Kuka kirjoitti näin? 5

Huomasin, että näitä kirjallisuuskysymyksiä on lukenut tavanomaista suurempi määrä ihmisiä, vaikka kommentoijia onkin vain muutamia. Kokeillaanpa sitten vielä yhden kerran.

Tässä on ensimmäinen, herkkukeskustelu maalaistuvassa:

"Jokohan lie se Littilän musta lehmä poikinut", puhui Liperin Kutsun-kylän Antti Ihalaisen emäntä Anna-Liisa ikäänkuin itsekseen, leipiä uuniin pannessaan. Se asia oli hänelle juolahtanut mieleen ihan vain yhtäkkiä.
"Johan se kuuluu poikineen", myönsi Sormusen Miina, joka oli sattunut vieraaksi tulemaan ja hörppi nyt kahvia. Mutta sitten luuli hän Anna-Liisan tarkoittavan Antti Vatasen lehmää ja kysyi:
"Senkö Jussi Vatasen lehmä?"
"Sen", myönsi Anna-Liisa. Miina vahvisti silloin:
"Johan se kuuluu poikineen."
"Vai jo!"
Anna-Liisa puuhaili kotvasen aikaa leipiensä kanssa, ja sitten hän taasen kysyi:
"Lehmisvasikankohan tuo teki?"
"Sekö Jussi Vatasen lehmä?"
"Niin."

"Lehmisvasikanhan se kuuluu tehneen", myönsi Miina.

Tässä toinen. Tunnistamista helpottavat vihjeet löytyvät tekstistä:

(29. päivänä helmikuuta)
Olen ollut niin vertausteni lumoissa, etten ole edes tullut kertoneeksi, kuinka tavattomasti Gertrude nautti Neuchâtelin konsertista. Siellä soitettiin juuri Pastoraalisinfonia. Sanoin "juuri", sillä ymmärtää helposti, ettei olisi ollut mitään muuta kappaletta, jota olisin voinut mieluummin toivoa hänen kuulevan. Vielä kauan aikaa sen jälkeen, kun olimme lähteneet konserttisalista, hän oli vaiti ja ikäänkuin haltioissaan.
- Onko tosiaankin se, mitä te näette, näin kaunista? hän sanoi lopuksi.
- Mitä sinä tarkoitat "näin kauniilla", rakas ystävä?
- Yhtä kaunista kuin "se näkymä puron rannalla".
En vastannut hänelle heti, sillä ajattelin, että nämä sanomattoman kauniit harmoniat eivät kuvanneet maailmaa sellaisena kuin se oli, vaan sellaisena kuin se olisi voinut olla, ellei siinä olisi pahuutta eikä syntiä. Enkä ollut koskaan uskaltanut puhua Gertrudelle pahuudesta, en synnistä enkä kuolemasta.
- Ne, joilla on silmät, eivät tajua onneaan, sanoin lopuksi.
- Mutta vaikkei minulla ole silmiä, Gertrude huudahti, olen onnellinen kuulemisesta.
Hän painautui kävellessä minua vasten riippuen käsivarressani niinkuin pienet lapset:

- Pastori, tunnetteko te, kuinka onnellinen minä olen? [...]

Tässä kolmas. Kauhu leviää seurueen keskuuteen:

Taaskin Lombard toimi ensimmäisenä. Armstrongin huolehtiessa rouva Rogersista Lombard teki aloitteen. Hän sanoi:
"Kuulosti siltä kuin ääni olisi tullut tästä huoneesta."
Vera huudahti:
"Kuka se oli? Kuka se oli? Se ei ollut kukaan meistä."
Philip Lombard silmäili tutkivasti huonetta. Hänen katseensa pysähtyi hetkeksi avoimeen ikkunaan, sitten hän ravisti päätään. Äkkiä hänen silmänsä kirkastuivat ja hän astui nopeasti ovelle, joka johti viereiseen huoneeseen.
Nopein liikkein hän tarttui kädensijaan ja tempasi oven auki. Hän astui huoneeseen ja huudahti tyytyväisenä:
"Kas, täällä."
Toiset ryntäsivät hänen jälkeensä. Vain neiti Brent jäi yksin istumaan tuoliinsa.
Viereisessä huoneessa oli pöytä aivan kiinni olohuoneen seinässä. Pöydällä oli vanhanaikainen gramofoni, jossa oli suuri torvi. Torven suu oli seinää vasten ja sen kohdalla Lombard huomasi kaksi mitättömän pientä reikää, jotka oli kaiverrettu seinään.
Tarkastellessaan gramofonia hän asetti neulan levylle ja kohta he kuulivat uudelleen "Teitä syytetään seuraavasti..."
Vera huudahti:
"Sulkekaa se! Sulkekaa se! Se on kauheaa!"
Lombard totteli.
Tohtori Armstrong sanoi huokaisten helpotuksesta:
"Häpeämätön ja sydämetön kepponen."
Tuomari Wargrave mutisi heikolla, kirkkaalla äänellä:

"Pidättekö sitä kepposena?"

Ja tässä neljäs, tutulla runonpoljennolla, mutta oudossa ympäristössä:

        Aika riensi, vuodet vieri kautta kylmän avaruuden.
Moni eli aikaa vailla, jouten istui ikkunassa
tähystellen tuijotellen eikö jokin tähti jossain
ohi muitten sentään suurru, irtoa ja kiidä kohti.

Lapset kasvoi leikkimainaan sisäänsuljettujen tundrat,
tanssilattioitten kentät, kuoppaiset ja naarmuuntuneet.
Uudet ajat uudet tavat. Jurgin rytmi ammoin sammui,
Daisi tanssiinkutsun kuullut nukkui hiljaa simpukassaan
holvin alla mistä yksin tanssin mestarit sai sijan.
(...)
Välähdyksin muistot palaa. Täällä esteitä ei liene,
kaikki ajat säihkyy yhteen, muistan monta valtakuntaa,
vaelluksen sirpaleita.

Yli kaiken kauniin väikkeen väikkyy kaunis Karjalani,
vedenvälke puitten takaa, suven valostuva aalto,
katso, kesäkuinen ilta tuskin hämärtyä ehtii
kun puuhuilunkirkas kukkuu autereisen savun yllä
houkuttaa ja armas Aino terhentuntu hartioillaan
nousten yli vedenpinnan kuulee käen kultarinnan

kuiskivassa Karjalassa.

Jos tunnistatte näytteitä, vastatkaa ensin vähän vihjailevasti, että muille jää aikaa miettiä. Tai kyselkää minulta lisää vihjeitä. Voi olla että nämä pätkät ovat aika vaikeita...