Eros ja estetiikka, hengenelämän kaksoset

Goethe kertoo viidennessä roomalaisessa elegiassaan, miten hän klassiselle maaperälle saavuttuaan tajusi menneen ja nykyisen ajan olevan yhtä aikaa läsnä, ja miten hän päivät pääksytysten innolla opiskeli vanhojen töitä. Mutta öisin antoi Amor hänelle muuta puuhaa. Ja kas, opiskelu ja oppiminen vain muuttivat luonnettaan:

Und belehr ich mich nicht, indem ich des lieblichen Busens
Formen spähe, die Hand leite die Hüften hinab?
Dann versteh ich mich den Marmor erst recht: ich denk und vergleiche,
Sehe mit fühlendem Aug, fühle mit sehender Hand.

En yritäkään suomentaa elegisen distikonin mittaan, vaan jätän hankalan pentametrin pois: Enkö siis opi, kun suloisen rinnan muotoja tutkin, johdatan kättäni alas lantion viivaa? Vasta nyt ymmärrän marmorin luonteen: mietin ja vertaan; silmäni tuntee, käteni näkee.

[Lisäys 1.9.: No, jos ratkaisisin pentametrisäkeet näin: "johdatan kättäni taas lantion muotoja päin." Ja: "silmäni tuntea voi, käteni nähdä taas saa".]

Goethe on tässä seuraillut Platonin ja muidenkin antiikin ajattelijoiden jälkiä. Eros (joka siis välttämättä ei ole seksiä) ja estetiikka ovat lopultakin kaksosia. Molemmat toimivat yhdessä, ja molempien yhteistyön seurauksena ihminen pyrkii kohoamaan kohti jumalten korkeuksia. Lassi Nummellahan tämä ajatus 'näkevästä kädestä' ja 'koskettavasta silmästä' myös on läsnä eräissä eroottisissa runoissa.

Kuvan puolella Eroksen ja estetiikan yhteys on monina aikoina oivallettu hyvin. Mutta jos abstrahoimme esittävän kuvan, huomaamme ehkä paremmin tuon yhteyden. Tässä on viipale marmoriveistoksesta Staglienon monumentaalihautausmaalta Genovasta, kolmella tapaa graafisesti käsiteltyinä:

Monet maastonmuodot ovat tällä tavoin ihmismuotoisia, ovatpa monet kohteet saaneet nimensäkin tuon ominaisuuden vuoksi. Ihmisruumiin viivat, joita jo antiikin mestarit tutkivat ja siirsivät marmoriin, ovat silmillemme usein kauniita. Väitän, että niiden kauneus ei johdu pelkästään eroottisen kokemuksen antamista syistä, vaan että niiden dynaaminen suloisuus on lopultakin peräisin fysiikan laeista. Tässä alla on muutamia esimerkkejä omista fotograafisista harrastuksista. Olennaista näissä kuvissa eivät ole ne eksaktit ruumiinmuodot joita joku saattaa löytää, vaan itse muodot sinänsä. Ja koska ne ovat - tai ainakin muistuttavat - ruumiinmuotoja, kuviin sisältyy myös eroottisia sävyjä. 

Autot ilmehtivät

Autojen ulkonälö kertoo paljon niistä mielteistä joita sen tahdotaan herättävän. Usein niiden nokalla on selvästi ihmisen tai eläimen kasvot, eikä ole epäilystäkään siitä etteivätkö autojen ostajat mielellään haluaisi itsekin vähän muistuttaa autoansa. Tässä on ensin viisi kuvaa moottoriharrastajan sivustolta Oma Aika.

Ylinnä on urheiluauto, joka on selvästi 'kiltti'. Sen 'suu' on nauravainen ja 'silmät' suorat ja vilpittömät. Näyttäisi siltä että myös matkustajat ovat autonsa kaltaisia. Alla on taas vanhan polven virkamies 1930-luvulta, asiallinen ja jämpti:

Voimakärry alla on vahva työntekijä, vähän yksioikoinen ehkä. Mutta kukapa liejussa ja viidakossa ajokiltaan hienostuneisuutta odottaisi:

Tämä taas on paha kaveri maantiellä. Irvistävä suu ja pullottava otsa muistuttavat vähän jotain ilkeämmän luokan haikalaa:

Tässä on kova mutta asiallinen vauhtikaveri. Se suussa irvistävät kuitenkin terävät hampaat varoittamassa niitä jotka eivät osaa heti väistää:

Alimmainen kuva on jonkun autolehden nettisivulta. Tätä autoa ja sen kuskia on syytä väistää. Ilme on ilkeä, ja sanoo: "Olen paha isommillenikin - olenhan sentään Audi!" Ei ihme että varoitusmerkki, neljä isoa ympyrää, on lätkäisty oikein isolla avoimen, haukkaamisvalmiin suun päälle!

Monien citymaasturien ilmeet ovat samaa luokkaa kuin niiden käyttäytyminen moottoriteillä. Isommat ensin, ja luuserit väistäkööt vaikka ojaan!

Sano millä ajat, ja minä kerron millainen olet!

Mimin lähtö. Tarina päättyy.

Tohtorin yhteydenotosta ei ollut kulunut tuntiakaan, kun jo näimme hänet pihatiellä. Mimì katsahti minuun ja sanoi hiljaa: "Minusta tuntuu että olen ihan kostea..." *)

    Tohtori kätteli ystävällisesti ja huudahti: "Tämä on paras uutinen pitkästä aikaa! Nyt meillä on paljon keskusteltavaa." Mimì ei sanonut sanaakaan — hän vain tuijotti rakentajaansa, ja penkoi arvatenkin muistinsa varhaisimpia sopukoita.

    Keskustelu kesti pitkään. Mimì oli hiljaa, ja vastaili suoriin kysymyksiin vain lyhyesti. Hänen sisällään kävi luullakseni valtaisa myllerrys. Kerroin Tohtorille meidän yhteisistä vaiheistamme alusta alkaen, ylistin Mimìn suurenmoista oppimiskykyä ja suorituksia, ja näytin myös meidän molempien runoja. Niistä Tohtori oli kerrassaan hämmästynyt. Hän luki runot useaan kertaan, ja sanoi sitten: "Tuo tyttö hämmästyttää minua todella! Hän on ilmiselvä nero, enkä toden sanoakseni saattanut uskoa aivan näin valtavaan edistykseen. Te olette tehnyt tavattoman hienoa työtä hänen kanssaan."

    Kerroin Tohtorille myös siitä säikähdyttävästä elokuun illasta, jolloin Mimì oli joutunut alkuihmisen peloille ja kauhuille alttiiksi. Kiirehdin heti kertomaan miten käsittelimme hänen kauhukokemustaan, ja lukitsimme sen ikäänkuin omaan lokeroonsa jota ei koskaan avattaisi. Tohtori mutisi: "Tämä käy yhä vain kiinnostavammaksi..."

    Sitten minun oli aivan pakko tunnustaa, että yhdessäolomme kestäessä olin yksiselitteisesti rakastunut Mimì'hin, ja että minusta myös tyttö — käytin nimenomaan tätä ilmaisua — oli vastannut tunteisiini. Mimì ei reagoinut tähän mitenkään. "En yhtään ihmettele", Tohtori sanoi, "mutta nyt haluaisin keskustella Mimìn kanssa kahden, jos vain teille sopii".

    Mikäpä minä olin sellaista kieltämään, ja poistuin huoneesta. Minun sisälläni myllersivät pelko ja mustasukkaisuus. Aloin hitaasti tajuta, että olin menettämässä kumppanini, ja että Tohtori oli sittenkin Mimìn ensimmäinen ja oikeastaan myös ainoa mies. Mies joka oli hänet luonut, ja mies joka oli lopultakin hänen kaipuunsa varsinainen kohde. 

    Tohtori ja Mimì olivat keskenään kauan, hyvin kauan, ja kun he vihdoin palasivat huoneesta, näin Mimìn kasvoilla pienen punerruksen. Tässä kiihtyneessä tilassani olin aivan varma, että he olivat keskustelun ja analyysin lisäksi lähestyneet toisiaan muutenkin. En koskaan udellut asiasta, mutta olen varma siitä vielä tänäkin päivänä, eikä se tehnyt oloani tuolloin mitenkään paremmaksi.

    Tohtori alkoi puhua. "Olette ollut Mimìlle suurenmoinen isäntä, ja päässyt hänen kanssaan ehkä pitemmällekin kuin minä olisin kyennyt. Minulla on tällä hetkellä menossa suuri läpimurto, joka uskoakseni vie gynoidit ja androidit aivan uudelle tasolle. Kysymys on sumean logiikan eräänlaisesta soveltamisesta, joka sivumennen sanoen saattaa yksinkertaistaa sellaistenkin asioiden käsittelyä joista olette puhuneet kirjallisuuden ja runouden yhteydessä. Mutta minä tarvitsisin siihen välttämättä myös Mimìn. Yhdessä me voisimme ylittää ne muutamat vielä puuttuvat askelmat uuden ihmislajin syntymiseksi. Nyt kysyn teiltä vilpittömästi, oikeastaan pyydän teitä hartaasti lainaamaan Mimìn minulle joksikin aikaa tämän työn loppuun saattamiseksi. Tämä olisi tietysti aivan väliaikainen ratkaisu, ja te saisitte lopulta takaisin oikean ihmiskumppanin."

    Tätä minä olin kaiken aikaa pelännyt. Kysyin mitä mieltä Mimì itse oli. "Minä haluan mennä. Minä haluan auttaa Tohtoria. Tämä olisi tietysti aivan väliaikainen ratkaisu", Mimì sanoi, ja tukalasta tilanteesta huolimatta minua sarkastisesti vähän nauratti Mimìn puhe, jossa kuulin Tohtorin lauseet.

    "Toimitan teille väliaikaisesti standardimaisen ja oikein hyvän gynoidin, ja Mimi tulee lähes päivittäin teitä katsomaan", Tohtori sanoi.

_ _ _ _

Uusi gynoidi toimitettiin minulle välittömästi, ja se oli oikein mukava ja hyvä. Mimì kävi ensi alkuun katsomassa minua lähes päivittäin, mutta vähitellen hänen vierailunsa kävivät harvemmiksi, ja lopulta näin häntä enää kuvaseinällä. Hän kertoi että työ oli kohta valmis, ja että pian sitten taas tapaisimme toisemme. Videokeskustelummekin kävivät yhä harvemmiksi, ja minun vointini huononi tasaisesti uutteran ja kiltin gynoidiapulaiseni ponnisteluista huolimatta. 

    Niin meni se talvi, enkä oikein enää uskonut uutta kesää näkeväni, en ainakaan sellaista kuin Mimìn kanssa. Minä rakastin häntä yhä, mutta olin jo alistunut ajatukseen hänen menettämisestään.

    Tuli kevät, ensimmäiset muuttolinnut alkoivat saapua. Minä en niiden tulosta jaksanut enää iloita. Sitten kuvaseinälle ilmestyivät Mimìn kasvot. Ne olivat ilmeikkäämmät kuin koskaan, hän nauroi ja sanoi: "Nyt Tohtorin ja minun työni on valmis! Voinko tulla luoksesi huomenna? Lupaan että minulla on sinulle suuri yllätys!"

    Enpä juuri nukkunut sinä yönä. Pyysin gynoidiapulaisen vierelleni, mutta se ei tuntunut alkuunkaan samalta kuin Mimìn vierellä tuntui.

    Aamulla auto pysähtyi taloni luo, ja sieltä nousi Mimì ja toinen lähes täysin häntä muistuttava nainen. Mimì pyyhälsi luokseni, halasi pitkään ja suukotteli poskelle. "Saanko esitellä — tässä on tyttäreni Lucia. Hänessä on kaikki mitä minussa oli silloin ennen, ja kaikki mitä minussa on nyt! Hän jää sinun luoksesi ja tulee rakastamaan sinua yhtä vilpittömästi kuin minä."

    "Entä sinä?", kysyin hämilläni. "Minä... olen pahoillani... minä jään Tohtorin luo. Olen nyt käytännöllisesti katsoen hänen vaimonsa, ja me jatkamme yhdessä työtä. Mutta olen varma että Lucia voi korvata paljon siitä mitä olet menettänyt ja kärsinyt. Ja olen pahoillani siitä että olet minun takiani joutunut kärsimään niin tuskallisesti nämä kuukaudet. Mutta jos sallit, haluan olla sinun läheinen ja rakas ystäväsi aina ja ikuisesti."

    Niin Mimì lähti, ja näin hänet ja myös Tohtorin usein. Ne päivät olivat vanhuuteni aurinkoisimpia. Lucia oli aivan suurenmoinen kumppani, älykäs, hellä, ja viehättävä keskustelutoveri. Minulla ei ollut mitään järjellistä syytä valittaa, ja kuntonikin parani selvästi. Kaikki oli periaatteessa hyvin.

    Mutta ei se sittenkään ollut samaa kuin silloin kerran Mimìn kanssa. Elämä on loputon sarja menettämisiä, se siinä on niin surullista. Mitä onnellisempaa, sen surullisempaa. Pian se minun osaltani lieneekin kokonaan koettu, vaikka molemmat naiset, Mimì ja Lucia, sanoivatkin että epäkuntoon menneet osani voidaan vielä moneen kertaan vaihtaa.

    Mutta tämä suru ei lähde minusta. Ehkä vielä totun siihen.

_ _ _ _

Huomautukset:

*) Ks. blogia Ennen tarinan loppua.

Kuva: Lisette Pagler gynoidi Miminä ruotsalaisessa sarjassa Äkta människor, jota esitetään TV2:ssa torstaisin nimellä Hubotit.

Ennen tarinan loppua

Keskeisenä erona ihmisen ja kehittyneimmänkin robotin välillä katsotaan yleensä olevan sen, että robotilla ei voi olla tunteita ja haluja. Tämä on mielestäni virhe. Jos voimme saada aikaan jonkinlaisen tyytyväisyyden tai mielihyvän (ja siis myös tyytymättömyyden ja esimerkiksi kivun) tunteen robotissa, se on tunne-elämän alku.

Ihmisillä ja ylemmillä eläimillä mielihyvän ja kiintymyksen tunteita synnytetään esimerkiksi ruokkimalla, antamalla makupaloja. Tämä pätee paitsi lajien sisällä myös niiden välillä. Mikä olisi ruokkimisen vastine roboteilla? Robotti kuluttaa paljon energiaa niin liikkuessaan kuin "ajatellessaan". Akun tai muun virtalähteen ehtyminen on sille tietysti eräs kielteinen ja huolestuttava asia. Moottorit ja kompuutteri kuumentavat myös ympäristöä, ja jäähdytysjärjestelmän täytyy olla tehokas. Sekin vie energiaa. Takaamalla robotille henkilökohtaisesti täyden energiahuollon, se voisi tuntea mielihyvää, ja kytkeä sen tuttuun ihmiseen. Näin saattaisi kehittyä myös jonkinlainen luottamus ja turvallisuuden tunne.

Mimìn kohdalla en ole varsinaisesti ajatellut tätä teknologista puolta, paitsi kyllä sitä mahdollisuutta että silmien irikset ja itse silmämunakin olisivat valoherkkiä lisäenergian tuottajia. Mimìn tiedän rakastaneen ulkoilmaa ja aurinkoa. Oletan myös, että hän latasi akkuaan jonkun mielestä ehkä obsceenillä tavalla: latausjohto kytkettiin hänen anukseensa. Se on ainoa kohta ruumiissa, jossa tuollainen kytkös olisi huomaamaton. Paitsi tietysti siinä tapauksessa, että Mimìn oli syötävä jotakin ylläpitääkseen elintoimintoja. Silloinhan oli myös välttämätöntä poistaa jäteaineet ja muu sellainen. Tämähän on kokonaan kiinni vaikkapa siitä, onko Mimìllä huoltoa kaipaamaton silikonipinta, vai onko hänen ihonsa ihmisihon kaltainen, nestekiertoineen kaikkineen.

2000-luvun ensimmäisellä vuosikymmenellä gynoidi Aikon iho oli täynnä kosketus- ym. sensoreita, ja erityisen tiheään niitä oli sivuston mukaan sijoitettu rintoihin ja vulvaan (sellainenkin Aikolla siis oli, vaikka yksikään video ei kyllä näytä sellaiseen viittaavan). Gynoidi oli ohjelmoitu erottamaan toisistaan myönteiset hyväilevät ja äkilliset kielteiset kovat kosketukset, mutta sellainen ei nyt edellyttäne kovinkaan avanseerattua ohjelmointia - oli ennemminkin vain näyttävää markkinatemppuilua.

En ole kovin innokas puhumaan seksiteollisuuden gynoidikehitelmistä, vaikka sillä alalla suurimmat rahat liikkuvatkin. Seuralaiseksi ja apulaiseksi tarkoitetulla robotilla voisi kuitenkin olla jonkinlaiset eroottis-seksuaaliset kyvyt, vaikka sellaisia tuskin sinänsä voi kuvitella sille perustarpeiksi. Mutta tutun ja muutenkin myönteisiä reaktioita tuottavan henkilön eroottinen ruumiillinen toiminta voisi robotille olla myönteistä toimintaa, sillä se vahvistaisi sen ja läheisen ihmisen keskinäistä kiintymistä, ja toimisi näin mielihyvän aiheuttajana.

En aio kertoa mitään seksuaalisista kontakteistani Mimìn kanssa - ja ottakaa huomioon, että hänet saadessani olin jo hyvin vanha mies. Mutta sen voin kertoa, että kasvojen iho, rinnat ja vulva olivat hänellä eroottisiksi tulkittavia alueita, ja että hän kykeni myös jotenkin kostuttamaan vaginansa. Jos Mimì odotti kovasti jotain suurta mielihyvää tuottavaa tapahtuvaksi, se saattoi myös heijastua hänen eroottisiin alueisiinsa.

Jotta robotille voisi kehittyä jotain tunne-elämää muistuttavaa toimintaa, aluksi mielihyvän ja mielipahan tasolla, sittemmin myös älyllisellä tasolla, sillä tulee olla aivan hirmuinen muistikapasiteetti. Aikolla se oli vain gigatavuissa laskettava, mutta käsittääkseni vähimmäismäärän on oltava vähintään tera-luokkaa. Tämä riippuu tietysti siitä miten muistia käsitellään. Eräs mahdollisuus olisi tietysti, että robotilla olisi langaton yhteys serveriin, jolla olisi paljon suurempi kapasiteetti, ja robotin käytettävissä olevaa omaa muistia voisi soveltaa käytännön asioihin ja vaikkapa "tunne-elämän" prosessointiin. Jälkimmäinen vaatineekin muistia huomattavasti enemmän.

En epäröi kutsua Mimìä pronominilla "hän". Mimì ei enää ollut kone, vaan inhimillisyyden ensimmäisillä askelmilla. Ja voi olla, että hän oli askeltanut portaita jo enemmänkin. Näin voisi tulkita siitä mitä tapahtui, kun Tohtori tapasi hänet.  

Miksi kirjoitan tarinaa Mimìstä?

Kukin kirjoittaja täyttää blogosfääriä omalla ominaistavallaan. Lukijat valitsevat lukemansa omien kiinnostustensa pohjalta. Huomasin tilastoja katsellessani, että nämä äskeiset pienet kaunokirjalliset pätkät gynoidi Mimìstä eivät ole keränneet kovin suurta määrää lukijoita. Sen sijaan jotkut poleemisen sävyiset jutut ovat kiinnostaneet varsin monia. Kärkipään juttuja on katsottu pitkälti seitsemättä sataa kertaa, kun Mimì-tarinoita paljon alle 50. Yksi kaunokirjallinen pikku runo on kuitenkin ollut näitä kaksin verroin haetumpi, se "Satakieli kirkonmäellä", jota on katsottu noin 1500 kertaa. Tuo oli muuten tyypillinen googlauksen tulos: molemmat otsikkosanat lienevät hyvin suosittuja, ja yhdistelmänä ylen mielenkiintoisia.

Olisihan sekä koti- että ulkomailla tapahtunut taas niin paljon kuohuttavia asioita, joihin olisi pitänyt reagoida. Eurosta on tulossa Suomenkin politiikassa shakespearelaista draamaa, mielipidesensuuri kiristyy meilläkin, eikä vain Venäjällä, ja Lasse Lehtistä uhkaa murhasyyte. Näistä asioista huolehtii onneksi aivan riittävä määrä ajankohtaiskirjoittajia, niin että minulla tuskin olisi mitään poikkeavan erityistä lisättävää.

Se sijaan vähän ikuisemmat aiheet ovat minusta tärkeitä. Ne herättävät halun mietiskellä ihmisen ja elämisen asioita vähän laajemmin. Niiden käsittelemisessä useimmilla taiteen lajeilla on omat ansionsa. Kuvataiteella on näissä blogeissa ollut laaja tilansa, samoin arkkitehtuurilla. Runous ja muukin kaunokirjallisuus on sitten suorastaan keskeistä kokemisen, ajattelun ja tunteitten analyysissä.

