Sekalaista pientä

Ohimennen kuulin televiisorissa jonkun muistelevan vanhaa pilaväännöstä "Amalia armas, kippuravarvas, käsillänsä käveli ja heiniä söi!". Hämmästyttävää että tätä rienausta ei huomattu leikata pois! Tässähän pilkataan sekä vammaista/poikkeavaa, että suoranaisia ilmastotekoja! Käsillänsä kävellessä ei jää niitä jalanjälkiä, ja kasvisravintoon siirtyminen parantaa ainakin moraalista statusta, josta ylpeänä nauttien voikin sitten syntisempien joukossa syöksyä kohti väistämätöntä tuhoa.

*

Valkeakosken Haka on nousemassa jalkapallon ylimpään sarjaan takaisin.

Hakan historiassa on käsittämätöntä loistoa, mutta myös käsittämättömiä käänteitä. Suomen mestari putosi ykköseen, voitti sen, voitti Cupin ja sitten taas mestaruuden. Tällaisten käänteiden selvittäminen on hyvin salamyhkäistä hommaa. 

Samanlainen tapahtui 70-luvulla, jolloin HIFK johti jääkiekon mestaruussarjaa ylivoimaisesti, mutta hävisi sitten kaikki loput ottelunsa, niin että Ässät vei lopulta mestaruuden. Yle oli hyvissä ajoin valmistanut dokkarin tästä ylivoimaisesta seurasta, ja joutui lähettämään sen heti Ässien mestaruuden jälkeen... Opettajatoverini Jorma Rikala ei koskaan suostunut avaamaan tapahtumaa minulle, niin että se jäi mysteeriksi. 

- Hakan omistajana olen kyllä huolissani siitä miten seura pärjää taloudellisesti mestaruusliigassa. Kallista hommaa...

*

Näin Voipaalassa pienikokoisia neitoja hempeissä mekoissaan. "Ovatpa koreita!", niitä ihasteltiin. No tottakai olivat koreita - kaikki neidot ovat koreita. Taidehistoriakin sen kertoo, "neito" on kreikaksi κόρη, koree. Neito joka ei ole koree ei myöskään ole neito!

Klassinen koree-veistos Πεπλοφόρος, ”Peploksenkantaja”




*




Katsoin Teemalta Woody Allenin tuoreehkon komedian Midnight in Paris (2011). Kepeydestään ja satumaisuudestaan huolimatta se herätti paljon ajatuksia. Ydinajatuksena oli, milloin oli jonkun paikan "kultainen aika"? Päähenkilölle se oli Pariisin 20-luku, yhdelle hänen 20-lukulaiselle(!) ihastukselleen "Belle Époque" muutamaa vuosikymmentä aikaisemmin. Niinpä... Mutta mietin myös, miksi jonkun kaupungin "ihania aikoja" aina muistellaan juhlien, juominkien, tanssiaisten ja välkkyvalojen avulla. Niinhän se oli iloinen Viipurikin, Rooman 50-luku tai Pariisin eri aikakaudet. Allenin elokuvassa toki päädyttiin siihen, että Pariisi on parhain sateella...

*

Uni kuin oppikirjasta:

Olen palaamassa Helsingistä joltain keikalta takaisin Koskiin. Veljeni on mukana. Löydän lompakkoni, merkillistä kyllä, siellä on visakortti, maksan sillä. Visakortti on yhäkin tallella, ja lompakko. Yhä ovat, aivan outoa, työnnän ne varmuuden vuoksi povitaskuun etteivät huku.

Sitten olen kotona Töyräänkadun vanhassa puutalossa. Se seisoo paikallaan yhä, vaikka kaikki talot ympäriltä ovat jo poissa. Huoneen nurkassa näkyy paikkailtua hirttä, laudat on naulattu vähän vinoon, mutta pysyvät lujasti kiinni. Tiedän että talo pysyy niin kauan kuin asun sitä.

Sen vuoksi päätän tarkastaa talon poskiontelot, silmäkuopan, sisäkorvan ja leukanivelen, niissä on jotain pikkuvikaa ja vähän särkyä.

Portailla juoksee vastaan iloinen veljentytär. Sen vuoksi veljeni siis on mukana, hakee tytön takaisin Helsinkiin. Veljentytär kertoo kuulleensa hassun jutun. Hän alkaa kertoa sitä, mutta hiljaisella äänellä, vain veljelleni. Välillä hän vilkaisee minua. Miksi hän puhuu näin salaa?

Selvähän se on. Ma tean, et ta ei räägi minuga, sest ma suitsettan… 

Eestinkielinen lause tosiaan päätti unen…

Svenska åt nyborgare (Sanakirjakäännös)

Äitini oli saksan ja ruotsin maikka. Hänen papereistaan 50- tai 60-luvulta on peräisin tämä matkakertomus, jota minä tuolloin taisin vähän lisäillä. Suomenruotsalaisilla ei ole mitään vaikeuksia ymmärtää tekstiä, mikä osoittanee kielen jo valtavasti eriytyneen Ruotsin ruotsista. Jokainen tämän lukenut riikinruotsalainen ystäväni on näet ollut suu auki ja täysin häpnadilla lyöty. Teksti kuuluu näin:

Någon har sagt, att lära främmande tungor är svårt. Det håller inte sin plats. Om man vill skriva till exempel på Sveriges tunga, man behöver bara hitta en finländare-svensk ordbok och börja vända Finland till Sverige. Alltid lösningen kommer inte den bästa, men nöden studerar inte juridik.

Nu jag skall berätta en landvetenskaplig berättelse om min resa igenom Finland.Vi startade från Örn, och gick sedan till Vik. Eller vi gick med bil, när min godsändade reseförening hade så höga räntor att hon inte orkade promenera. Vi bodde i Vik i hotellet Sällskapsrum och åt där sydväst. Sedan vi kom till Tavastlandsborg. Sedan vi fortsättade vår färd, men i Hingstvatten kom lilla gubben och började hundra. Vi översatt vår resa i väst, och snart vi var i Borstmakten, men kraftanstalten där var svag, så att vi fortsatte via Akterväggälven till egentliga Väggälven. Vi märkte att smörblommor i år var mycket vackrare än änkanstidningar. "Smör smör", sade min reseförening, "hoppas att vi inte får hageldövar i hömånen!" "Alltid vi kan köpa nya fartyhsbyxor!", jag sade.

I varje händelse hade jag fått vatten i mitt stamhuvud, och kände att gurkan var sjuk, så jag måste sätta landet. Följande dag var jag åter hejsan, och kunde resa framför honom. Slutligen vi kom via Strandlöstyskland till Morbrorsmakeri, där jag sade till min gamla vän: "Frisk frisk, hur surrar det?" "Järnigt", svarade han.

Här ser ni hur lätt är vända Finland till Sverige. Någon Sveriges sverigare kanske säger att han eller hon inte förstår det, men fem därifrån som doktor Regnudd säger. Och alltid kan man ju säga att man pratar Pargas dialekt.

Nej, nu jag måste trycka mig och köra skäggen med min eldspetsade skäggåkningsmaskin. Och sedan sjunker jag till Strykbacka och Stöld för att göra några butiker. Man måste göra butiker för att komma bra till tjänst.

Hopp Litenfinland

Poliisi ja ideologi sensoreina

Poliisin tehtävä on tarkkailla lakien ja säädösten vastaista toimintaa. Tekstin kohdalla se tarkoittaa vaikkapa kiellettyjä sanoja ja ilmaisuja. Ironia, itseironia ja satiiri tuottavat alituiseen jonkinlaisia vaikeuksia.

Ideologi menee mielellään tekstin taakse, läytääkseen mahdollista väärää ajattelua. Ironia, itseironia ja satiiri tuottavat alituiseen suuria hankaluuksia.

Otetaanpa esimerkki kahdesta tekstistä, jotka juuri osuivat silmiini.

Reino Helismaan parodialaulussa Balladi villistä lännestä kerrotaan mm. näin:

Niin puolen tunnin ajan pyssyt paukkui yhtenään,
ei kumpainenkaan ehtinyt ees rullaa täyttämään.
Joku neekerkin - all right -
kuoli vahingossa kait,
mut ihmisistä kuoli ainoastaan Brown ja Smythe.

Poliisi: Mainitaan sana "neekeri". Ryhdytään toimenpiteisiin.
Ideologi: Todetaan teksti rasistiseksi. African-American-ryhmään kuuluvia ei lasketa ihmiksiksi. Ryhdytään toimenpiteisiin.

(Helismaa, minä ja joku mahdollinen kolmas henkilö: Mutta tuossahan on itseironiaa ja satiiria, pilkataan rasismia.
Poliisi: Sana "neekeri" on yhä tekstissä.
Ideologi: Rasismilla ei sovi pilailla.)

Vähän lievempi esimerkki: Kantelettaren Neitsyt Maarian virsi, kohta jossa äiti alkaa epäillä Maariaa, matalaa neitiä, huoruudesta.

Mi on meiän Marjatalla,
ku meiän kotikanalla,
kun se pauloitta asuvi,
aina vyöttä völlehtivi?

Poliisi: Oikeakielisyyssääntöjen mukaan ihmisestä käytetään pronominia "hän". Lisäksi on syytä harkita, pitäisikö murteelliset muodot muuttaa yleiskieliseen asuun: "meidän", "mikä", "kuinka".
Ideologi: Äiti edustaa perinteisen heteropatriarkaatin asenteita, mikä korostuu pejoratiivisessa ilmaisussa "kotikana". Teksti on hyväksyttävissä, varsinkin kun seuraavat tapahtumat osoittavat äidin asenteen tuomittavaksi.

- - - - -

Sain lapsena lahjaksi nahkaselkäisen kirjan nimeltä Seitsemän veljestä lapsille. Siitä oli sensuroitu kaikki epäilyttävät kohdat, varsinkin viinaan ja kiroiluun liittyvät. Merkillistä kyllä oli asteriskilla * merkitty poistetut sanat ja tekstit. Tämä kirja ei ole enää hallussani, enkä voi nyt tarkemmin esitellä sensuroituja kohtia. Mutta muistan, että suhtauduin siihen torjuvasti, ja koska meillä tietysti oli oikeakin Seitsemän veljestä, luin mieluummin sen. Ja sillä seurauksella, että se yhä on mielestäni suomalaisen kirjallisuuden merkkiteos numero 1, ja että varsinkin sen loppuluku yhä on kauneinta mitä suomenkielellä on kirjoitettu.

Nyt minä esineellistän naisen

Riivinrauta, valmistaja Bloomington

Kun minä nyt esineellistin naisen, esineellistin mielestäni tietysti vain yhden pienen, hankalan ja mieluiten vältettävän osan naisista. Syyllistyin tässä kuitenkin paheksuttavaan tekoon, josta voi jopa seurata jonkinlainen rangaistus.

Onhan nimittäin niin, että jokainen yksittäinen nainen edustaa ja on osa universaalia entiteettiä 'NAINEN'. Näin jokainen entiteetin ulkopuolelta tullut lausuma tai arvio ei koske ainoastaan yhtä yksittäistä naista, vaan koko oliojoukkoa, ja tässä on huomautettava että en käytä termiä 'olio' nitenkään kuvailevassa vaan ennemminkin filosofisessa merkityksessä.

"NAINEN"-entiteetin ns. tiedostava osajoukko (johon kuuluu myös yllä esineellistetty osajoukon osajoukko) määrittelee entiteetin sisällön ja ominaisuudet. Enimmällä osalla entiteetin olioista ei ole asiaan kiinnostusta, tai on jokin poikkeava näkemys, joten se voidaan tässä jättää huomioon ottamatta.

Otan erään esimerkin. Naisten vaatteitten myyntiä edistetään kuvailemalla, miten kukin vaate korostaa tai muotoilee sen alla olevia ruumiinosia, tai monesti myös niiden luomaa kokonaisuutta. Tämä näyttää olevan yleinen esteettisluonoinen trendi. Mutta sen tarkempi käsittely on jätettävä vain "NAINEN"-entiteetin tiedostavalle osajoukolle. Muussa tapauksessa törmäämme vastenmieliseen ja paheksuttuun ilmiöön nimeltä MIESKATSE. 

Olen saanut sen käsityksen, että mieskatseen iljettävin ominaisuus on sen arvioitu vaatteen vähättelyn pyrkimys. Mieskatse ikäänkuin jättää näkemättä olennaisen eli vaatteen, ja pyrkii näin vähättelemään itse pääasiaa. Tällä tavoin mieskatse eräänä "mies"-entiteetin yleisominaisuutena vähättelee myös itse  "NAINEN"-entiteettiä.

Erityisen järkyttävää on, jos mieskatseen lähettää SETÄMIES kohti paljon nuorempaa naista. Tämä ei kuulu kyvyiltään ja ulkonäöltään kulahtaneelle setämiehelle ollenkaan. Toista ovat tietysti raavaat ja kyvykkäät nuoret miehet, vaikkapa jääkiekkoilijat - jos tässä nyt yleensä miestä tarvitaan.

Naisen ulkonäön tai ikäluokan kuvailemiseen tarkoitetut sanat ovat esimerkkejä naisen alistamiseen pyrkivästä Patriarkaatin perusominaisuudesta. Jos esimerkiksi mies kuvaa tiedostavaa naispoliitikkoa kauniiksi, gasellimaiseksi tai jääprinsessaksi, se on alistamista myös siinä mielessä, että kuvailu on luonteeltaan poissulkevaa. Näin siis postuloidaan myös poissuljettava joukko, jonka ominaisuuksiin kuuluu esimerkiksi kolhous, merilehmämäisyys tai sulahtanut ex-julkkisasema. Mikä siis on loukkaavaa, vaikka tämänkaltaisia ilmaisuja kokonaan vältettäisiinkin.

Suorittaakseni porovokaationi loppuun, siteeraan toista Setämiestä eli Paavo Haavikkoa, joka antoi "Rauta-aika"-runoelmassaan setämies Väinön sanoa, tiivistetysti, näin: "Mies pukee vaatteet ylleen, mutta nainen  on aina alasti vaatteittensa alla". Miten kävikään Ainon tämän setämiehen takia?

Töimatkalla

Muuan anonyymi puskasta ampuja sivaltaa että minä olen taivuttanut 'rukiin' muodossa 'ruiksen'. Hän on aivan oikeassa. Tässä jutussa irvailen ruiksesta. Mutta ehkä sala-ampuja välttäisi omaan jalkaan ampumisen, jos viitsisi vaivautua lukemaan ymmärryksellä. Tässä tuo juttu vuodelta 2009 on.

Koulut alkavat taas lomien jälkeen, ja äidinkielen opettajat palaavat kyiselle kynnökselleen pelastamaan mitä pelastettavissa on. Mutta minkä hekään voivat sille, että sana toisensa jälkeen poistuu yleisen ymmärryksen piiristä elinkeinomuutoksen seurauksena. Tässä heille kuitenkin muutama tärppi.

TÖI.

"Mä oon TÖIssä". "Missä sun TÖI on?" "Mulla ei oo TÖItä".

Googlesta poimittua:

"nähdessään töimatkalla tanssikoulun ja sen ikkunassa surullisen Paulinan"
"tänään töimatkalla Kosseissani soi"
"Olen Lapissa töimatkalla ja aamulla oli sellaiset rapsakat 35 pakkasta"

RUIKSEN.

Googlesta jälleen:

"kaskimaatakin käytettiin lähinnä ruiksen, nauriin ja pellavan viljelyssä". (Vantaan paikallishistoriaa)
"kaura ohitti ruiksen 1920-luvun loppuun tullessa" (Reisjärven historiaa)
"söin megapurilaisen. Se on toiseksi paras heti ruiksen jälkeen". (Ylen chatti)
"Ruiksen viljely on Suomessa nuori ilmiö" (suomi24)
"Myytti ruiksen paremmuudesta on vain suomalainen myytti". (karppaus.info)

UUSAVUTONTA ELÄINOPPIA

Lisää googletusta:

"Kohta putkahtaa varmaan ulos uroslehmä" (aamukampa.net)
"Sitten saa yksi lehmänpoikanen tulla ilostuttamaan elämää" (koirakeskustelu)
Meidän poikien hevosella alko seisoon. Kaikki tytöt hiljeni ja tuijotti sitä hiljaa ja se niiden naarashevonen alkoi sitten hirnumaan iloisesti (basso.fi.)
"näyttää hänelle luontofilmiä missä uroskana nostaa takakoipeaan ohuen näreen juureen (blogspot.com)

Jos lehtiotsikossa lukee, että "Kaustisten kansanmusiikkijuhlat", tuskin muut kuin kaustislaiset siitä pillastuvat. Who cares?

Tosi NykyAikainen ajattelu tapa nähkääs on, että kukaan ei voi eikä saa määrätä miten kirjoitetaan tai ajatellaan. Kun riittävän moni kirjoittaa että "vein töimatkalla ruiksen lehmänpoikaselle", se on ihan yhtä oikein kuin mikä tahansa muukin. Jos joukko ihmisiä ilmoittaa, että he eivät syö mitään missä on geenejä, he ovat yhtä varteen otettavia ajattelijoita kuin ketkä tahansa muutkin. Haloo, nyt eletään tätä päivää, fossiilit!

Kauniksen Riikan?

Tämä on toista kymmentä vuotta vanha teksti, löytyi tiedostoja siivotessa. Ajankohtainen yhä.

Sanotaan, että joku tai jokin on 'kaunis'. Jos puhutaan tästä 'kauniista', kenellekään ei tulisi mieleen puhua 'kauniksesta'. Itse asiassa sata vuotta sitten ei olisi tullut minunkaan mieleeni, että saman tapaisia sanoja, vaikka ihan ulkomaalaisiakin, olisi taivutettu 'kauniksen' tapaan.

Kun kerrottiin 'Salamis'-nimisessä paikassa muinoin käydystä merimittelystä, puhuttiin 'Salamiin', ei 'Salamiksen' taistelusta. Kun kerrottiin 'Pythagoras'-nimisen muinaistiedemiehen geometrisestä saavutuksesta, puhuttiin 'Pythagoraan', ei 'Pythagoraksen' lauseesta. 'Herakles'-nimisen muinaissankarin urotöistä puhuttiin 'Herakleen' urotöinä, ei jonkun 'Herakleksen'.

Tänään tämä vanha ja kovin aito suomalainen taivutustapa tuntuu yhtä vanhalta kuin 'Ilias'-nimisen paikkakunnan tienoilla neljä tuhatta vuotta sitten tapahtunut tappelu. Me vanhat, lähes tuon ikäiset muinaisjäänteet, puhumme yhä 'Iliaasta', ei 'Iliaksesta'.

Me vanhat muistamme myös lähes 'Iliaan' eli Troian sodan aikaisen käytäntömme nykyisen Latvian, entisen itämerensuomalaisen alueemme eteläreunoilla. Meille Daugavan joki oli nimeltään 'Väinäjoki', suustaan leveä salmimainen väinä. Daugavpils oli meille 'Väinänlinna'. Ja entä sitten, kun 'Väinäjoen' varrelle taannoin 800 vuotta sitten perustettiin kaupunki nimeltään Riga?

Mehän kutsuimme sitä nimellä 'Riika', kuten sen nimi meidän korvaamme kuulosti. Me taivutimme sanaa kuten omaa sanaamme 'liika'. Menimme 'Riikaan', olimme 'Riiassa', tulimme 'Riiasta', ja meidän sikäläiset ystävämme olivat 'riikalaisia' - eivätkä ikinä mitään bladi "riialaisia".

Kun me vanhat muuten nuorina hölmöinä rakastuimme, me puhuimme 'armaastamme', ei 'armaksestamme'... Ja kun puhuttelin muinaista esimiestäni, etunimeltään Touko, minun oli taivutettava 'Touon', ei 'Toukon'. Eihän tuo nimi sentään ollut muotoa 'Toukko'!

Nykyään ei ole millään väliä, ei edes rakkaalla ("rakaksella") äidinkielellämme, mutisee katkera Sääksmäessä asuva vanhus.

Postikortti nuoruuden ajoilta

Jäämistön järjestelyn yhteydessä putkahti esiin tämä postikortti. Sen päiväyksen hetkellä olin Jyväskylässä latinan prota opiskelemassa, ja iältäni 18. Kortin lähettivät Keuruulta Anto Leikola (täyttänyt juuri 18) ja Matti Klinge (pian 19). Olimme tulleet Norssista ylioppilaiksi samaan aikaan, pojat Norssin klassiselta puolelta, minä reaalin pitkän matematiikan linjalta.

En ollenkaan muista, millä tavalla kortti minulle päätyi. Muinaisuuden postinkulku oli ihmeellistä. Luultavasti kortti oli viety Alvar Aallon vasta valmistuneeseen korkeakoulun päärakennukseen, ja minut kai sitten löydettiin sieltä tai jostain vanhasta seminaarirakennuksesta. 

Minä nousin oikeaan aikaan oikeaan junaan, ja pojat olivat vastassa kuten lupasivat. Muuten olisinkin joutunut soutelemaan Keurusselällä jollakin lainaveneellä... Selkisaaren vierailusta en muista kovin paljon, paitse sen että ratsastin ensimmäistä kertaa hevosella. Sillä oli jotain huvilan mansikkamaata vastaan, eikä se totellut onnetonta ohjastustani, joten vetäkäämme armeliaisuuden esirippu äkkiä kiinni tapahtumisten edessä.

Merkillinen yksityiskohta on kortin lopulla. Pojat pyysivät  kutsumaan muitakin tuttavia, erityisesti NTI SILVA SOLAA tälle retkelle. Pyyntö hämmästytti minua silloin kovin, minulla kun ei ollut pienintä käsitystäkään tästä neidistä, joka ilmeisesti oli tehnyt suuren vaikutuksen nuoriin miehiin. Itse asiassa googlasin hänet vasta nyt. Kävi ilmi, että tämä neiti oli meitä viitisen vuotta vanhempi, melkein siis keski-ikäinen kirjallisuuden opiskelija. Hänet tunnettiin sittemmin nimellä Silva Kiuru, ja luen tällä hetkellä hänen postuumisti julkaistuja tutkielmiaan Agricolan ja vanhan kirjasuomen asioista. Suuri vahinko, että neiti Sola oli jäänyt minulle tuntemattomaksi...