Klara Wappen!

Tulin juuri kaupungilta parin päivän ruoka-aineksia mukanani. Tutut ja tuntemattomat toivottivat hyvää vappua, ja minä toivotin takaisin. Tein sen kohteliaisuudesta, sillä vappu ei minulle koskaan ollut merkityksellinen juhla, kuten ei myöskään juhannus. Molemmat ovat aikanaan olleet minulle työpäiviä, tietysti, mutta niiden pakonomainen ja periaatteellinen kytkeminen juopotteluun on etonut minua nuoresta asti. Siihenkin aikaan kun käytin alkoholia, puberteettinen minäni patisti minut vastavirtaan. Oli kaksi päivää vuodessa jolloin en varmasti ryypännyt enkä kulauttanut: vapunaatto ja juhannus. Ja joulu tietysti, mutta siihenhän pakonomaista juomista ei yleensä ole liitettykään.

Osakuntaelämä jäi minulle opiskeluaikana täysin vieraaksi, enkä koskaan ole ollut mukana niissä hetkissä jolloin ylioppilaslakki painettiin enemmän tai vähemmän epäselvään päähän. Työväen vappukulkueet olivat minun nuoruudessani massiivisia ja aggressiivisia, täynnä vihaa ja katkeruutta. Ne olivat lähinnä pelottavia, yleislakon aikaan varsinkin. Toki jouduin myöhemmin niidenkin pariin työni vuoksi, mutta ajat olivat jo toisia, ja ympäristöni oli lempeän sosiaalidemokraattinen. Vappukonserteissa pidettiin hauskaa - mutta selvin päin. (No, oluellehan sitten konserttien jälkeen porukoiden kanssa mentiin toki...).

Suuri osa sosiaalisesta elämästäni on kadonnut, koska olen vierastanut ryyppyjuhlia pikkujouluista vapunaattoon ja juhannukseen. Niissä ei vain ole hauskaa. Se pakonomainen hauskanpitäminen käy monesti synkeän suorituskeskeiseksi:

"Hei, onhan meillä nyt hauskaa, onhan?"

"Mmmm... joo kai..."

"Hyvä! No, otetaas taas!"

...

"Hei, oliks meillä hauskaa eilen?"

"Mä en kyllä muista mitään..."

"No olí meillä sitten vissiin hauskaa!"

Erasmus Rotterdamilaisen Nuorucaisen cullainen kiria -teoksessa varotetaan (Horatius) Flaccukseen vedoten edestuomasta mitä pidoissa on tullut sopimattomasti sanotuksi. Muistini mukaan perustelu on tämä: "Sillä mitä siellä sanotaan, on vijnalle tykölukeminen, ettes tätä kuulis: 'Minä vihaan muistavaa juomakumppania'".  Helpompi on tietysti välttää koko juominkia...

Yksi myönteinen poikkeus nuoruuteni vapuissa kyllä oli. Se poikkeus esiintyy kuvassa yllä, ja sen nimi on toisella virallisella kielellä Retuändans Spritvilliga Brandskyddskår, eli RWBK. Joinakin aikoina se edusti todella hienosti musiikillista huumoria. Esimerkiksi soittaessaan populääriklassista musiikkia, tai "uskallettua ranskalaista torvimusiikkia". Nuoremmille polville selitykseksi: vielä sotien jälkeen oltiin sen verran hyveellisiä, että hui-luokkaan sijoitettiin jo kaksiosaiset uimapuvutkin, ja ranskalainen viihde, ranskalaiset kun kuulemma olivat vähän moraalisesti huikentelevaisia ja tanssivat jopa rietasta cancania.

RWBK:n loistoaikoina siinä oli mukana merkittäviä muusikoita, jotka tiesivät ettei väärinsoittaminen sinänsä välttämättä ollut hassua, vaan se hauskuus piti hakea vähän syvemmältä, itse musiikin rakenteista tai perinteellisistä esitystavoista. Bassotorven äkkimöläytys voidaan rinnastaa vaikka pieruun. Pieruhan ei sinänsä juuri ole hauska, mutta jos se kuuluu kesken romanttista runonlausuntaa, hartainkin juhlamieli purskahtaa ilon puolelle.