torstai 30. lokakuuta 2025

Järjestys se olla pitää - vai pitääkö?

 


Otin tässä iltapillerin, ja vilkaisin pakkausta. Minua huvitti. Isävainajani ja monet tuttavanikin saattaisivat tästä järkyttyä. Olen irrottanut pillerin mistä sattuu, missä kohdassa peukalo milloinkin sattui olemaan. Mutta eihän näin saa tehdä! Pillerit on otettava järjestyksessä! Ja kaikki muukin tässä elämässä on tehtävä oikeassa järjestyksessä, ja kunnollisesti! Muuten ei kunnian kukko laula, eikä taivaaseenpääsystä ole varmuutta.

Kunnianarvoisa isäni oli kunnon kamreeri. Hänen tilinsä olivat aina tarkoin laskettuja, summat täsmäsivät, ja paperit olivat järjestyksessä. Hän tiesi miten asioita pitää tehdä. Kun luin yliopiston tenttejä, tein sen usein sängyssä. Ei tällä tavalla opiskella, hän kauhistui, tenttiä luetaan pöydän ääressä ja selkä suorassa. Ska man plugga, så ska man minsann plugga!

Mutta jo lapsena havaitsin, että maailmassa ei juuri ole asioita joita ei voisi tehdä lukemattomilla erilaisilla tavoilla. Myöhemmin huomasin, että laskutikkuinsinööri ilmoitti että 2 + 2 on noin neljä. Tällä tarkkuudella on tehty tänäkin päivänä pystyssä pysyneitä terässiltoja. Ja myöhemmin totesin, että fraktaalimatematiikassa eivät riitä kaksi tai kolme ulottuvuutta, vaan ulottuvuuksia voi olla esimerkiksi 2,75. Kaiken lisäksi loogikot ovat kiinnostuneita sumeasta logiikasta, jossa ei riitä että jokin on 0 tai 1, tosi tai epätosi.

Nyt pitkän elämäni lopuilla olen huomannut, että sen kulkua on ohjaillut mitä suurimmassa määrin improvisointi. Jos olisin tosijärjestyksen ystävä, olisin varmasti tiennyt miten saisin menestystä ja vaikutusvaltaa. Jos olisin maalari, ja huomaisin että latomaalaukset tekevät hyvin kauppansa, olisin lopun  ikäni tehnyt latomaalauksia. Olisin Se Latomaalari - ja minulla olisi helkkarin tylsää.

Aina kun jouduin tekemään jotain aivan uutta, en ryhtynyt tekemään suuria suunnitelmia, enkä yösydännä joutunut tuskailemaan tulevaisuutta. Tiesin, että tarkat suunnitelmat harvoin toteutuvat niin kuin oli ajateltu, ja että aina voi tulla jotain yllättävää. Olin yleensä siis lähinnä utelias, ja mietin että saas kattoo ny. Yleensä kaikesta selvittiin suhtkoht kuivin jaloin.

Tällä huikentelevaisella tavalla tästä elämästä on selvitty ehkä vähän helpommalla tavalla. Joitakin turhia murheita on ehkä vältetty. Ja kun vielä on tajunnut, että sellaisista asioista on turhanaikaista tuskailla joihin itse ei voi vaikuttaa, jää voimia tehdä jotain niille asioille jotka ovat oikeasti valinnaisia.

Siispä yhä otan pillerin mistä kohdasta satun. Minulla on silmät päässä, ja näen kyllä montako on jäljellä. Älkää huolehtiko, ja relatkaa itsekin.





tiistai 28. lokakuuta 2025

Vielä oikeasta ja vasemmasta

Palaan aikaisempaan pohdiskeluuni oikea-vasen-asetelmasta. Huomasin että Aikakauskirja Duodecim on tehnyt pikku tutkimuksen aiheesta vuonna 2002. Siinä todettiin kansainvälisten tutkimuksien mukaan, että ihmisistä on oikeakätisiä 90%, -jalkaisia 80%, -silmäisiä 70% ja -korvaisia 60%. Mutta todettiin myös, että ”vain yksikätinen ihminen on täydellisesti vasen- tai oikeakätinen”. Todettiin myös, että vasenkätisyys on vain vähäisessä määrin perinnöllistä. Syytä ei tiedetä.


Duodecim teki pienen tutkimuksen 60 henkilön otannalla. Siitä kävi ilmi mm., että


Oikeakätinen kirjoitus 85/15

Lusikalla syönti 87/13

Pallon heitto 88/12

Peukalo päällä kädet ristissä 45/55(!)

Päällimmäisenä käsivarret puuskassa 48/52(!)

Kivääri oikealla poskella 87/13

Potku oikealla jalalla 97/3

Kummalla jalalla ponnistus 55/45(!)

Housut jalkaan ensimmäisenä 58/42

Kumpi jalka päällä jalat ristissä 73/27

Kummalta puolelta käännyt kun takaa kutsutaan 45/55(!)


Ponnistusjalka ja potkaisujalka ovat minun mielestäni kaksi eri asiaa. Kun potkaiset ihmistä tai esinettä, aktiivinen toimija on se joka potkaisee, ponnistava jalka on sen toiminnan tuki. Jos hyppäät pituutta, se ponnistava jalka on edelleen tukena, ja se aktiivinen jalka sojottaa eteen päin. Merkillistä, että prosenttiluvut ovat niin erilaiset.


Työntäessäni takin päälle työnnän kuta kuinkin aina vasemman käden ensin. Mutta silloinkin se oikea käsi hallitsee itse toimenpidettä, ja sen työntäminen omaan hihaan on vaikeampi suoritus. Kun työnnän oikean jalan housuun ensin, hallinta osoittaa selvästi että ”vaikeampi” osasuoritus on se ratkaiseva, ja vasen työnnetään sitten siihen jäljelle jääneeseen lahkeeseen.


Kun sinua kutsutaan selän takaa, ja käännyt vasempaan, se muistuttaa minua muinaisesta ajasta jolloin takaa voi tulla uhka. Silloin se oikea parempi käsi on valmis puolustamaan taikka hyökkäämään. Hupaisaa on todeta miten vanhojen linnojen tornien portaat melkein aina kääntyvät ylös oikealle. Oikeakätiset puolustajat voivat sohia aseillaan paljon laajemmin kuin hyökkääjät.


En tiedä, todistaako molempikätisyyden puolesta vai vastaan, että voin helposti kirjoittaa vasemmalla kädellä peilikirjoitusta, ja täsmälleen omalla käsialallani. Siitä kärsivät muinoiset oppilasparkani aina silloin tällöin, mutta asiaan liittyi silloin aina myös asiallinen opinnollinen keskustelumahdollisuus. Eihän oikea opettaja toki koskaan pelleillyt, vaan oli syvällinen pedagogi!


Se, että Leonardo da Vinci kirjoitti peilikirjoitusta, on usein tulkittu hänen vasenkätisyytensä todisteeksi. Minusta se osoittaa pikemminkin, että hän oli molempikätinen. Muutenhan hän olisi kirjoittanut "oikein" päin. Mutta Leonardo oli ovela.


sunnuntai 19. lokakuuta 2025

Viimeisten minuuttien kirous

Tässä puhutaan nyt urheilusta, joten kunnon ihmiset voivat keksiä itselleen fiksumpia ajankuluja.

Valkeakosken kuuluisa jalkapalloseura FC Haka putosi mestaruussarjasta. Useana vuonna tämä moninkertainen Suomen mestari oli nyt joutunut taloudelliseen ahdinkoon. Kaupungin teollisuuslaitos Yhtyneet paperitehtaat eli UPM lopetti sen tukemisen vuosia sitten, mutta seura kykeni vielä nousemaan mestaruussarjaan, ja menestyikin siellä kohtalaisesti. Mutta tänä vuonna tilanne muuttui. Jotain tapahtui seurassa. Puhuttiin pahaa valmentajasta, ja hänet sanottiinkin irti. Korvaava valmentaja ei saanut laivaa enää oikenemaan, vaan alus upposi. Monta kertaa Haka vielä johti otteluja loppuvaiheissa, kunnes sitten viime minuuteilla tai lisäajalla vastustaja teki tarvittavat maalit.

Viimeisten minuuttien kirous on melko puhdasta psykologiaa. Kun joukkue johtaa pitkään, pelaajille hiipii huoli että vastustaja voi vielä yllättää. Niinpä hyökkäys väkisinkin alkaa muuttua puolustukseksi, ja jännitys saa lopuksi pelin jähmettymään. Ja sitten se vastustaja tekee sen maalin.

Näin kävi Hakalle vuonna 1996, jos oikein muistan. Edellisenä vuonna se oli mestari, mutta sitten tapahtui jotain. Olin katsomassa viimeistä ottelua. Sijoituin lähelle maalia, jossa Oka Huttunen pelasi. Kysymys oli yhdestä maalista, se ratkaisisi putoamisen. Oka huuteli kentälle "Enää kymmenen minuuttia, kestäkää pojat!". Sitten hän huusi: "Enää viisi minuuttia!". Sitten se maali tuli, ja Haka putosi. Mutta se Haka oli yhä vanha suuri Haka. Seuraavana se voitti Suomen sarjan, voitti cupin, ja voitti mestaruuden, taas.

Jotain siis oli tapahtunut. Kyselin kaikilta, mutta kukaan ei selittänyt, moni keskeinen henkilö vaikeni tykkänään. 

Mutta samanlaista on tapahtunut ennenkin. 1970-luvun puolivälissä HIFK:n jääkiekkojoukkue oli niin ylivoimainen, johti sarjaa reippaasti yli kymmenellä pisteellä, että Yle ryhtyi kuvaamaan tämän ihmejoukkueen peleistä dokumenttiohjelmaa. Mutta sitten tapahtui jotain. HIFK alkoi hävitä jokaisen pelinsä, jopa sarjan heittopusseillekin, ja niinpä Ässät meni ohi ja voitti mestaruuden. Päivän kunniaksi Ylen oli esitettävä dokumenttinsa. Noloa, noloa.

Mitä oli tapahtunut? Minulla oli lähellä todellinen asiantuntija, HIFK:n keskushyökkääjä ja maaottelumies Jorma Rikala, suuresti kunnioittamani opettajatoveri. Hänen suunsa pysyi ummessa, vaikka asiaa päivittäinkin kyseltiin. Tapahtuma jäi selvittämättä.

Joukkuepelit ovat joskus vallan outoja.


lauantai 11. lokakuuta 2025

Lasten uudissanat ovat syvällä kielen ytimessä

Kielikellossa on tuore ja hupaisa kirjoitus otsikolla "Mässyliinejä, pyörittimiä, piirtämyksiä ja muita lasten uudisjohdoksia". Siinä käsitellään lasten kielenkäytön näppäriä uusjohdoksia. Sellainen on esimerkiksi 'pyöritin', jolla lapsi voi tarkoittaa esimerkiksi polkupyörän hihnapyörää, hyrrää, pyörivää lelua tai lentokoneen propellia. Joku lapsi kutsui grilliä 'paistimeksi', joku toinen silitysrautaa 'silittimeksi', kolmas ilmastointilaitetta 'ilmastimeksi', neljäs kuljetusvälinettä 'matkustimeksi', ja viides lapsi kuvaili R- ja P-kirjaimien erottavaa viivaa 'viipsottimeksi'. Ruokala oli 'ruokamo', ja auton takapenkki oli 'takamo'. Hiihtäjä oli 'sukseilija', ja se mitä on jo oppinut 'oppimus'.

Nämähän ovat aivan valideja käsitteitä, joskus jopa täsmällisempiä kuin asioiden "oikeat" nimet, ja hiukan oudolta tuntuu luokitella niitä nimenomaan lapsien "kehittymättömiksi" ilmaisuiksi. Pikemminkin ne ovat itse kielen ehdotonta ydintä, jonka jo aivan pienet lapsetkin usein tajuavat.

Kuulin kerran, miten pikkupoika sanoi Korkeasaaressa: "Katso isi, patsattu pukki!". Ilmaisu on täysin ymmärrettävä, ja itse asiassa lyhempi ja nokkelampi kuin vastaava yleiskielinen ilmaisu, millainen se sitten milloinkin olisi.

  

Substantiivista voi siis kehitellä verbejä ja jopa adjektiiveja. Siis patsas (substantiivi), patsata (verbi), patsaampi (adjektiivi, "Aleksanteri II:n on patsaampi kuin Mika Waltarin"). "Paavo Lipponen on hyvin patsas, patsaampi kuin Paavo Väyrynen".


Kati Kirstinän runokokoelmassa Me Maijan kanssa (Tammi 1965; Eila Kirstinän muistiinpanoja 3-vuotiaan tyttärensä puheista) on joukko tällaisia sanoja. "Sä et ole mikään vauva / sä vauvailet vain" sisältää johdinverbin, jonka lapsi on aivan hyvin voinut muotoilla itse. "Oli kerran mies joka tapahteli" sopisi hyvin ammattirunoilijaan sanastoon.


Tämä "runo" on suosikkini:


Koppakuoriainen

se on se punanen koppakuoriainen
ja sitä on kuoletettu
sitä ei saa kuolettaa
ku se on pieni
se on ihan ikänen-vuotia vielä
leppäkerttu.


'Kuolettamisen' ohella minua riemastuttaa hyvin pienen lapsen (tai leppäkertun) kuvailu "ikänen-vuotia', jossa kuuluu aikuisten puhelu jota käydään yleensä vain pienten lasten kohdalla.


Kielikellon artikkelissa kerrotaan miten aikuinen oli käyttänyt sanaa 'kaukana', josta lapsi heti muodosti sanan 'kaukuus'. Loistava yleistys! Nelivuotias käytti ilmaisua "Muruja ja huruja". Kun häneltä kysyttiin mitä se 'hurut' ovat, hän selitti: 

”Hurut on muuten kun muruja mut niin pienii ettei aikuiset nää, mut lapset näkee”.


Ja runoilijat.


lauantai 27. syyskuuta 2025

SELITTÄKÄÄS NY MULLE

SELITTÄKÄÄS NY MULLE n:o 1. "KESKUSTELLA".


Kielitoimiston sanakirja ilmoittaa tämän verbin sisällön näin: "vaihtaa mielipiteitä, puhella, jutella, haastella; neuvotella, pohtia, väitellä". Perhekeskustelu: "Se loppuu nyt tämä meininki, onko selvä?". Loppu. Ylen uutiset: "Keskustelemme nyt asiasta Aasiantuntijan kanssa. Mitenkä asia nyt on?". "Se on sillä tavalla ja tällä tavalla.". "Kiitos, Aasiantuntija!". - 'Keskustella' tarkoittaa siis samaa kuin 'tiedottaa'. Netissä 'keskustelu' ei tarkoita ainakaan samaa kuin 'vaihtaa mielipiteitä'. Ei kukaan mielipidettä vaihda, siellä tiedotetaan myös: "Tyhmä!". "Itte oot tyhmä!". Kuis se ny näin meni?


SELITTÄÄKÄS NY MULLE n:o 2. "KULUTTAA".


Ennen vanhaan ihmisiä kehotettiin ’SÄÄSTÄMÄÄN’. Se tuntui kovin järkevältä. Jos erehtyi TUHLAAMAAN, joutui äkkiä puille paljaille. Mutta varsinkin pankit olivat säästämisestä innoissaan. Kun ihmiset kantoivat säästönsä pankkiin, pankit pääsivät pyörittämään bisnestä. Monesti ihmisetkin siitä vähän hyötyivät, silloin kun säästöistä maksettiin korkoa. Tänään vaaditaan ihmisiä KULUTTAMAAN säästämisen sijaan. Nyt rahat menevät uusiin vaatteisiin entisten viereen tai kaatopaikoille, tai uusiin autoihin kun ne on niin hyviä vaikka vanhakin toimi. Korkoakaan ei kuluttamisesta makseta, päin vastoin, maksetaan veroa. Kuis se ny näin meni?


SELITTÄÄKÄS NY MULLE n:o 3. "RUMARAKENTAMINEN".


Kaikissa suurkaupungeissa, siis myös Tampereella rakennetaan isoja, aggressiivisia ja järjettömän näköisiä betoni-, lasi- ja metallihirviöitä, joka näyttävät noin neljävuotiaan piirtämiltä. Minulle selitettiin, että "jos ei tehtäisi rumaa, ei kauniskaan erottuisi". Synkästi epäilen, että selitys on väärä. Jos EI tehtäisi tosirumaa, hiukan vähemmän rumat näyttäisivät YHÄ rumilta, mutta nyt ne ovat edes HIUKAN VÄHEMMÄN rumia. Kuis se ny näin meni?





SELITTÄKÄÄS NY MULLE n:o 4. "PUOLIKUOLLUT KISSA".


Yhdellä Schrödingerillä oli kissa joka oli laatikossa. Hän ei tiennyt onko se elossa vai kuollut. Niinpä hän arveli että se on yhtäaikaa molempia. Kaksiarvoinen logiikka on kovin inhimillistä. Kissalla logiikka on kovien kokemuksien seurauksena kolmiarvoista: ELÄVÄ, PUOLIKUOLLUT, KUOLLUT. - Mitä tulee niihin pikkuhiukkasiin, joista ei tiedä missä ne milloinkin ovat tai ovatko missään, niin on se ihan saman tekevää mitä tiedemiehet ihmettelevät, jossakinhan niiden täytyy olla mikäli ovat olemassa. Joko tahi. Ei sekä että. Kyllähän sen pitäisi tunnustaa jo kapitalistisenkin tiedemiehen, kuten soturi Lahtinen totesi. Kyä se vaan niino.


tiistai 23. syyskuuta 2025

Tuomas Anhava, ja Oscar Wilden paradoksit


 

Runopaaviksikin kutsuttu kirjailija, lyyrikko, suomentaja ja esseisti Tuomas Anhava (1927-2001) oli sotien jälkeisen Suomen ehkäpä merkittävin kirjallisuuden vaikuttaja. Olen kirjoittanut hänestä blogissa usein, tässä muutamia:

https://karirydman.blogspot.com/2009/12/kummallisia-aikoja-1-pusukapina.html

https://karirydman.blogspot.com/2023/05/sinista-laulua-muinaisuuden-muistoja.html

https://karirydman.blogspot.com/2011/12/sidottua-mittaa-yakamochin-ja-muiden.html

https://karirydman.blogspot.com/2011/12/runon-ruhtinaatkin-osaavat-tiivistaa.html

https://karirydman.blogspot.com/2010/05/suurmiehet-ovat-pienia-tapellessaan.html

Nyt esitän pari näytettä Anhavan kuoleman jälkeen julkaistusta suomennoskokoelmasta:

Tuomas Anhava: Minä kirjoitan sinulle kaukaisesta maasta. Runosuomennoksia, toimittaneet Helena ja Martti Anhava. Otava 2003.

Tässä kokoelmassa on runoja ja proosatekstejä mm. seuraavilta kirjailijoilta: Titus Petronius Arbiter, Arthur Rimbaud, Oscar Wilde, Hugo von Hofmannsthal, Saint-John Perse, Ezra Pound, T.S.Eliot, Dylan Thomas, Berthold Brecht, Harry Martinson ja Gunnar Ekelöf. Minua hykerryttää erityisesti Oscar Wilde ja hänen lyhytkertomuksensa. Niissä hyvin wildemäisesti kehrätään tarinaa varsin tavalliseen tapaan, mutta heitetään lopuksi asia nurinpäin. Miksi lähde murehti Narkissosta? Mitä runoilija sanoi, kun koki itse kertomustaan? Mitä kuolleista herätetty mies sanoi Hänelle? Mitä itki mies, joka myös oli muuttanut veden viiniksi? 

En nyt kopioi tähän näitä suomennoksia, ne löytyvät kirjasta. Mutta houkutuksena näytän tässä pätkiä samassa kirjassa julkaistusta Anhavan Oscar Wildeä analysoivasta radioesitelmästä vuodelta 1954. Sen otsikko on "Oscar Wilde ja jälkimaailman ongelmat".

Arvoisat kuulijat, näyttää olevan sääntönä, että tutkijat ja arvioitsijat nimittävät poikkeuksellisen kyvykkäitä tai nerokkaita yksilöitä ongelmallisiksi. Tämä pitää erityisesti paikkansanerouden kohdalla; sen ongelmallisuudesta ollaan epäilyttävän yksimielisiä. Aleksis Kivi on ongelma, T. Vaaskivi ongelma, tohtori Johnson ongelmallinen koska hän oli niin tervejärkinen, James Boswell koska hän oli niin hupsu.

(...)

Mutta nerous ja nerokkaat luomukset ovat ainutkertaisia. Ainoa mikä niiden vaiheilla toistuu samankaltaisena on niiden saama vastaanotto. Kerran toisensa jälkeen niitä ymmärretään väärin, käytetään väärin ja niille tehdään vääryyttä. Näyttää siltä, että tämä seikka johdattaa varsinaiseen neron ongelmaan, joka on hänen yleisönsä, jälkimaailmansa ja tutkijansa.

(...)

On myönnettävä, että Wilde teki kaiken, minkä ihminen ja kirjailija voi tullakseen väärinymmärretyksi. Ei ole ihme, että aikalaiset tekivät hänelle moninaista vääryyttä ja että kesti kauan ennen kuin häntä Englannissa uskallettiin julkisesti edes mainita. Muuta tuskin voi odottaa aikakaudelta jolloin "oltiin niin yliherkkiä jäsenelle että verhottiin flyygelinkin jalat", kuten muuan 1800-luvun tuntija on huomauttanut.

(...)

Wilden proosarunoista viehättävimpiä on pieni tarina, jossa Narkissos-aihe saa uuden Wildelle tyypillisen hienon loppuhuipennuksen: "Ja lähde vastasi: 'Mutta minä rakastin Narkissosta siksi, että aina kun hän lepäsi kaltaillani ja katsoi minuun, näin hänen silmiensä peilistä oman kauneuteni kuvastuvan'."

(...)

"Taide taiteen vuoksi" ei ole taiteilijain ja ymmärtäjäin piirin ulkopuolella suosittu lause vieläkään. Vakavat tutkijat eivät pidä siitä koska se väittää että taiteen merkitys on taideteoksissa, kun se vakavien tutkijain mielestä pitäisi ilmetä vasta heidän tutkimuksistaan. Muut suuret joukot eivät pidä siitä, siksi että aikakautemme hengenelämälle on tunnusomaista vahvasti poliittinen ja yhteiskunnallinen ajattelutapa, ja taiteelta ollaan sen tähden taipuvaisia vaatimaan palveluksia tai ainakin liityntää näille alueille. "Taide taiteen vuoksi" tarkoittaa sitä, että taiteella tulee olla vain taiteellisia tarkoitusperiä, ts. sen tulee pyrkiä esteettiseen käyttöön soveltuvaksi. Mutta soveltuvuus esteettiseen käyttöön edellyttää jyrkkää yksilöllisyyttä ja suurta yleisinhimillisyyttä, ja esteettinen kontemplaatio puolestaan edellyttää herkkää yksilöllisyyden tajua ja yleisinhimillisen ymmärtämistä; kumpikaan näistä ominaisuuksista ei ole poliittisesti eikä yhteiskunnallisesti otollisimpia.

Viimeisen kappaleen sisältö vavahduttaa. Eikö mikään ole muuttunut seitsemään kymmeneen vuoteen?

(Kuvassa Helena ja Tuomas Anhava, kirjailijapariskunta)

Luokkatietoisuutta Itä-Suomen yliopistossa

Itä-Suomen yliopiston kulttuurintutkimuksen professori Tuija Saresma kertoi Karjalainen-lehdessä (29.7.2025) olevansa huolissaan kotiäitiyttä ja perinteisiä sukupuolirooleja ihannoivasta tradwife-ilmiöstä. Saresman mukaan kotiäiti-ilmiö voisi johtaa syntyvyyden kasvuun, mutta siinä on “rasistinen vire, että tuotetaan valkoisilla äideillä valkoisia kansalaisia maahanmuuttajien sijaan.” https://www.taivaansusi.net/ego/?p=1241

Kotouttamisen ongelmana on pidetty mm. sitä, että islamilaisten maahanmuuttajien naiset ovat voittopuolisesti kotiäitejä. Saresman looginen häränpylly selittyykin vain sillä, että hän jostain syystä kavahtaa valkoista ihonväriä, vaikka itse onkin valkoihoinen. 

Jyväskylän Ylioppilaslehdessä 10.2.2021 haastattelu: Avoimesti feministiksi identifioituva Saresma pitää kuitenkin oletusta tieteen objektiivisuudesta kapekatseisena ajatteluna. “Kaikki tutkimus perustuu jonkinlaiseen ideologiaan. Feministisenä tutkijana ja kulttuurintutkijana en väitä olevani puolueeton, vaan koen, että minulla on velvollisuus ottaa kantaa tutkimiini asioihin ja ilmiöihin. Feministinen tutkimus on kuitenkin keskeisesti maailman muuttamiseen ja parantamiseen pyrkivää”, hän sanoo. Saresma näkee tutkimuksensa tapanaan harjoittaa aktivismia.

Ei siis ole ihme, että Itä-Suomen yliopiston lehti "Kulttuurintutkimus" on täynnä ideologiaa. Numerossa 38 (2021) 1 oli tutkielma nimeltä "Ruokakulttuuria keskiluokan armosta - Kulttuurinen erottautuminen ja luokka Helsingin Sanomien luomuruokateksteissä". Kuin raikkaana tuulahduksena 70-luvulta tekstissä terminologia on tuttu: "Maku on yksi tärkeimmistä panoksista luokkien taistelussa kulttuurisesta määrittelyvallasta...". Keskiluokan ideologioina mainitaan "yritteliäisyys, kohtuus, kunniallisuus ja hyvä maku", mutta ei tarkemmin kuvata "taistelun" toista osapuolta, "työväenluokkaa", jonka yhteydessä mainitaan mm. leipäjonot. Kun jotkut lehtikirjoittajat korostavat "eettisen ja moraalisen" herätyksen yhteydessä mahdollisuuksia halpaan ruokaan, ajatus kumoutuu sillä, että näin puhuvat kumminkin ne keskiluokkaiset, vetääkseni asian vähän oikaisten suoraksi.

Numerossa 38 (2021) 4 on artikkeli "Trooppisuus ja tropikalismi suomalaisissa vapaa-ajan kohteissa". Tässä tarkoitetaan kasvitieteellisen puutarhan trooppista osastoa suomalaisessa kaupungissa, sekä "tropiclandian" tapaisia kylpylöitä. Tutkimuksen suuntaus on "jälkikoloniaalinen teoria", feminismi, ekofeminismi ja ekointersektionaalisuus, siinä todetaan että tropiikissa asuu puolet maailman ihmisistä kolonialismin orjuuttamina, todetaan rasismin, ekologisen kriisin, alistamisen, kolonialismin ja kapitalismin tuhovaikutukset, ja todetaan että suomalaisetkin ovat kolonialisteja, sillä suomalaisistakin kaupoista saadaan papaijoita ja karamboloja "alistussuhteen" merkkinä. Tutkimusmenetelmä askarruttaa tutkijaa moraalisesti: se on lomailua ja kuljeskelua. Siispä hän monisanaisesti toteaa, että sellaisella on pitkät perinteet humanistisissa ja sosiaalitieteissä, ja että hän on vain näennäisesti on "ei-työssä", työntekoa tämä on vaikka muulta tuntuu.

Numerossa 38 (2021) 2-3 analysoidaan psykologisia personaallisuustestejä ja erityisesti PRF-testejä. Tuloksena todetaan, "että PRF-testin ideaalisubjekti kiinnittyy perinteiseen, jäänteenomaiseen sukupuolijärjestykseen ja luokkayhteiskuntaan". Ne on muutettava intersektionaalisesta näkökulmasta käsin, ja ihmisten toimintaa on korjattava "heidän sukupuolensa, yhteiskuntaluokkansa, ikänsä, etnisyytensä ja seksuaalisen suuntautumisen vuoksi".

Numerossa 42 (2025) 2 julkaistiin tutkimus nimeltä "Onko työväenluokan poliittinen jakautuminen nyky-Suomessa myös maku- ja elämäntyylikysymys?". Siinä todetaan, että käsitys työväenluokasta homogeenisena monoliittina on kyseenalaistettavissa, mikä epäilemättä on totta. Tekstissä on kuitenkin perinteisiä lipsahduksia, kuten maininta "työväenluokan oma, rikas kulttuuri". Sitä ei sen jälkeen täsmennetä millään tavoin, joten se jää eräänlaiseksi aksioomaksi. Tutkittavat jaetaan kolmia: sosiaalidemokraatit, perussuomalaiset, sekä indifferentit, eli äänestämisen välttelijät. Yksi ryhmä jää käsittelemättä: "äärivasemmistolaiset" eli vasemmistopuolueen äänestäjät. Olisi kiinnostavaa tietää, olisiko tässä ryhmässä mitään samankaltaisuutta "oikeistopopulistien" kanssa.

On ehdottoman hyvä, että tämänkinlaisia kysymyksiä käsitellään. Hupaisaa kuitenkin on, että kaiken "edistyksellisen" tekstin joukossa lymyää kosolti vanhansävyisiä "haamuja" menneistä ajattelumalleista ja jopa klišeistä. 

Lisäys 27.9.25

Löysin pätkän Iltalehden artikkelista 27.9.23, jonka kirjoittaja Oskari Onninen käsitteli aikeita kriminalisoida 'maalittamista':