Silmänkääntäjän viisauksia

Pietari Hannikainen kirjoitti vuonna 1838 näytelmän Silmänkääntäjä. Siinä pikkutilallinen Jussi Oluvinen lähtee kaupunkiin, ja oppii hienomman maailman tapoja - ja oppii elättämään itsensä uudella tavalla. Kas näin Herra Oluveliiniuslander selittää herraskaisen elämän perusteet vaimolleen Liisalle:

OLUVINEN. Hahaha! Sinulla on vähemmän ymmärrystä kuin kaksiöisellä
vasikalla. Kuuletsen nyt, kuin yhellä sanalla selitän sinulle koko
asian selvemmäksi keväistä päiväpaistetta: Kaupunkiin näetsen muinen
tuli Kuninkaallinen ulkomaan Suutari, nimeltä Beklin. Koko mailma nyt
tahtoi teettää kenkänsä ja saappaansa sillä. Mutta kaupungin entiset
Suutarit jäivät jouten, ihan jouten, Liisaseni! Tuostapa nyt Suutarit
ajattelemaan ja sitä tekisivät vielä nytkin, jos ei eräs älykäs mies
heitä olisi pelastanut. Suutari Pylkkönen keksi näetsen yhtaikaa koko
salasuuden ja ilmoitti sen mailmalla. Hän, näetsen, eräänä yönä hävisi
kaupungista ja koko näkyväisestä mailmasta, mutta sen siaan ilmestyi
uusi, vieläki kuninkaallisempi Suutari Pylkkeliin. Alappas tuiskuttaa
työtä tällekin. Ahaa, liini! kiljaisivat kaikki Suutarit kuin yhdestä
suusta, siinäpä se onki temppu. Pikemmin kuin sumu päivän nostessa,
hävisivät samassa kaikki entiset Suutarit ja toiset toistansa
muukalaisemmat ja kuninkaallisemmat ilmestyivät niiden siaan, joita nyt
jo on yhden verran kuin Musti nimisiä koiria.

LIISA. Mutta Jussi! virsuakaan et osaa tehdä, sen vähemmin sinusta
olisi Suutariksi.

OLUVINEN. Ei tässä osaamisesta ole puhettakaan. Näetsen, Liisa!
samatenkuin Suutarit, muuttuivat viimen muutki ammattimiehet
Ulkomaalaisiksi, sikäli kuin Sorvari Surrander, Uunintekijä Tegel,
Viinankauppias Ruus, Yövartiat Remusteen ja Skrikhalsiander ja muut
sellaiset tulivat ulkomaalta sinne; ja sen nyt jo meiän Mustiki
ymmärtää, että sellaiset nimet, kuin: Palovinerus, Räkänenander,
Korvapuustius, Rahvelianus, Punssioni, Romtotilander, Pohmelius,
Sepeliin, Mustileen, Kortpeliander ja Tyhjäkerskonius ja lukemattomat
muut sellaiset, että ne muka elättävät miehensä, vaikka karpeettomalla
kalliolla.

LIISA. Voi, Jussi parka! nyt näen, ettet enää ele ymmärryksessäsikään.
Ethän osaa mitään ammattia, pait kyntämistä ja siihenkin olet laiska.
Nyt olemme hukassa.

OLUVINEN. Hahaha! Liisa! Et sinä sitäkään ole kuullut, etteivät ihmiset
kysy kenenkään oppia ja ettei oppi tee ketään herraksi, mutta nimi, se
näetsen on pääasia. Ihmiset ovat jo ennen mailman alkua keksineet sen,
että kaikki ulkomaalaiset ovat viisaita ja oppineita; ja koska kaikki
asiat ja kaikki kappaleet tunnetaan nimistänsä, niinkuin kissat ja
koirat ja muut raavaat, niin tunnetaan muukalaisuuski nimestä, vaan
muukalaisuudesta ihmisen oikea arvo. Sentähen näetsen kaikki, jotka
muuttavat nimensä muukalaiseksi, tulevat herroiksi, ja sentähen kaikki
muukalaiset nimet ovat herrasnimiä ja kaikki suomalaiset talonpoikasia,
joita ei auta opit eikä muut viisaudet. Ymmärsitkö nyt?

LIISA. Ah, Jussi, nyt ymmärrän. Sinä muutat nimesi ja tulet herraksi ja
minä, Jussi! minä tulen rouvaksi--Ah Jussiseni! minä olenki aina
herrassäätyä enemmän rakastellut.

-----------

Tällä sitaatilla ei tietenkään ole paradigmaattista konnektiota edes mutatis mutandis viimeaikaisten blogieni kanssa. Siinä kontekstissa sitä ei tietenkään tule edes intertekstuaalisesti yrittää tulkita. Sitaatti on tässä pelkästään huvin vuoksi. Todistaakseni asian kontekstivapaasta yhteydestä siteeraan tähän loppuun saksalaista kasvatusopillista tutkimusta jossa todetaan:

"Die verwendeten kontextfreien Regeln können als Sonderform kontextabhängiger oder kontextsensitiver (context sensitive CS gegen context free CF) Regeln angesehen werden, bei denen der Kontext gleich Null ist." (Julkaistu kirjassa nimeltä Dummdeutsch).

EU huomioi islamin mutta ei kristittyjen juhlapyhät?

Hesari kertoo, että EU:n komissio on painattanut kouluja varten kalenterin, johon on merkitty islamin, juutalaisuuden ja hindulaisuuden juhlapyhät, mutta jätetty kristilliset juhlapyhät kokonaan pois. Uutisen mukaan "osa mepeistä" on suuttunut.

Jos uutinen pitää paikkansa, EU on lähtenyt todella oudolle tielle. Tämä ei voi jäädä tähän. Ainakin komissio on selityksen velkaa.

P.S. Uuden Suomen mukaan EU:n komissio ei aio pyytää lähetettyjä kalentereita takaisin. EU:n parlamentti keskusteli Egyptissä ja Irakissa tapahtuvista kristittyjen vainoista, ja hyväksyi päätöslauselman torstaina. Tiedetään, että ainakin Egyptin uskonoppineitten johto on reagoinut katkaisemalla keskusteluyhteyden Vatikaanin kanssa. Sota on kaikesta päätellen alkanut, ja EU:n komissio on siirtynyt vihollisen puolelle. Kannattaa kiinnittää huomio myös Vihreiden meppien edustajan ilmoitukseen, jonka mukaan Lähi-Idän kristityt eivät edusta Eurooppaa.

Pitääkö meidän toivoa, että Vatikaanilla riittäisi ryhtiä muslimivallankumouksen torjumiseen? Muuta toivoahan tässä ei enää näytä olevan. Kristillinen eurooppalainen perinne on Euroopan johtajien omasta toimesta siirrettävänä muistojen joukkoon.

Sokalin 'hoaxista' ja humanistisesta tekotieteestä

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 15 vuotta siitä, kun amerikkalainen fysiikan professori Alan Sokal teki kuuluisaksi tulleen hoaxinsa. Hän kirjoitti taitavasti akateemista postmodernia tutkimuskieltä parodioineen artikkelin, joka julkaistiin alan lehdessä. Puhdasta nonsensea sisältäneen artikkelin nimi oli "Transgressing the Boundaries: Towards a Transformative Hermeneutics of Quantum Gravity", ja kertoi halunneensa kokeilla meneekö nonsense läpi, jos se a) kuulosti hyvältä ja b) imarteli toimittajien ideologisia ennakkokäsityksiä. Sokal "väitti" artikkelissaan herkullisesti ja tutuntuntuisesti mm. että

...quantum gravity has progressive political implications, and that the "morphogenetic field" [a New Age concept by Rupert Sheldrake] could be a cutting-edge theory of quantum gravity. He concluded that, since "physical reality" is, at bottom, a social and linguistic construct, a "liberatory science" and an "emancipatory mathematics", spurning "the elite caste canon of 'high science'", must be established for a "postmodern science [that] provide[s] powerful intellectual support for the progressive political project."

Sokal paljasti hoaxin toisessa lehdessä, ja siitä alkoi pitkällinen "tieteitten sota", joka osittain velloo yhä. Ranskalaiset postmodernismin keulakuvat saivat ankaraa kyytiä, ja aiheellisesti väitettiin että postmoderni kielenkäyttö oli omiaan vain sekoittamaan ajattelua, minkä johdosta sen varjolla voi esittää kuta kuinkin mitä tahansa.

Jan Rydman (k.2007), Tieteen päivien ja tiedelehti Tieteessä tapahtuu perustaja, ei viimeksi mainitun kolumneissaan lakannut irvailemasta humanistisissa tutkielmissa havaitsemiensa älyttömyyksien kustannuksella. Valitettavasti lehden toimittajat hänen jälkeensä eivät ole uskaltaneet panna itseään likoon samalla vimmalla. Tilanteessa jossa uumoillaan "tohtoritehtailun" väistämättömäksi seuraukseksi väitöskirjojen tason jatkuvaa heikkenemistä, Janin kaltaisia kriitikoita tarvittaisiin kipeästi.

Koska itse olen joutunut seuraamaan varsinkin taiteitten eri alojen opinnäytteitä, julkaisen tässä uudelleen Helsingin Sanomissa kesällä 1997 tai 1998 olleen kolumnini, jonka nimimerkki Anonyymi mainitsi kommentissaan muutama päivä sitten. Tuo kolumni ei ollut ensimmäinen eikä varmastikaan viimeinen nykyään harrastetun tekotieteen arvosteluni, mutta kertoo kuitenkin, miltä lähes 15 vuotta sitten tuntui.

-------------

Tekoeksaktia tekotiedettä

SÄÄKSMÄEN VOIPAALAN lastenkulttuurikeskuksen johtaja Maria Laukka arvosteli tässä lehdessä 11.7. rajuin sanoin eräitä Taideteollisen korkeakoulun piirissä tehtyjä väitöskirjoja. Hänen mukaansa "tutkimusmenetelmiä opiskeltaessa on otettu vastaan myös akateemisia rasitteita. Kasvatustiede, filosofia ja semiotiikka ovat antaneet tutkijalle välineet, joilla voi osallistua muodikkaaseen diskurssiin jättäen yhteyden taiteen elävään perintöön selvittämättä. [...] Kotoiset tapahtuneet tosiseikat, meille niin mielenkiintoiset, näyttävät surkuhupaisilta Foucaultin ja Lacanin sitaattien lomassa. Ne irtoavat yhteyksistään ja jäävät harhailemaan kotimaisen lukijansa hukanneena ja ulkomaisen lukijan kiinnostusta tuskin tavoittaen."
Laukalle vastasi taiteen tohtori Turkka Keinonen: "Väitöskirjoilta vaaditaan [...] tieteellisesti pätevän tiedon tuottamista ja tämän tiedon liittämistä olemassa olevaan teoriaan. [...] Taideteollisella alalla ei ole omaa tutkimustraditiota, joten diskurssia käydään tyypillisesti muualta lainattujen käsitteiden ja teorioiden avulla. [...] Tutkijalle tiedeyhteisön tuki on välttämätön ja työ on tehtävä niillä ehdoilla, jotka yhteisöön mukaan pääseminen asettaa. Kieli on yksi näistä ehdoista."

OLEN VUOSIKYMMENTEN MITTAAN lukenut valtaisan määrän opinnäytteitä graduista väitöskirjoihin, ja kirjoitan nimeni oikein mielelläni Laukan hälytyksen alle. Hänen analyysinsä pätee niin taidekorkeakoulujen kuin muunkin humanistisen opetuksen tuottamiin opinnäytteisiin. Niiden perimmäinen kriteeri näyttää olevan kulloisenkin tutkimusmuodin mukainen oikeaoppisuus, ei sisällön merkittävyys. Tohtori Keinosen vastine kuvaa hyvin tätä asiaintilaa.

Kaksi epäeksaktien tieteenalojen tutkimusten surkuhupaisaa perustyyppiä:

Muuan englantilainen 70-luvun "luovuustutkimus" mittasi korrelaatioita sadas- ja tuhannesosien tarkkuudella "luovien henkilöiden" ja vertailuryhmän välillä, ja totesi "tieteellisesti" nämä "luovat" luovemmiksi kuin muut. Minkäännäköistä selvitystä ryhmien valinnasta ei esitetty, eikä juuri kriteereistäkään. Kehäpäätelmä ja epäeksaktien asioiden vertailu ei muutu tieteeksi, vaikka sitä mitattaisiin miljoonasosilla. Se vain näyttää siltä.

Normaali 90-luvun gradutyyppi: Johdannoksi siteerataan niitä näitä varsinkin Foucaultilta, Derridalta tai muilta ranskalaisilta muotiguruilta mahdollisimman yleisistä asioista. Tämän jälkeen kerrotaan omin sanoin jokin asia tutkimuskohteesta. Tiedettä ja oppineisuutta on gradun alkuosa; lopun saa keksiä itse.

MAAGINEN TIEDEYHTEISÖ on epäeksakteilla aloilla kuin eräänlainen ylipapisto, johon kuuluakseen ei tarvitse tehdä muuta kuin hokea mantrat oikein. Sanottavaa ja asiaa ei tarvitse olla kuin nimeksi. Se, keitä milloinkin on lupa siteerata, tai miten esimerkiksi "noottiapparatuuri" milloinkin muotoillaan, on kiinni ajankohdasta ja opintojen ohjaajan klaanista.

Tästä kaikesta on Herra nähköön helppo tehdä parodiaa. Harvoin epäeksaktin "tiedeyhteisön" papisto silti on niin komeasti yllätetty kalsarisillaan kuin fyysikko Sokalin riemukkaassa tapauksessa. Humanistisille aloille on hyvin tyypillistä, että todellisuudessa tärkein "tieteenteon" muoto on yksinkertaisesti kuvailu. Tältä suunnalta tulee silloin tällöin todella merkittävää uutta tietoa ja oivallusta, jonka rinnalla massiivinen tekotieteily ja tekoeksaktisuus esoteerisine papistoinen jää mariginaaliin - jos sinnekään.

-----------

Jälkikäteen lihavoin jutusta muutaman tärkeämmän virkkeen. Tänään taiteentohtori Keinosen teksti tuntuu nöyryydessään ja tahattomassa paljaudessaan suorastaan järkyttävältä. Hänen jokaisesta lauseestaan voisi tarttua kiinni. Herkullinen tapaus siis, kaikessa masentavuudessaan.

Edward Bulwer-Lytton, mainettaan parempi kirjailija

Tänään, tammikuun 18. päivänä 138 vuotta sitten kuoli Lyttonin 1. jaarli Edward Bulwer-Lytton. Kunnianarvoisan, menestyksekkään ja vaikutusvaltaisen kirjailijan ja poliitikon jälkimaineen on mustuttanut meidän aikamme karkea amerikkalainen viihdeteollisuus. Jos sarjakuvakoira Ressun ainainen ja koskaan valmistumaton romaani alkoikin lordi Lyttonin "Paul Clifford"-romaanin tavoin: "It was a dark and stormy night", sitä voi vielä pitää sivistyneenä kirjallisena lainauksena. Mutta tämän jälkeen raaka amerikkalainen humoristirahvas julisti tuon lauseen maailman huonoimmaksi romaanin aluksi, ja lordi Lyttonin näinmuodoin maailman huonoimmaksi kirjailijaksi.

Mutta ei jaarli niin huono kirjailija ollut, päin vastoin. Hänen romaaneistaan monet ovat olleet merkittäviä. Jo eräs ensimmäisistä, Pelham, Adventures of a Gentleman (1828), loi genreen uuden juonteen, esiviktoriaanisen ajan dandy-kuvaukset. Monista muista romaaneista tehtiin myöhemmin versioita toisille taiteen aloille. Historiallinen romaani Rienzi, Last of the Roman Tribunes (1835) oli pohjana Wagnerin Rienzi-oopperalle (1838-40). The Last days of Pompeii (1834) siirrettiin ensin näyttämölle, ja filmattiin sitten ainakin seitsemänä versiona vuodesta 1908 alkaen. Ja ensimmäinen Amerikassa tehty ooppera, William Henry Fryn Leonora (1845), pohjautuu näytelmään The Lady of Lyons (1838).

Bulwer-Lytton kuuluu myös kauhukirjallisuuden ja scifin klassikoihin. Edellistä edustaa hänen kertomuksensa The Haunted and the Haunters or The House and the Brain (1859), ja jälkimmäistä romaani Vril: The Power of the Coming Race (1871). Siinä oletettiin maan olevan ontto, ja sen sisäosia asuttavan älykkään mutta erilaisen rodun - aihe johon muut kirjailijat usein palasivat. Tästä romaanista on peräisin ironinen ilmaisu "the almighty dollar".

Toinen, vielä kuuluisampi ja käytetympi sitaatti on peräisin näytelmästä Richelieu (1839, myös se on filmattu 1900-luvulla): "The pen is mightier than the sword" . (Tokihan sekin on osattu tärvellä muodossa "The penis, mightier than the sword"). Ja vielä yksi usein siteerattu Bulwer-Lyttonin lause: se on saksalaisia luonnehtiva ja saksaksi kirjoitettu "Das Volk der Dichter und Denker".

Bulwer-Lyttonin poliittisen uran huippu oli siirtomaaministerin virka 1850-luvulla. Hänen poikansa Robert toimi isän kuoleman jälkeen joitakin vuosia Intian varakuninkaana. Bulwer-Lytton on haudattu Westminster Abbeyhin.

Tekijä painukoon koloonsa - tulkitsijat tulevat!

Edellinen tekstini taiteen tulkitsemisen mielivaltaisuudesta ja hyödyttömyydestä toi muita teitä myöten kosolti ärtyneitä vastalauseita. En ollenkaan ihmettele sitä - sen verran selvästi olen kyseenalaistanut suuren osan akateemista kirjallisuuden ja taiteen tutkimusta. Pahimmillaan se saattaa kuormittaa taidetta ja taiteilijoita peräti harhaanjohtavilla mielteillä ja väitteillä.

Ei ole ihme, että monet taidefilosofit ovat pyrkineet työntämään itse tekijän syrjään teoksensa ääreltä. Näin heille itselleen jää, kuten muinoin Ammonin papistolle, valta sitoa tai päästää. Hurjimmillaan on väitetty, ettei taideteosta ole olemassakaan ennen kuin se on julkaistu, tulkittu ja tutkittu. Ammonin papistolla on valtaa aivan samoin kuin minkä tahansa totalitäärisen yhteiskunnan kulttuuriministeriöillä... Turha sitä on yrittää viisaammilleen väittää (kuten joskus olen tehnyt), että esimerkiksi esittämätön sävellys on taatusti olemassa, ja että kuka tahansa nuotinlukutaitoinen voi sen käydä läpi ilman mitään tulkitsevaa välikättä. Nuottimerkinnät ovat niin tarkkoja, että esittäville taiteilijoille ei jää paljonkaan pelivaraa millekään "tulkinnoille".

Näppärä on nykyisin suosittu ja varsinkin Julia Kristevan luoma intertekstuaalisuuden käsite, joka nimenomaan pyrkii eristämään tekijän teoksestaan. Tekijän toiminnalla, tarkoitusperillä tai kokemuksilla ei olekaan merkitystä, sillä intertekstuaalisuuden avulla valta tulkita teosta siirtyy tulkitsijalle. Riippuen vastaanottajain kokemuksista teos saa aina erilaisia merkityksiä, ja kiinnostavaa tutkijain mielestä onkin se, miten tekstit muodostavat yhdessä "uusia merkityksiä".

Edellisessä jutussani mainitusta Hellaakosken Hauen laulusta on kirjoitettu paljon tällaista intertekstuaalista selvitystä. Hellaakosken omalle mielipiteelle ei ole annettu mitään arvoa, vaikka hänkin sentään oli tohtorismies, tosin eksaktimmalta tieteenalalta. Hän sanoi: ”Sen jutun ei mielestäni pitäisi olla niin vaikeatajuinen kuin turhanpäiten otaksutaan – kunhan sen puhtaalla intuitiolla elää. Ainoa käsitteellisen selvittelyn saavuttamaton kuva lienee punainen käpy, jonka monivivahteista merkitystä tekijäkään ei ole huolinut sen enempää pohtia. Oli vain pakko sanoa niin ja aavistella, että jotain se merkitsee, koska oli pakko.” Hellaakoski viestittää siis hienotunteisesti, että turha muidenkaan on mennä sitä käpyä pureksimaan.

Sitaatti netistä: Pirjo Lyytikäinen perehtyy runoon kirjallisuudentutkija Michael Riffaterren ajatuksiin sitoutuneena. Hän lukee runoa kuvauksen ja merkitsevyyden tasoissa. Runotulkinta rakentuu kielipelin ja intertekstuaalisten viittausten varaan. Outo elementti eli laulava hauki on avain, joka kertoo lukijalle toisen tason olemassaolosta ja siitä, että sen aukeaminen tapahtuu nimenomaan hauen kautta. Avaimeen tarttunut lukija johdatetaan Kalevalan maisemiin, joissa Väinämöinen valmistaa hauen leukaluusta kalanluisen kanteleen. Arvoituksen ratkeaminen ei kuitenkaan riitä Lyytikäiselle, joka toteaa, että runopelin palasten näennäinen loksahtelu paikoilleen ei riitä tulkinnaksi. Hän jättää avoimeksi sen, olisiko punaisessa kävyssä hedelmällisyyttä ja seksuaalisuutta, niin kuin myös sen, onko ”Hauen laulussa” kyse uuden modernistisen runon ohjelmanjulistuksesta.

Hauki ei olekaan hauki, vaan avain, oikea "daVinci-koodi", sillä tutkijalle tulee heti mieleen Kalevala ja hauen leukaluu. Eräälle toiselle tulee mieleen paitsi Kalevala, myös Euripideen Bakkhantit, ja seurauksena on sitten henkevän oppinut lurittelu kaikesta mieleen johtuvasta. Mukaan tulee tietysti tiedostavaan nykytyyliin myös androgyynisyys, transseksuaalisuus ja kävyn fallisuus. Voisiko tässä jotenkin arvella, että tulkitsija on erityisen kiinnostunut tämän kaltaisista asioista, jotka sitten pulpahtavat mieleen yhteydessä jos toisessakin?

Entäpä jos tutkijalle tulisikin mieleen Rasmus Nalle? Siinäkin on materiaalia kaloista jotka tekevät vähän mitä tahansa, lukevat jopa lehtiä! Tuskin tutkija tuota paljastaisi, sillä arvokas namedropping on tutkimuksissa oleellisinta. Joka tuota ei usko, lukekoon muutamia keskimääräisiä pro graduja.

Tavallinen tapa "tulkita" runoa on lähteä siitä ettei mikään siinä sellaisenaan ole olennaista tai totta, vaan metaforien, vertauskuvien ja symbolien taakse piiloutuu aivan toinen tarina. Runo on siis kuin piilosanaristikko, jossa kummallisista vihjeistä voi kirjaimet sekoittamalla tai takaperin lukemalla löytää piilotetun tarkoituksen. Monet taiteilijat ovat kyllä ruokkineet tällaista käsitystä; mieleen tulee heti vaikkapa Rimbaud ja "Humaltunut venhe", "Juopunut pursi" tai "Känninen paatti", miten vain. Vanha Tatu Vaaskivi-vainaa oli varmaan oikeammassa Hauen laulun kanssa, kun hän yksinkertaisesti tulkitsi hauen itse runoilijaksi: Se hauki "nousee keväthumalassa kuusen latvaan ja vetää niin villinraskaan virren, että linnuilla ei ole mitään sanomista!" Lyhyestä virsi kaunis, ja kauniimmaksi voisi tulla:

Mitä nimittäin sanoisi intertekstuaalinen tulkitsija Hauen laulusta innostuneesta viisivuotiaasta? Hänelle hauki on hauki, kuusen latvaan kiipeäminen kuusen latvaan kiipeämistä, ja virrenvetely virrenvetelyä. "Totta kai linnut sitä säikähtivät", hän saattaisi vielä vahvistaa, varmuuden vuoksi. Minusta tämä viisivuotias saattaa runon vastaanottajana olla täysin ylivoimainen, vaikka tuskin koskaan edes tulee tietämään Kristevasta ja intertekstuaalisuudesta ja postmodernista filosofiasta mitään. Turhan moni tutkija on liian humaltunut akateemisesta pätevyydestään ja kuulumisestaan intellektuelliin eliittiin, että enää kykenisi vastaanottamaan mitään sellaisenaan, puhtaana, kaikesta hämärryksestä vapaana, yksinkertaisena mielikuvituksen leikkinä.

Taiteen tulkitsija tulkitsee itseään, ei taidetta

Olen toistellut toistamasta päästyänikin, että taidetta ei yleensä ole tehty tulkittavaksi, vaan nautittavaksi. Taideteos, olipa se sitten maalaus, kirja tai musiikkikappale, syntyy taiteilijan ideasta, kehittyy hänen esteettisen kokemuksensa pohjalta, ja on valmis silloin kun taiteilija ei enää keksi mitään lisättävää tai hiottavaa. Taideteos ei ole ristisanatehtävä, eikä sitä yleensä ole tarkoitettu minkäänlaiseksi arvoitukseksi. Se on itseensä sulkeutuva, itseriittoinen entiteetti.

Esteetikot menevät taideteoksen edessä usein samanlaiseen ansaan kuin fantastitkin. He pilkkovat teoksen osiinsa, lisäävät palasiin omiaan, ja kokoavat osat jälleen enemmän tai vähemmän rujoksi uudeksi "kokonaisuudeksi", joka sitten muka "todistaa" heidän analyysinsä "oikeaksi". Yleensä tämä pilkkominen ja uudelleen tulkitseminen kertoo tulkitsijasta enemmän kuin taiteesta. Yleisesti ottaen taideteos todella harvoin tarvitsee tulkintaa, ja mitä yksinkertaisempi selitys tai kuvaus on, mitä vähemmän se vaatii ylimääräistä spekulaatiota, sen todennäköisemmin se osuu oikeaan.

Jos Hellaakoski panee hauen nousemaan puuhun laulamaan, se ei ole mitenkään outo asia. Kun runoilija Sääksmäen kesähuvilaltaan katsoi puitten lomasta näkyvää Rauttunselkää, runon ainekset olivat jo koossa. Ne yhdistyivät surrealistiseksi asetelmaksi, jollainen on tavallista pienen lapsen todellisuutta kokeilevassa fantasiassa - tai unissa. Tiedetään että runo syntyi hyvin nopeasti, ja kuta kuinkin valmiina.

Aivan turha on mennä ihmettelemään, että miksi juuri hauki, tai että miksi se nyt sitten puuhun, ja vieläpä laulamaan. Ja jos sen hauen siellä kuusen latvuksessa sitten piti laulaa kiekaista, oli kai täysin luontevaa että se veteli "villin-raskaan virren". Viserrelläkö sen olisi pitänyt? Ei tuossa runossa mitään muuta selitettävää olekaan. Mutta kuinka pitkiä höperehtimisiä olenkaan tuosta runosta lukenut! Ne eivät tuo runoon mitään uutta, mutta lisäävät huimasti tekijänsä ansioita oppineena henkilönä. Eli kertovat siis tekijänsä omista sielunmaisemista ja omista pyrkimyksistä. Toivottavasti niissäkin on jotain merkittävää ja vastaanottamisen arvoista; tuskin kuitenkaan runoa enemmän.

Kun Ilmari Krohn julkaisi analyysit Sibeliuksen sinfonioista, ja fantisoi niihin seikkaperäiset tapahtumasisällöt (täysin siis oman mielikuvitusmaailmansa mukaan, lisäten esimerkiksi 5. sinfoniaan kirkkoveneet ja virrenpauhun), hienotunteinen Sibeliuskin menetti malttinsa. Hän vaati että Krohnin oli lisättävä teoksensa kansilehdelle sanat "Visionen des Verfassers". - Vanha anekdootti kertoo säveltäjästä joka soitti ystävilleen uuden sävellyksensä. Kun joku kysyi: "Ihan hyvä, mutta mitä sinä tuolla tarkoitat?", säveltäjä soitti kappaleen uudestaan.

Näen punaista, kun ollaan hienoja ja hömelöidään sen ja sen tulkitsevan Schumannin laulun, sen sijaan että vain laulaisi sen. Tai että joku muka tulkitsee Leinon runon - parempi kun vain tyytyisi lausumaan sitä.

Tämä tuli mieleen kun sijoitin edelliseen blogiini Leonardon maalauksen Pyhästä Annasta jälkeläisineen. Sitä ehätti jo Sigmund Freud tulkitsemaan, ja löysi siitä mitä ihmeellisimpiä viittauksia Leonardon seksuaalisuuteen, insestisiin suhteisiin ja homoseksuaalisuuteen. Kaikkein hulluinta oli hänen "löytönsä", että Marian vaate muka esitti korppikotkaa, ja että tämä taas viittasi homoseksuaalisuuteen. Psykoanalyysiin kallellaan olevat tutkijat ovat jatkaneet aihetta, ja Julia Kristeva lisännyt siihen vielä feministisiä ajatuskiemuroita. Tässä on nyt ensin tuo Freudin "korppikotka":

Tuo tulkinta on siis peräisin Freudin omasta päästä, ja vaatisi varmaan selvitäkseen psykiatrian apua. Mutta katsotaan se kuva nyt uudestaan ilman (omaelämäkertaa yhä uudelleen kirjoittaneen fantastin) lisäyksiä:

Kuvan asetelma on tuttu lukemattomista "Pyhä Anna itse kolmantena"- veistoksista ja maalauksista. Sukulaisuussuhteet ilmaistaan jäykän hierarkkisella keskiaikaisella tavalla niin, että (nuorekkaan) isoäiti Annan sylissä istuu pienempikokoinen tytär Maria, ja tämän sylissä vielä pienikokoisempi tyttärenpoika Jeesus. Leonardo on päästänyt tiukasta asetelmasta vähän irti, naiset ovat samankokoisia (ja ikäisiä!), ja Maria toppuuttelee vähän poikaansa, joka leikkii karitsan kanssa vähän väkivaltaisen tuntuisesti. Tässä viimeksi mainitussa asiassa joku voi nähdä vähän sisällöllistä kertomusta, jos välttämättä haluaa.

Leonardo on sommitelmassaan säilyttänyt keskiaikaisen rakenteen, kulman joka aukeaa alas Annan päästä, ja jonka sisään kertomus mahtuu. Tavalliseen tapaan sommitelma aukeaa vasemmalta oikealle. Keskiviiva on sijoitettu tämän vuoksi reippaasti vasemmalle, mutta ei mihinkään matemaattisesti määriteltyyn kohtaan, vain sen verran kuin tarvittiin. Karitsa oikeassa alakulmassa panee vastaan ja lopettaa katseen liikkeen ennen kuvan reunaa. Ylös oikealle jääneeseen tyhjään tilaan piti myös sijoittaa jotain täytettä, ja Leonardo sijoitti siihen - kas vain - puun.

Tässä tuon kuvan selitys on lyhykäisesti ja ilman kommervenkkeja. Mitä siihen jälkikäteen ikinä lisätäänkään, kertoo itse lisääjästä, joka näin haluaa päästä pikkuisen osalliseksi Leonardon maineesta...

Leonardo ja Toscanan kummat maisemat

Satuin löytämään sivuston, joka näytti minulle aivan uuden laisia maisemia Toscanasta. Arno-joen laaksossa (Val d'Arno, Valdarno), Firenzestä kaakkoon Arezzoon päin, on ikivanhan eroosion aikaansaamia kalliomuodostelmia, jotka puhkaisevat torahampaiden lailla viljellyn maan. Google Earthilla en onnistunut paikallistamaan niitä, mutta tässä on kaksi tehokasta ja valaisevaa valokuvaa:

Kiitos nimimerkin Keskiäkäinen mies löysin balzet Google Earthista, ja tässä on kallistettua kuvaa paikalta. Castelfranco di sopra näkyy oikealla ylhäällä, ja balzet ovat siitä alas vasemmalle. Ne ovat sen verran matalia, ettei GE saa niitä kunnolla näkyviin, mutta kuten näkyy kuvia paikalta on paljon.

Kuutisen kilometriä Arezzosta luoteeseen on Burianon silta, joka on rakennettu 1200-luvulla, ja on yhä käytössä:
Leonardo da Vinci oli kotoisin Arnon laaksosta, ja varhaisin häneltä tunnettu työ on tutkielma Arnon maisemasta:
Tätä taustaa vasten on luonnollista, että niin balze-hampaat kuin Ponte Buriano esiintyvät Leonardon töissä hyvin usein. Mainitsemani sivusto esittelee ensin Mona Lisan, jossa silta olkapään vieressä oikealla muistuttaa selvästi Burianon siltaa.
Samanlainen silta tai balze-kalliomuodostumat esiintyvät myös parissa madonnankuvassa. Kalliomadonnassa kalliohampaat ovat selvästi toscanalaisia, ja Värttinämadonnassa on silta:



Kävin läpi Leonardon muita töitä, ja niistähän löytyi lisää näitä toscanalaisia erikoisuuksia. Balzet näkyvät taustalla niin Neilikkamadonnassa kuin madonnakuvassa jossa Pyhä Anna on kolmantena.


Vaikka taidehistoria oli opinnoissani ykkössijalla, nämä maisemadetaljit ovat jääneet minulta havaitsematta. Taas opin uutta.