Tässä on kiinnostava vertailu siitä, miten eri lailla eri aikojen kapellimestarit suhtautuivat Bachin Matteus-passion erääseen keskeiseen yksityiskohtaan.
Jeesus on kuollut, ja evankeliumin kirjoittaja lisää tapahtumalle dramaattisen huipennuksen luonnonvoimien avulla. Säveltäjä kirjoittaa sille musiikillisen kuvauksen, joka on hurja, ja venyttää käytettävän tonaalisuuden äärimmilleen. Sävellajit putoilevat paikoiltaan kuin maanjäristys olisi ne heittänyt palasiksi. Tämän jälkeen kansanjoukko esittää järkyttyneenä eräänlaisen uskontunnustuksen:
Wahrlich, dieser ist Gottes Sohn gewesen!
(Totisesti, tämä oli Jumalan poika!)
Bach kirjoitti tämän musiikin erityisellä huolella, kuten luonnollisesti pitikin. Kaikilla neljällä lauluäänellä on omat laajalla liikkuvat melodiansa, ja tuloksena oli pieni musiikillinen jalokivi.
Miten eri aikojen kapellimestarit ymmärsivät tämän kohtauksen?
Modernin ajan Nikolaus Harnoncourt vetäisee kohtauksen nopeasti, kuin minkä tahansa muun repliikin toisensa joukossa. Vanhoista Herbert von Karajan antaa musiikin tiheälle tekstuurille aikaa, ja Karl Richter ottaa kaiken irti tästä teologisesti niin tärkeästä lausunnosta, ja venyttää sen majesteettiseen pituuteen. Kuka heistä on eniten oikeassa?
Nuoremmat musiikinjohtajat pelkäävät kuollakseen kaikkea romanttista, mutta heidän nopeat temponsa kätkevät pahoin musiikin tiheän kudelman. Ikään kuin väkijoukko olisi ohimennen todennut, että "joo, oli se!". Karajan ymmärtää selvästi paremmin sekä tiheän musiikin että kansan hämmästyksen, ja Richter paisuttaa kohtauksen erääksi koko mammuttiteoksen huippuhetkistä.
Mielestäni Karajan ja muut "vanhat" ovat oikeammassa, sekä itse musiikin ominaisuuksien että tekstin tärkeyden takia. "Vanhoista" myös Wilhelm Furtwängler on hitaan tempon miehiä, ja hänen esityksensä voi kuunnella tämän jutun lopussa.
Romanttisen esitystradition pelkääminen on tuottanut Bachin musiikille paljon pahaa. Ei jakseta huomata, että barokkimestareista juuri Bach on oikea tunnetilojen ja toisaalta myös tekstimerkitysten spesialisti, joka oli valmis menemään äärimmilleen näiden tulkinnoissa. Nykyajan esitykset ovat usein eräänlaisia pikapyrähdyksiä, jotka hyvin paljastavat musiikin yleisiä rakenteita, mutta hukuttavat sisällön yksityiskohdat yleiseen melskaukseen.
Tässä on vielä tämä Furtwänglerin versio:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti