle kirjeen Kauniaisista. Koska se kuvastaa niin hyvin tuon ajan tuntoja, julkaisen sen tässä, vaikka kirjoittajan kuolemasta on kulunut vasta 69 vuotta. Tosin minua lukuunottamatta kaikki mainitut henkilöt ovat jo kuolleita. Siskoni oli toki mukana 7-8-kuisena sikiönä...
Grankulla 1 dec. -39
Kära Eino!
Jag är nu i Grankulla hos häradshövding Forss. Fick kl. 5 i går änteligen en bil med Peja Havo och hennes dotterdotter och slapp undan det förfärliga i H·fors. Hann nog vara både i skogen, i portgångar o. skyddsrum. Valter R·man skulle föra Elsi och Kari hit, men fick väl ej ta sin egen bil, men Ulla Duncker (Nisses syster) for härifrån med deras bil och en lastbilschafför kl. 12 i natt efter dem så nu äro de också här i en villa här nära. Får ej Grankulla vara ifred, så fins här tät skog. Varen nu lugna för oss. Vi äro nu redan 6 evakuerade här och flera kommer, men gästfritt värdsfolk som försöker få rum åt alla. Allt det fasliga ha ni läst i tidningarna. Min adress är: Grankulla häradsh. Forss.
Hjärtliga hälsningar till er alla från
Mamma.
Aapiskukon vainoamana - varhaislapsuuden uni.
En tiedä, onko asiaa tutkittu, mutta minulle on tullut sellainen käsitys, että pienen lapsen tajunnassa unet saattavat olla tärkeämpiä kuin ohi kiitävät valveillaolon hetket. Pieni lapsihan ei ilmeisesti vielä osaa erottaa valveilla olon tapahtumia unista. Muutos taitaa tulla vasta joskus viiden kuuden vuoden iässä, ainakin mikäli olen tulkinnut oikein poikieni lapsuutta.
Jos yritän kaivella esiin omia varhaisimpia muistojani, todellisuudesta on jäljellä vain pienen pieniä sirpaleita. Vanhimmat saattavat olla kolmivuotiaana koettuja. Yksi lyhyt muistuma ikkunasta, jonne aurinko on juuri yltänyt valonsäteensä. Ikkunan muoto on jotenkin selvä, ja siitä ajoitus. Toinen muistuma on isoisäni kesähuvilalta 1939, jolloin marssin jonkun "Gunvor-tädin" kanssa ympäri pyöreää kukkaistutusta ja lauloin Pojat kansan urhokkaan. Siitäkin on vain lyhyt välähdys, muutaman sekunnin mittainen.
Mutta sen sijaan muistan joukon varhaislapsuuden unia. Yksi niistä on syytä kertoa Talvisodan alkamisen 71-vuotispäivän kunniaksi. Kun Helsinkiä oli pommitettu ja venäläiset olivat hyökänneet Kannaksella, meidät siirrettiin kiireesti maaseudulle, kauas kaupungista, aina Kauniaisiin asti. Raskaana ollut äitini ja minä saimme ensimmäisen majoituspaikan sukulaisten huvilassa, ja äidinäitini lähistöllä olleessa toisessa. Löysin äskettäin äidinäitini lähettämän kirjeen, jossa kuvataan seikkaperäisesti vaikeuksia päästä niin kauas kaupungista. Autoja ei juuri ollut käytettävissä, ja kuljetukset piti hoitaa improvisoiden. Kauhu ja sekasorto herpaisivat mieliä, ja ennen turvaan pääsemistä joutui myös vanha mormor käymään metsän puolella suojaa etsimässä.
Evakuointi oli päivän sana. Aikuiset puhuivat siitä jatkuvasti, enkä minä kolmivuotiaana ymmärtänyt puheista paljonkaan. Paitsi sen yleisen ahdistavan sävyn, jolla tämäkin sana aina sanottiin. Joko sodan aikana tai heti sen jälkeen näin unen, jonka muistan yksityiskohtaisesti ja tarkoin kuvin yhäkin.
Olin siellä Kauniaisten huvilassa. Salissa sohvilla ja nojatuoleissa istui aikuisia puhumassa omiaan. Salissa oli lasiovi, ja käytävän päässä näkyi ulko-ovi, sekin lasillinen. Yhtäkkiä ulko-oven takana näkyi valtava kukko, täsmälleen saman näköinen kuin saamani aapiskirjan kannessa. Kukon nimen tiesin heti: se oli EVAKURAKSE. Kukko teki täyskäännöksen ulko-ovella. Se oli kuin paperia tai pahvia. Minuun päin kääntyessään siitä näkyi vain ohut viipale. EVAKURAKSE tuli ulko-oven läpi ja alkoi lähestyä salin ovea. Juoksin ja kiipesin sohvalle aikuisten väliin turvaan.
EVAKURAKSE liukui äänettä myös salin oven läpi, tuli saliin, ja kiersi suoraan sohvan selkänojan taakse. Vaikka huusin aikuisia avuksi, kukaan ei huomannut mitään. Sitten EVAKURAKSE kurottui sohvan takana yli selkänojan ... ja nokkaisi minua! Siihen uni päättyi.
Merkillisesti muistan ulko-oven takana olleen kirkkauden, oli ilmeisesti talvi. Muistan tarkoin myös käytävän varjoisuuden ja hämärän salin puoleisessa päässä. Vieläpä muistan sohvankin rokokoo-kaarevan selkänojan, ja sen että normaaleista unistani poiketen kuva oli kaiken aikaa värillinen, tumma, puunruskea, huonekaluissa punaista - ja EVAKURAKSEN höyhenpuvussa monia kirkkaita värejä.
Koska kuva on näin selkeä, herää epäilys siitä että jossain vaiheessa olisin editoinut tätä elokuvaa. Jos näin olisikin käynyt, editoinnin on täytynyt olla hyvin varhaista, ehkä jopa kouluaikaa edeltävää. Paljon väliaikaa ei ensi-illan ja editoinnin välillä kumminkaan olisi ehtinyt olla, sillä kouluun minut pantiin jo viisivuotiaana...
Jos yritän kaivella esiin omia varhaisimpia muistojani, todellisuudesta on jäljellä vain pienen pieniä sirpaleita. Vanhimmat saattavat olla kolmivuotiaana koettuja. Yksi lyhyt muistuma ikkunasta, jonne aurinko on juuri yltänyt valonsäteensä. Ikkunan muoto on jotenkin selvä, ja siitä ajoitus. Toinen muistuma on isoisäni kesähuvilalta 1939, jolloin marssin jonkun "Gunvor-tädin" kanssa ympäri pyöreää kukkaistutusta ja lauloin Pojat kansan urhokkaan. Siitäkin on vain lyhyt välähdys, muutaman sekunnin mittainen.
Mutta sen sijaan muistan joukon varhaislapsuuden unia. Yksi niistä on syytä kertoa Talvisodan alkamisen 71-vuotispäivän kunniaksi. Kun Helsinkiä oli pommitettu ja venäläiset olivat hyökänneet Kannaksella, meidät siirrettiin kiireesti maaseudulle, kauas kaupungista, aina Kauniaisiin asti. Raskaana ollut äitini ja minä saimme ensimmäisen majoituspaikan sukulaisten huvilassa, ja äidinäitini lähistöllä olleessa toisessa. Löysin äskettäin äidinäitini lähettämän kirjeen, jossa kuvataan seikkaperäisesti vaikeuksia päästä niin kauas kaupungista. Autoja ei juuri ollut käytettävissä, ja kuljetukset piti hoitaa improvisoiden. Kauhu ja sekasorto herpaisivat mieliä, ja ennen turvaan pääsemistä joutui myös vanha mormor käymään metsän puolella suojaa etsimässä.
Evakuointi oli päivän sana. Aikuiset puhuivat siitä jatkuvasti, enkä minä kolmivuotiaana ymmärtänyt puheista paljonkaan. Paitsi sen yleisen ahdistavan sävyn, jolla tämäkin sana aina sanottiin. Joko sodan aikana tai heti sen jälkeen näin unen, jonka muistan yksityiskohtaisesti ja tarkoin kuvin yhäkin.
Olin siellä Kauniaisten huvilassa. Salissa sohvilla ja nojatuoleissa istui aikuisia puhumassa omiaan. Salissa oli lasiovi, ja käytävän päässä näkyi ulko-ovi, sekin lasillinen. Yhtäkkiä ulko-oven takana näkyi valtava kukko, täsmälleen saman näköinen kuin saamani aapiskirjan kannessa. Kukon nimen tiesin heti: se oli EVAKURAKSE. Kukko teki täyskäännöksen ulko-ovella. Se oli kuin paperia tai pahvia. Minuun päin kääntyessään siitä näkyi vain ohut viipale. EVAKURAKSE tuli ulko-oven läpi ja alkoi lähestyä salin ovea. Juoksin ja kiipesin sohvalle aikuisten väliin turvaan.
EVAKURAKSE liukui äänettä myös salin oven läpi, tuli saliin, ja kiersi suoraan sohvan selkänojan taakse. Vaikka huusin aikuisia avuksi, kukaan ei huomannut mitään. Sitten EVAKURAKSE kurottui sohvan takana yli selkänojan ... ja nokkaisi minua! Siihen uni päättyi.
Merkillisesti muistan ulko-oven takana olleen kirkkauden, oli ilmeisesti talvi. Muistan tarkoin myös käytävän varjoisuuden ja hämärän salin puoleisessa päässä. Vieläpä muistan sohvankin rokokoo-kaarevan selkänojan, ja sen että normaaleista unistani poiketen kuva oli kaiken aikaa värillinen, tumma, puunruskea, huonekaluissa punaista - ja EVAKURAKSEN höyhenpuvussa monia kirkkaita värejä.
Koska kuva on näin selkeä, herää epäilys siitä että jossain vaiheessa olisin editoinut tätä elokuvaa. Jos näin olisikin käynyt, editoinnin on täytynyt olla hyvin varhaista, ehkä jopa kouluaikaa edeltävää. Paljon väliaikaa ei ensi-illan ja editoinnin välillä kumminkaan olisi ehtinyt olla, sillä kouluun minut pantiin jo viisivuotiaana...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)