Rakkaus on ruma sana

Ja nyt siis rauhotutaan oitis! En puhu ollenkaan itse psyykkisestä ilmiöstä sinänsä, vaan siitä äänneyhdistelmästä jota suomenkielessä yleisimmin käytetään tuosta hellästä asiasta.

Äitini kertoi muinoin jostain nuoruutensa eestiläisestä ystävättärestä, joka näki ruotsinkielisen kirjankannen: "Kärlekken... Se mahtaa olla jonkun noidan nimi!". Eteläisen itämerensuomen mukaan äännettynä sana on tosiaan aika rohea. Mutta jos suomeksi "rakastan sinua", se kuulostaa kuin joku pistelisi voodoo-nukkeen neuloja, ja repisi sen lopulta palasiksi!

Ajatelkaapa venäläistä vastinetta 'ljublju'! Sehän kuulostaa kosteiden limakalvojen laululta esimerkiksi innokkaan suutelun yhteydessä. Latinan ja italian 'amō' on m-äänteineen kovasti kaunis, ja 'amabile' (= rakastettava) pehmenee b:n ja l:n ansiosta edelleenkin. Saksan 'lieben' ja keskiajansaksan 'minnen' ovat myös kielellä litkuteltavan sööttejä.

Olisihan vanhassa suomessa sentään nätimpikin sana tarjolla: 'lempi, lemmin sinua'! Olisiko vanhempi runokieli vienyt tuolta sanalta katu-uskottavuuden?

Entäpä sitten 'äiti', puhumattakaan raivostuttavasta itäsuomalaisesta veännöksestä 'äiskä, äeskä'! Tuon vanhan lainasanan tilalla olisi helposti käytettävissä ikivanha omaperäinen 'emo'. Olisiko eläin-äitiä nykyisin tarkoittava muoto 'emä' estänyt 'emon' käyttämistä?

Kaksi ilmaisua:
'Äiren rakkaus'
'Emon lempi'

Kumpi onkaan kauniimpi?

Ja kuinka kauniisti soikaan kalevalainen kieli, kun tuo lieto Lemminkäinen jo kohta kotihin joutui, luoksi ehtoisen emonsa, suulla surkeannäöllä, syämellä synkeällä. Emo vastahan tulevi, kulkiessansa kujoa, aitoviertä astuessa. ... Sanoi lieto Lemminkäinen: "Oi emoni, kantajani!"...