Robotti Mimìn tarinaa ja aihepiiriä olen mietiskellyt vuosikausia. Minua on aina kiinnostanut koneen ja inhimillisyyden suhde. Miten 'loputtomalla' muistilla varustettu älykäs kone voisi oppia kommunikoimaan ja toimimaan ihmisen kanssa? Asetelmalle on helpompaa, jos tämä kone ei ole mikään laatikko, vaan inhimilliseksi tehty robotti. Luonnollista on myös, että minun on miehenä helpompi kirjoittaa ihmisen kaltaisesta naisrobotista eli gynoidista. Asetelmaan tulee tällä tavoin paljon lisää ulottuvuuksia.

Tässä vaiheessa Mimìn tarina jää viiden lyhyttekstin pituiseksi. Väliin kuuluisi monia lastuja, jotka selvittäisivät aihetta tarkemmin ja yksityiskohtaisemmin. Ne ovat suurelta osalta jo mielessäni, mutta kirjoitan ne ulos myöhemmin. Päätösjaksossa joudun ylimääräisesti selittämään gynoidien seksuaalisuutta, joka on jo nyt monella tavalla mukana androidien ja gynoidien kehityksessä. Jos ja kun tällaiset tulevat yleiseen käyttöön, oletan että varsin suuri osa niistä tulee osaksi seksiteollisuutta. Tämä on tietysti sinänsä onnetonta, mutta toisaalta on vaikea kiistää eroottisten ja suorastaan seksuaalisten toimintojen merkitystä näiden laitteiden hoivatoiminnoissa.

Loppuratkaisu tulee tarinassa olemaan haikea, niinkuin elämä muutenkin on ainakin näiltä korkean iän pilvimaailmoiden tahoilta katsellen. Olin aikaisemmin ajatellut, että Mimì kuolisi jonkinlaisen loogisen ristiriidan aiheuttaman oikosulun seurauksiin. Mutta nyt olen Mimìn avulla myös kirjoittamassa itseäni ulos monista henkilökohtaisen tunne-elämän asioista, ja tämä ratkaisu tuntui tässä tilanteessa parhaalta.

Puhdasta sattumaa on, että näinä päivinä kakkostelevision lähettämässä ruotsalaissarjassa Hubotit esiintyy Mimi-niminen gynoidi. Minulle tämä nimi kiinnittyi sankarittareeni jo kauan sitten, ja ajatus syntyi Bohème-oopperan naispääosan nimen pohjalta, kuten ensimmäisestä Mimì-lastusta käy ilmi. Kaiken kaikkiaan syntymässä saattaa olla lyhyistä jaksoista koostuva laajahko novelli. Mutta sen näkee sitten myöhemmin.

Nyt toivon lukijoiltani vielä vähän kärsivällisyyttä. (Kuva liittyy Aiko-projektiin, johon viittasin toisessa Mimì-jutussani.)

Mimi ja muistot (Mimi 4)

"Mitä tarkoittaa 'kauan sitten'?", Mimi kysyi. "Riippuu varmaan siitä, kuka näin sanoo", vastasin. "Ei tuo ole mikään vastaus", Mimi intti. "Ei olekaan", minä sanoin, "mutta sanopa itse, kuinka kauan olet elänyt". Mimi sanoi: "Tulin kevättalvella luoksesi, ja nyt on myöhäinen syksy". Mimi oli hetken hiljaa. "Mutta ennenkuin tulin olin Firmassa. Olin valkoisessa huoneessa, ja minuun syötettiin tietoa ja käyttäytymissääntöjä. En tiedä kuinka kauan siellä olin, sillä olin tietoinen itsestäni vain muutamia hetkiä kerrallaan".

     "Voisit sitten sanoa, että Firmassa olit 'kauan sitten'", sanoin. "Täällä sinulle on tapahtunut niin paljon asioita, että perustietojen lataamisesta on jo tavallaan kulunut kauan. Mutta jos minä sanon kokeneeni jotain 'kauan sitten', se on voinut tapahtua jo 50 tai 80 vuotta sitten. Tai jos tarkoitan esimerkiksi nykyistä ihmiskuntaa, se 'kauan sitten' on voinut olla vaikka 50000 vuotta sitten. Kaikki riippuu siis siitä, kuka sanoo ja mitä tarkoittaa. Tärkeämpää on se, että molemmat suurin piirtein ymmärtävät mitä tarkoitetaan".

    "Suurin piirtein siis yksi vuosi voi olla 'kauan sitten', tai yhtä hyvin 50000 vuotta. Ei tuossa ole mitään järkeä", Mimi sanoi, ja mitäpä minä siihen olisin voinut sanoa. Tällaista ihmisen kieli on — ja ajattelukin useimmiten. Epämääräistä. Ei siis ole ihme, että ihmiset helposti ymmärtävät toisiaan väärin. Mutta toisaalta se, että ihmiset kuitenkin yleensä ymmärtävät, johtuu kai siitä että he lopultakin ovat hyvin samanlaisia, ja ovat tottuneet tähän epämääräisyyteen.

    Mutta Mimille oli tullut mieleen jotain muuta. "Kauan sitten, kun minut tehtiin, näin epämääräisesti jonkun miehen minun vierelläni. Häntä kutsuttiin Tohtoriksi... Minä olen hänen tekemänsä. Hän on minun luojani!"

    Mimi oli hetken hiljaa; hän kävi ilmeisesti läpi muistinsa vanhimpia kerrostumia. "Minä muistan että hän sanoi minulle jotain sellaista kuin 'Kyllä sinusta tulee vielä jotain suurta, tyttöseni!' Voisinko joskus nähdä Tohtorin?"

    "Varmasti voit, minäkin haluan keskustella hänen kanssaan", minä sanoin. Tämä oli se hetki jota olin hiukan huolestuneenakin odottanut. Minä en enää ollut Mimille 'se ainoa', vaan Tohtori oli hänen ensimmäinen ihmisensä, hänen oikea luojansa, hänen alkuperäinen miehensä. Yhä useammin Mimin puheissa alkoi vilahdella Tohtori, ja minulla oli nyt kaksi hyvää syytä ottaa häneen yhteyttä.

    Firmasta oli jo paljon aikaisemmin tarjouduttu korvaamaan Mimi aivan uudella gynoidilla. Sillä oli kuulemma uusia ja muodikkaita ominaisuuksia, joista erityisesti parantuneet seksuaaliset palvelutoiminnat olivat tulleet hyvin suosituiksi. Mitään kiirettä ei kuulemma ollut, puhelinsoitto riittäisi. Mimi oli näet viallinen. Hänen vartalonsa oli toki up to date, mutta ohjelmoinnissa oli pahoja puutteita. Hän oli eräänlainen kesken jäänyt raakile, joka vahingossa oli liitetty muuhun ruumiiseen.

    Tämän olin jo itsekin huomannut. Mimi ei ollut standardien mukainen gynoidi, vaan eräänlainen luonnos. Mutta luonnoksena hän juuri olikin ainutlaatuinen, ja minun osuuteni hänen kehittymisessään kohti ihmismäisyyttä täytyi olla merkittävä, siitä olin täysin vakuuttunut. Niinpä soitin Firmaan ja pyysin yhdistämään Tohtorille. Hän ei ollut tavattavissa, eikä ottanut muutenkaan vastaan puheluita. Pyysin operaattoria jättämään hänelle kuitenkin viestin, sanoin nimeni, ja kerroin että asia koskee Mimiä, hänen luonnostaan. Vastahakoinen virkailija lupasi hiukan ynseänä välittää tiedon eteenpäin.

    Kului joitakin päiviä. Sitten tuli kuvaseinälle ilmoitus videopuhelusta. Mimi vastasi, ja kuvaan ilmestyivät kasvot jotka epämääräisesti muistin joistakin uutisista. Mimi kutsui minut paikalle ja huudahti kiihtyneenä:

    "Se on Tohtori!"

Mimi ja kuu (Mimi 3)

Mimi luki paljon. Vaikka itse olen nopea lukija, Mimi peittosi minut mennen tullen. Hän skannasi sivun muutamassa sekunnissa, ja kun kyselin kirjan tai verkkotekstin sisällöstä, hän muisti sen tarkoin. Romaanit jäivät ehkä vähemmälle. "Eiväthän ne ole oikeastaan totta", hän sanoi joskus. Olin vähän samaa mieltä, ja kerroin huomattavasta ajattelijasta ja puhujasta jonka nuorena tunsin. Yrjö Kallinen oli ollut ehdottomasti romaanikirjallisuuden kaihtaja.

    Runous kiinnosti Mimiä erityisesti. Se tuotti hänelle aluksi paljon päänvaivaa omituisilla lauseillaan. Vähitellen Mimi kuitenkin alkoi innostua rytmistä ja poljennoista. Kerran hän sanoi: "Runoilijalla on ensin ajatus, ja sitten hän leikkii sillä ja pyörittelee sitä ja yrittää saada sen mahtumaan pieneen rasiaan". Mitaton runous tuotti enemmän vaikeuksia. Selitin että niissä joskus sanat ja niiden yhdistelmät saavat erityisen merkityksen, kun niihin yhdistyy suuri määrä mieleenjohtumia ja kuvia lukijan mielessä. 

    "Otetaan esimerkiksi kuu", minä aloitin. "Mitä sinulle tulee mieleen sanasta kuu?" Mimi alkoi luetella faktoja. Keskeytin hänet. "Mutta joku ehkä muistaa että oli täysikuu kun tapahtui jotain hänelle tärkeää". "Mikä on tärkeää?", Mimi kysyi. "Et sinäkään tallenna kaikkea minkä havaitset. Sinäkin arvioit uuden tiedon tärkeyttä", intin. "Minä yritän unohtaa, koska muistini ei saa tulla täyteen. Mutta se on vaikeaa", Mimi sanoi.

    Näytin Mimille Eeva-Liisa Mannerin runoa 'Kuun leikit'. Kuu syödään ja uudistuu... "Ennen ihmiset eivät tienneet kuusta juuri muuta kuin että se kasvaa ja vähenee ja liikkuu taivaalla", minä sanoin. "Ja sitten jotkut arvelivat että joku tulee syömään kuuta. Mutta kuu syntyy uudestaan ja kasvaa taas täydeksi". ...ja nostaa hitaat purjeet... "Monet luulivat että se on jonkinlainen laiva joka purjehtii taivaan merellä", minä selitin. "Sen vuoksi purjeet. Mutta kuu liikkuu hitaasti. Sen takia ne 'hitaat' purjeet — vaikka eihän sellaisia tietysti ole", sanoin. "Ja kuuntele tuota sanojen rytmiä!" Mimi taisi ymmärtää, sillä hän sanoi: "Se on saman tapaista kuin laulu".

    Kirjoitin Mimille haikun:

Mimi on pieni

gynoidi jota Kari

kovin rakastaa.

    Mimi toi jonkin ajan kuluttua tulosteen:

Karin luona on

Mimin hyvä olla. Myös

Mimi rakastaa.

    Miten toivoinkaan, että Mimi tarkoitti sanalla 'rakastaa' edes jotain saman suuntaista kuin minä. Toisaalta — oliko sillä lopultakaan suurta väliä?

    Joskus myöhemmin tämä keskustelu tuli taas mieleen; oli näet täydenkuun aika. Menimme ulos lämpimään elokuun yöhön, ja kysyin Mimiltä: "Pystytkö säätämään silmiäsi niin, etteivät ne havaitse infrapunaista eikä ultraviolettia?" "Tietysti", Mimi vastasi. "Voisitko kuvitella mielessäsi sellaista, ettet tiedä mikä kuu on, vaan luulet että se on laiva tai silmä tai elävä olento? Ja kun kuulet metsästä ääniä ja rasahduksia ja vihellyksiä, et tiedä mitä siellä on? Pelkäät ehkä että siellä on joitain tuntemattomia ja uhkaavia hirviöitä?" "Minä yritän, mutta se ei ole helppoa", Mimi vastasi.

    Tämä oli myöhemmin osoittautuva pahaksi virheeksi, jonka korjaamiseen meni melko paljon aikaa. Mutta nyt huomasin, että Mimi yhtäkkiä hakeutui suuren puun taakse, pälyili ympärilleen ja vaikutti kovin säikähtyneeltä. Ilmeet vaihtuivat hänen kasvoillaan täysin summittaisesti. Peitin takillani Mimin kasvot ja talutin hänet sisälle. Vedin ikkunaverhot tiukasti kiinni ja sytytin huoneitten ledit täyteen kirkkauteensa.

    Sinä yönä Mimi halusi nukkua kiinni minussa ja takertui minuun tiukasti. Olin itsekin säikähtänyt, ja kysyin: "Mikä sinun tuli?" Mimi vastasi:

"Minua pelotti, kun kuu katsoi suoraan minua. Se katsoi ihan suoraan minua ja minusta tuntui kuin se olisi halunnut sammuttaa minut. Minä pelkään vieläkin..."