Pessimistin vuodenajat

Kohta on coronavankeutta kestänyt kaksi kuukautta. Ulkona kevät näyttää pikku hiljaa edistyvän lumettoman talven jälkeen. Coronavanki on alkanut tottua kodin puolihämärään, ja ulos mennessä silmät on suojattava tummin lasein. Parta kasvaa, vanki näyttää aution saaren erakolta. Siksi hänelle tulikin mieleen julkaista uudelleen 22 vuoden takainen kolumninsa Helsingin Sanomista. Otsikkokuva on vangin pihalta joulukuun 2019 hämärästä.


KANNATTAA OLLA pessimisti: kaikkien normaaliodotusten joukkoon lipsahtaa silloin tällöin myönteisiäkin. Optimistille normaaliodotusten oheen tulee vain takaiskuja.
Kevät on nyt hirmuista vauhtia tulossa - ja menossa. Kohta Sääksmäen Huittulan kylänraitin kaikki tuomet, omenapuut ja syreenit kukkivat yhtä aikaa.Se on uskomaton näky ja uskomaton haisto. Siihen kun maailman pysäyttäisi ja sitä tuoksua haistelisi, olisikin humalassa lopun ikänsä. Mutta se ihanuus kestää vain viikon tai puoli toista.
Pessimistin vuodenajoista paras on alkukevät. Silloin kaikki hyvä on vielä edessä päin. Paitsi että maisema on vielä läpinäkyvä, kesä on vasta tulossa.

KESÄ ON VUODENAJOISTA kiihtyvästi pahin. Juhannuksesta lähtien luonto alkaa tehdä lähes pelkkää tulosta. Heinäkuu on kaikista kuukausista kaikkein hirvein: heinäkuun 1. päivänä ajattelen että heinäkuuta on enää vain 30 päivää jäljellä. Heinäkuun 2. päivänä ajattelen että heinäkuuta on enää vain 29 päivää jäljellä. Jne.
Heinäkuussa on kyllä pari kolme viikkoa sellaista että mesiangervot alkavat tuoksua ja muut ketokukat kylätien varrella kukkivat. Mutta kuten luonnontieteilijä ja runoilija Hellaakoski totesi: "Luokse tullen, luota mennen liukuu heinäkuu". Tämähän se pahinta onkin.
Elokuun ainoat hyvät puolet ovat joissakin lämpimissä öissä, sekä siinä kamalassa asiassa jonka mainittu Hellaakoski toisessa runossaan mainitsee: "Suvi oli hienotunteinen. Hyvästeittä se lähti / heti kun syttyi kuumeinen ensimmäinen tähti". (Tämä runo on valitettavasti kai tehty täällä Sääksmäessä).

SYKSY ON SIKÄLI mielenkiintoinen, että kaiken epätoivon ohella pessimisti ottaa kiinni kaikesta pienestäkin menneen ihanuudesta kun maisema taas on läpinäkyvä, eikä ajattele sitä tosiasiaa että edessä on viiden kuukauden marraskuu iljanteineen.
Talvesta vielä selviää. Silloin (sen useita kuukausia kestävän marraskuun kuluessa) oppii kestävyyttä, ja esimerkiksi ajattelemista kuukausissa eikä viikoissa. Sitä paitsi Orionin nousu loppusyksyllä ja sen lasku alkukeväällä riittää kiihkeän puheen aiheeksi.
Mutta miksi minä pessimisti näen kuoleman merkit jo lehtien puhjetessa? Siksi että ymmärrän kuoleman merkiksi senkin kun 5-6-vuotiaan maitohammas putoaa. Kun rautahammas tai lehti puhkeaa, maailman suuri pyörä käännähtää, ja sen käännön takana on lopulta vain kuolema.