Runopaaviksikin kutsuttu kirjailija, lyyrikko, suomentaja ja esseisti Tuomas Anhava (1927-2001) oli sotien jälkeisen Suomen ehkäpä merkittävin kirjallisuuden vaikuttaja. Olen kirjoittanut hänestä blogissa usein, tässä muutamia:
https://karirydman.blogspot.com/2009/12/kummallisia-aikoja-1-pusukapina.html
https://karirydman.blogspot.com/2023/05/sinista-laulua-muinaisuuden-muistoja.html
https://karirydman.blogspot.com/2011/12/sidottua-mittaa-yakamochin-ja-muiden.html
https://karirydman.blogspot.com/2011/12/runon-ruhtinaatkin-osaavat-tiivistaa.html
https://karirydman.blogspot.com/2010/05/suurmiehet-ovat-pienia-tapellessaan.html
Nyt esitän pari näytettä Anhavan kuoleman jälkeen julkaistusta suomennoskokoelmasta:
Tuomas Anhava: Minä kirjoitan sinulle kaukaisesta maasta. Runosuomennoksia, toimittaneet Helena ja Martti Anhava. Otava 2003.
Tässä kokoelmassa on runoja ja proosatekstejä mm. seuraavilta kirjailijoilta: Titus Petronius Arbiter, Arthur Rimbaud, Oscar Wilde, Hugo von Hofmannsthal, Saint-John Perse, Ezra Pound, T.S.Eliot, Dylan Thomas, Berthold Brecht, Harry Martinson ja Gunnar Ekelöf. Minua hykerryttää erityisesti Oscar Wilde ja hänen lyhytkertomuksensa. Niissä hyvin wildemäisesti kehrätään tarinaa varsin tavalliseen tapaan, mutta heitetään lopuksi asia nurinpäin. Miksi lähde murehti Narkissosta? Mitä runoilija sanoi, kun koki itse kertomustaan? Mitä kuolleista herätetty mies sanoi Hänelle? Mitä itki mies, joka myös oli muuttanut veden viiniksi?
En nyt kopioi tähän näitä suomennoksia, ne löytyvät kirjasta. Mutta houkutuksena näytän tässä pätkiä samassa kirjassa julkaistusta Anhavan Oscar Wildeä analysoivasta radioesitelmästä vuodelta 1954. Sen otsikko on "Oscar Wilde ja jälkimaailman ongelmat".
Arvoisat kuulijat, näyttää olevan sääntönä, että tutkijat ja arvioitsijat nimittävät poikkeuksellisen kyvykkäitä tai nerokkaita yksilöitä ongelmallisiksi. Tämä pitää erityisesti paikkansanerouden kohdalla; sen ongelmallisuudesta ollaan epäilyttävän yksimielisiä. Aleksis Kivi on ongelma, T. Vaaskivi ongelma, tohtori Johnson ongelmallinen koska hän oli niin tervejärkinen, James Boswell koska hän oli niin hupsu.
(...)
Mutta nerous ja nerokkaat luomukset ovat ainutkertaisia. Ainoa mikä niiden vaiheilla toistuu samankaltaisena on niiden saama vastaanotto. Kerran toisensa jälkeen niitä ymmärretään väärin, käytetään väärin ja niille tehdään vääryyttä. Näyttää siltä, että tämä seikka johdattaa varsinaiseen neron ongelmaan, joka on hänen yleisönsä, jälkimaailmansa ja tutkijansa.
(...)
On myönnettävä, että Wilde teki kaiken, minkä ihminen ja kirjailija voi tullakseen väärinymmärretyksi. Ei ole ihme, että aikalaiset tekivät hänelle moninaista vääryyttä ja että kesti kauan ennen kuin häntä Englannissa uskallettiin julkisesti edes mainita. Muuta tuskin voi odottaa aikakaudelta jolloin "oltiin niin yliherkkiä jäsenelle että verhottiin flyygelinkin jalat", kuten muuan 1800-luvun tuntija on huomauttanut.
(...)
Wilden proosarunoista viehättävimpiä on pieni tarina, jossa Narkissos-aihe saa uuden Wildelle tyypillisen hienon loppuhuipennuksen: "Ja lähde vastasi: 'Mutta minä rakastin Narkissosta siksi, että aina kun hän lepäsi kaltaillani ja katsoi minuun, näin hänen silmiensä peilistä oman kauneuteni kuvastuvan'."
(...)
"Taide taiteen vuoksi" ei ole taiteilijain ja ymmärtäjäin piirin ulkopuolella suosittu lause vieläkään. Vakavat tutkijat eivät pidä siitä koska se väittää että taiteen merkitys on taideteoksissa, kun se vakavien tutkijain mielestä pitäisi ilmetä vasta heidän tutkimuksistaan. Muut suuret joukot eivät pidä siitä, siksi että aikakautemme hengenelämälle on tunnusomaista vahvasti poliittinen ja yhteiskunnallinen ajattelutapa, ja taiteelta ollaan sen tähden taipuvaisia vaatimaan palveluksia tai ainakin liityntää näille alueille. "Taide taiteen vuoksi" tarkoittaa sitä, että taiteella tulee olla vain taiteellisia tarkoitusperiä, ts. sen tulee pyrkiä esteettiseen käyttöön soveltuvaksi. Mutta soveltuvuus esteettiseen käyttöön edellyttää jyrkkää yksilöllisyyttä ja suurta yleisinhimillisyyttä, ja esteettinen kontemplaatio puolestaan edellyttää herkkää yksilöllisyyden tajua ja yleisinhimillisen ymmärtämistä; kumpikaan näistä ominaisuuksista ei ole poliittisesti eikä yhteiskunnallisesti otollisimpia.
Viimeisen kappaleen sisältö vavahduttaa. Eikö mikään ole muuttunut seitsemään kymmeneen vuoteen?
(Kuvassa Helena ja Tuomas Anhava, kirjailijapariskunta)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti