Olen aina ihaillut Kalevalan 2. runoa; se on valtava luonnonäky ja kevään huima ylistys. Sen löytää kokonaisuudessaan osoitteesta http://www.kaapeli.fi/maailma/kalevala/TOINEN.html
Tuli mieleen runon kevätloitsu: "Akka manteren-alainen, mannun eukko, maan emäntä! Pane nyt turve tunkemahan, maa väkevä vääntämähän! ... Oi Ukko, ylijumala, ... piä pilvissä keräjät ... Iätä iästä pilvi, nosta lonka luotehesta, toiset lännestä lähetä, etelästä ennättele! Vihmo vettä taivosesta, mettä pilvistä pirota orahille nouseville, touoille tohiseville!"
Ensin tuli toki mieleen pakinamestari Ollin kansatieteellinen oivallus: pellon kasvun jumala ei olekaan Sampsa Pellervoinen, vaan Ville! Lönnrot oli kuullut väärin, piti olla: Orahille nouse, Ville, touoille tohise, Ville!
Mutta tuo itää-verbi on hieno. Sehän tarkoittaa nousemista ja kasvamista. Aurinko eli Päivä itää ilmansuunnasta joka on saanut nimensä tästä itämisestä. Jo Lönnrot ymmärsi ilmansuuntien nimet: muinainen asumus aukeni keskipäivän suuntaan, ja sen edessä oli etelä. Majan vastakkaisella puolella eli pohjalla oli se ilmansuunta josta tuli kylmää ilmaa. Länsi taas oli lämmin suunta, peräti lenseä.
Tulin ajatelleeksi tuota sadepilven idästä idättämistä. Sekin on realismia. Meillä vallitseva matalapaineiden suunta on lounaasta koilliseen. Matalapaineen sykloni pyörii vastapäivään. Kun matala lähestyy etelästä, tuuli käy ensin idästä ja tuo sateen tullessaan. Kun matala on väistymässä, pilvet tulevat luoteesta, ja lopulta tuulet tuovat lämpimän ilman lounaasta ja etelästä.
Kyllä kansa tiesi, maanviljelyskokemusta oli hyvinkin sata sukupolvea takana. Muinaiset loitsut olivat itse asiassa aikansa tiedettä. Säilyneessäkin muodossaan Raudan loitsu oli parasta insinööritiedettä, joka ensimmäisenä opetettiin tulevalle metallisepälle, rautiolle.
"Sammakkoprofessori" saattaa olla valitettavan oikeassa, kun ennustaa ennätyskovaa hirmutalvea. Tosin vuoden keskilämpöjen varsin pientä hajontaa ajatellen kuuman kesän jälkeen voisi hyvin ajatella vastinpariksi hyytävää pakkasta. Kaikesta saamme maksaa aina, ja vähintäänkin täyden hinnan...
torstai 11. marraskuuta 2010
keskiviikko 10. marraskuuta 2010
Bussipysäkki
Mainostelevisio julkaisi nettisivuillaan lukijan ottaman kuvan bussipysäkistä (http://img.mtv3.fi/mn_kuvat/mtv3/uutiset/extrat/uutissilma/2010/1029179.jpg):
Kuvasta voi suoraan laskea suomalaisen turvavälin normaalipituuden. Metsästä olemme tulleet, ja virtuaalisten puiden takaa yhä kurkistelemme.
Itse asiassa minä tein saman havainnon noin 17 vuotta sitten, ja piirsin tuolloisella kompuutterillani siitä kaavakuvan (Pakinoita, 1996):
Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla. Siihen lisäisin vain, että rintamahyökkäys onnistuu aina, eikä ensimmäisenä tai kolmantena laiturille tullut asiakas milloinkaan voi olla varma bussiin mahtumisestaan.
Kuvasta voi suoraan laskea suomalaisen turvavälin normaalipituuden. Metsästä olemme tulleet, ja virtuaalisten puiden takaa yhä kurkistelemme.
Itse asiassa minä tein saman havainnon noin 17 vuotta sitten, ja piirsin tuolloisella kompuutterillani siitä kaavakuvan (Pakinoita, 1996):
Kuvan saa suuremmaksi klikkaamalla. Siihen lisäisin vain, että rintamahyökkäys onnistuu aina, eikä ensimmäisenä tai kolmantena laiturille tullut asiakas milloinkaan voi olla varma bussiin mahtumisestaan.
maanantai 8. marraskuuta 2010
Kauneutta etsimässä II
Platonin kuuluisa kolmiyhteys Hyvyys - Kauneus - Totuudellisuus esiintyy hänellä myös erilaisin lisäyksin. Joskus mukana on Symmetria/Tasapaino, joskus Pyhyys. Faidon-dialogissa Platon yhdistää nämä supratodellisuuden ideat sieluun ja sen kuolemattomuuteen. "Kauneus sinänsä, Hyvyys sinänsä ja muukin tällainen todellisuus on olemassa, ja me suhteutamme siihen aistihavaintomme ja vertaamme niitä siihen". "Tarkastellessaan jotakin vain itsensä kautta sielu kääntyy kohti puhdasta, ikuista, kuolematonta ja muuttumatonta, ja koska se on tälle sukua, se pyrkii pysymään sen parissa".
Toden totta: täytyyhän sillä olla jotain merkitystä, että ihminen on tuhannet vuodet kuvitellut tällaiset käsitteet, ja pohtinut niiden ilmenemistä. Kristillinen etiikka on paljon velkaa hellenismille ja myös Platonille ja Sokrateelle, ja tuonut mukaan toisen vaikuttavan kolmiyhteyden, Paulus Tarsolaisen Usko - Toivo - Rakkaus.
Kun tässä olen etsiskellyt Kauneuden perusteita, ja nimenomaan aistien havaitsemassa muodossa, en voi olla vielä kerran siteeraamatta Eero Ojasta. Hän ottaa Platonin triadin vakavasti, ja väittää yhtenä monista että nuo kolme käsitettä liittyvät tiiviisti toisiinsa, eivätkä ole toistensa kanssa sovittamattomassa ristiriidassa.
"Totuus ja kauneus ovat eräässä mielessä kuin sisältö ja muoto. Hyvä on ne molemmat yhdessä, tarkoituksenmukaisuus. [...] Kaikki kolme ovat osin samaa asiaa ja osin eri asiaa niin, että ne tarvitsevat välttämättä toisiaan ja täydentävät toisiaan. Ne kaikki kaikuvat toisissaan".
"Miksi ihmisen maailmassa on sellainen asia kuin kauneus, ja miksi se vieläpä on hänelle tärkeä", Ojanen kysyy. "Mitä se kertoo ihmisestä ja maailmasta kokonaisuudessaan?" Ojanen kysyy myös vanhan kysymyksen: "Onko kauneus kohteessa itsessään oleva ominaisuus vai onko se jotenkin katsojasta, havaitsijasta riippuva asia?"
Platon vastasi viimeiseen kysymykseen omalla tavallaan. Kun itse aikaisemmin sanoin, että maailman matemaattis-geometrinen rakenne ja ihmisen aistitoiminta ovat perusteiltaan samansyntyiset, ja kauneuden kokeminen on näin ihmiselle luontaista, ei valinnan varaista, selitykseni on melkoisen platonilainen, vaikka käsitteet eroavatkin toisistaan. Myös Ojanen kallistuu samaan suuntaan ja toteaa että kauneudella on objektiivinen ja yleispätevä pohja.
Kauneuteen vaikuttavia yksittäisiä tekijöitä on antiikista alkaen esitetty lukuisia. Platonilla oli jo symmetrian ja tasapainon käsite. Molemmat lähtevät luonnosta, jonka muodoissa sinänsäkin on paljon kauneusaistiin vetoavaa. Antiikin lähes ylittämättömänä pidetty arkkitehtoninen estetiikka lähtee niin perustavaa laatua olevista kokemuksista kuin rakentamisesta. Jos pylväiden kannattama palkisto on "liian" raskas, se on sortumavaarassa eikä näinmuodoin vaikuta kauniilta. Luonnosta lähtevät niin jugendin ja rokokoon muodot kuin klassisen arkkitehtuurinkin pylväänpäät. Alla kauniisti Palladion mukaan renderöity korinttilainen kapiteeli:
Pylväiden kapeneminen seuraa suoraan puunrungon ominaisuudesta. Tämän vuoksi nykyisten lämpökeskusten tasapaksut betonipiiput ovat ilmiselvästi luonnottomia ja rumia verrattuina ylöspäin kapeneviin tiilipiippuihin. Luonnon muodot ja luonnon sanelemat lujuustekijät vaikuttavat näin samansuuntaisesti myös itse kauneuteen. Alla kuvatun japanilaisen voimalan oikeanpuolisten piippujen esteettinen pelastus on niiden luonteva tektoninen laajennus alhaalla. Vasemman piipun pelastaa taas sen tukirakennelman luonnonmukaisuus.
Maiseman kauneuteen vaikuttavat monet jo antiikin arkkitehtuurin tuntemat ja sittemmin renessanssin vahvistamat tekijät. Ykseys moninaisuudessa tarkoittaa esimerkiksi sitä, että niin osat kuin niistä muodostuvat kokonaisuudet ovat mittasuhteiltaan eli muodoiltaan samanlaisia. Silmä nauttii yhtenäisen geometrian havaitsemisesta rakennuksen muodoissa pienistä detaljeista kokonaisuuteen asti, kuten tässä Albertin kirkossa:
Mutta maisema ei silti ole geometrinen, päin vastoin. Detaljien yhtenäisyyttä luovat esimerkiksi puiden ja kasvien muodot, sekä usein samankaltaisiksi kuluneet kukkulat ja mäet. Vesi tuo mukaan oman vaakasuoran elementtinsä, josta maiseman muodot ponnistavat, ja johon ne usein myös vaipuvat. Mutta maisemaan liittyy tietysti muitakin ominaisuuksia jotka me voimme kokea kauneutena. Nykyään on paljon pohdiskeltu maisemakokemuksen ja ihmisen evoluution yhteyksiä. Hyviä asuinpaikkoja tarjoava maisema koetaan usein sinänsäkin kauniiksi. Toisaalta viimeistään romantiikka toi kauneuden piiriin myös autiot erämaat ja jylhät vuoristot, joita ennen oli juuri mainituistakin syistä kavahdettu. Alla on kuva Elben yläjuoksulta läheltä Königssteinia (Wikimedia Commons):
Kun silmä seuraa maisemaa ja sen muotoja, ja vaeltelee sen sisällä, kokonaisvaikutelma muistuttaa hyvin paljon esimerkiksi sinfonisen orkesterisävellyksen ajallisesti koettuja muutoksia ja vaihteluja. Samankaltaiset teemat ja aihelmat palaavat kerta toisensa jälkeen, ja niihin kontrastoivat toisenlaiset aihelmat tai erilainen orkestrointi. Kuuluisa ja suosittu esimerkki on Smetanan sävelrunoelma Moldau, joka kuuluu hienoon sävellyskokonaisuuteen nimeltä "Ma Vlast", Isänmaani. Ilmankin selostusta kuulija pystyy nauttien seuraamaan joen maisemien muutoksia, solisevista puroista ja rauhallisista öisistä näkymistä kapeikkoihin ja koskiin asti, ja seuraa katseellaan vielä joen katoamista kaukaisuuteen.
Tämän päivän uusia betoniympäristöjä katsellessaan huomaa hurjasti kaipaavansa vanhempia aikoja, jolloin mitättömimpäänkin puuceehen tai tavaravarastoon, tavallisimpaankin käyttöesineeseen muotoiltiin geometrisia tai luontoa jäljitteleviä koristeita. Ei liikaa, vain sen verran kuin kauneutta alati janoava ihminen pikku tyydytyksekseen kaipasi.
"... mutta suurin niistä on - Kauneus".
Toden totta: täytyyhän sillä olla jotain merkitystä, että ihminen on tuhannet vuodet kuvitellut tällaiset käsitteet, ja pohtinut niiden ilmenemistä. Kristillinen etiikka on paljon velkaa hellenismille ja myös Platonille ja Sokrateelle, ja tuonut mukaan toisen vaikuttavan kolmiyhteyden, Paulus Tarsolaisen Usko - Toivo - Rakkaus.
Kun tässä olen etsiskellyt Kauneuden perusteita, ja nimenomaan aistien havaitsemassa muodossa, en voi olla vielä kerran siteeraamatta Eero Ojasta. Hän ottaa Platonin triadin vakavasti, ja väittää yhtenä monista että nuo kolme käsitettä liittyvät tiiviisti toisiinsa, eivätkä ole toistensa kanssa sovittamattomassa ristiriidassa.
"Totuus ja kauneus ovat eräässä mielessä kuin sisältö ja muoto. Hyvä on ne molemmat yhdessä, tarkoituksenmukaisuus. [...] Kaikki kolme ovat osin samaa asiaa ja osin eri asiaa niin, että ne tarvitsevat välttämättä toisiaan ja täydentävät toisiaan. Ne kaikki kaikuvat toisissaan".
"Miksi ihmisen maailmassa on sellainen asia kuin kauneus, ja miksi se vieläpä on hänelle tärkeä", Ojanen kysyy. "Mitä se kertoo ihmisestä ja maailmasta kokonaisuudessaan?" Ojanen kysyy myös vanhan kysymyksen: "Onko kauneus kohteessa itsessään oleva ominaisuus vai onko se jotenkin katsojasta, havaitsijasta riippuva asia?"
Platon vastasi viimeiseen kysymykseen omalla tavallaan. Kun itse aikaisemmin sanoin, että maailman matemaattis-geometrinen rakenne ja ihmisen aistitoiminta ovat perusteiltaan samansyntyiset, ja kauneuden kokeminen on näin ihmiselle luontaista, ei valinnan varaista, selitykseni on melkoisen platonilainen, vaikka käsitteet eroavatkin toisistaan. Myös Ojanen kallistuu samaan suuntaan ja toteaa että kauneudella on objektiivinen ja yleispätevä pohja.
Kauneuteen vaikuttavia yksittäisiä tekijöitä on antiikista alkaen esitetty lukuisia. Platonilla oli jo symmetrian ja tasapainon käsite. Molemmat lähtevät luonnosta, jonka muodoissa sinänsäkin on paljon kauneusaistiin vetoavaa. Antiikin lähes ylittämättömänä pidetty arkkitehtoninen estetiikka lähtee niin perustavaa laatua olevista kokemuksista kuin rakentamisesta. Jos pylväiden kannattama palkisto on "liian" raskas, se on sortumavaarassa eikä näinmuodoin vaikuta kauniilta. Luonnosta lähtevät niin jugendin ja rokokoon muodot kuin klassisen arkkitehtuurinkin pylväänpäät. Alla kauniisti Palladion mukaan renderöity korinttilainen kapiteeli:
Pylväiden kapeneminen seuraa suoraan puunrungon ominaisuudesta. Tämän vuoksi nykyisten lämpökeskusten tasapaksut betonipiiput ovat ilmiselvästi luonnottomia ja rumia verrattuina ylöspäin kapeneviin tiilipiippuihin. Luonnon muodot ja luonnon sanelemat lujuustekijät vaikuttavat näin samansuuntaisesti myös itse kauneuteen. Alla kuvatun japanilaisen voimalan oikeanpuolisten piippujen esteettinen pelastus on niiden luonteva tektoninen laajennus alhaalla. Vasemman piipun pelastaa taas sen tukirakennelman luonnonmukaisuus.
Maiseman kauneuteen vaikuttavat monet jo antiikin arkkitehtuurin tuntemat ja sittemmin renessanssin vahvistamat tekijät. Ykseys moninaisuudessa tarkoittaa esimerkiksi sitä, että niin osat kuin niistä muodostuvat kokonaisuudet ovat mittasuhteiltaan eli muodoiltaan samanlaisia. Silmä nauttii yhtenäisen geometrian havaitsemisesta rakennuksen muodoissa pienistä detaljeista kokonaisuuteen asti, kuten tässä Albertin kirkossa:
Mutta maisema ei silti ole geometrinen, päin vastoin. Detaljien yhtenäisyyttä luovat esimerkiksi puiden ja kasvien muodot, sekä usein samankaltaisiksi kuluneet kukkulat ja mäet. Vesi tuo mukaan oman vaakasuoran elementtinsä, josta maiseman muodot ponnistavat, ja johon ne usein myös vaipuvat. Mutta maisemaan liittyy tietysti muitakin ominaisuuksia jotka me voimme kokea kauneutena. Nykyään on paljon pohdiskeltu maisemakokemuksen ja ihmisen evoluution yhteyksiä. Hyviä asuinpaikkoja tarjoava maisema koetaan usein sinänsäkin kauniiksi. Toisaalta viimeistään romantiikka toi kauneuden piiriin myös autiot erämaat ja jylhät vuoristot, joita ennen oli juuri mainituistakin syistä kavahdettu. Alla on kuva Elben yläjuoksulta läheltä Königssteinia (Wikimedia Commons):
Kun silmä seuraa maisemaa ja sen muotoja, ja vaeltelee sen sisällä, kokonaisvaikutelma muistuttaa hyvin paljon esimerkiksi sinfonisen orkesterisävellyksen ajallisesti koettuja muutoksia ja vaihteluja. Samankaltaiset teemat ja aihelmat palaavat kerta toisensa jälkeen, ja niihin kontrastoivat toisenlaiset aihelmat tai erilainen orkestrointi. Kuuluisa ja suosittu esimerkki on Smetanan sävelrunoelma Moldau, joka kuuluu hienoon sävellyskokonaisuuteen nimeltä "Ma Vlast", Isänmaani. Ilmankin selostusta kuulija pystyy nauttien seuraamaan joen maisemien muutoksia, solisevista puroista ja rauhallisista öisistä näkymistä kapeikkoihin ja koskiin asti, ja seuraa katseellaan vielä joen katoamista kaukaisuuteen.
Tämän päivän uusia betoniympäristöjä katsellessaan huomaa hurjasti kaipaavansa vanhempia aikoja, jolloin mitättömimpäänkin puuceehen tai tavaravarastoon, tavallisimpaankin käyttöesineeseen muotoiltiin geometrisia tai luontoa jäljitteleviä koristeita. Ei liikaa, vain sen verran kuin kauneutta alati janoava ihminen pikku tyydytyksekseen kaipasi.
"... mutta suurin niistä on - Kauneus".
sunnuntai 7. marraskuuta 2010
Taiteen modernistinen uskonpuhdistus on epäonnistunut
"Kouvolan keskuspuisto on ilmeisesti suunniteltu niin, että se näyttää kauniilta vain pimeällä. Kuusaankosken suunnasta kävellessä, jopa keskuskirkko puolusti olemassaoloaan loistaen vain valaistuna ristinä valoa puistoon. Tunnelmallista. Voisi jopa kuvitella, että arkkitehdit jotenkin tiedostavat, että pimeäähän täällä suurimman osan vuodesta on. On jotenkin itsestään selvää, että nämä laatikkorakennukset on tarkoitettu vain purettaviksi ja joskus niiden tilalle tulee jotain muuta. Silti se idea, jonka ihmiset ovat ajatuksillaan, kynttilöillään ja taideteoksillaan koristaneet niiden sisälle jää. Ja hyvin hoidetut, kapeat kävelytiet johtavat laatikoiden ohi".
IDA tavoittaa blogissaan erinomaisesti modernin arkkitehtuurin ja inhimillisen käytännön välisen ristiriidan. Melkein sata vuotta arkkitehdit ovat kouluttaneet kansoja modernismin hengessä. Yhäkin ihmiset osoitavat moraalista mädännäisyyttä ja rikoksellista mieltä julkisia tiloja kohtaan. Mistä nämä merkilliset ilmaisut tulevat?
Ne ovat peräisin wieniläiseltä arkkitehdilta Adolf Loosilta (1870-1933), tarkemmin sanottuna hänen kirjoituksestaan "Ornament und Verbrechen" vuodelta 1906. Loosin mukaan kulttuurin evoluutio on edistynyt sitä myötä kuin ornamentit ovat rikollisina ilmiöinä hävitetyt rakennuksista ja käyttöesineistä. Koristeet edustavat alkeellista moraalia ja kehittymätöntä yhteiskuntaa, ja niiden nopea tyylillinen vanhentuminen johtaa myös rakennusten ennenaikaiseen vanhentumiseen. Huvittavin Loosin argumenteista perustuu papualaisten tatuointeihin ja heidän ympäristönsä innokkaaseen koristeluun: papualaiset eivät ole kohonneet modernin ihmisen moraaliselle ja sivistyneelle tasolle, ja jos länsimaalainen tatuoisi itseään, häntä pidettäisiin rikollisena tai degeneroituneena.
Jugend eli Art nouveau oli juuri tuolloin kehityksensä huipulla, ja tavoitteli pitkästä aikaa jotain uutta muotokieltä klassisismin rinnalle. Se oli viemässä rokokoon harrastamaa vapaiden "luonnollisien" muotojen ideaa yhä pitemmälle - mutta kuoli 1. maailmansotaan, kuten niin moni muukin vanhan läntisen sivistyksen perinne. Teollinen massatuotanto ei soveltunut jugendin käsityöläisyyteen, eikä jugendin yläluokkaisuus ihmismassojen tasa-arvoisuuteen. Niiden sijalle tuli "rehellinen", yksinkertainen, puritaaninen ja koristeeton modernismi, jossa käytännöllisyys arveltiin hyveeksi, koristeellisuus mädännäiseksi.
Estetiikassa ajettiin läpi samanlainen uskonpuhdistus kuin kirkossa 400 vuotta aikaisemmin. Turhaan paavilaiset meuhkaavat "hyvistä teoista" koristeellista silmänlumetta täynnä olevissa kirkoissaan, kun kaikki kuitenkin on kiinni armosta eikä ihmisestä. Armon yksinvalta sysäsi ihmisen hyvine yrityksineenkin syrjään, ja poisti häneltä muutenkin aistien välittämän mielihyvän mahdollisuuden. Ei ole ihme, että monia uuden estetiikan teoreetikkoja kunnioitettiin "profeettoina" ja "julistajina" Lutherin ja Zwinglin tapaan.
"Profeetaksi" julistettiin myös amerikkalaisarkkitehti Louis Sullivan (1856-1924) hänen kunniakseen teetetyssä muistotaulussa, "lopullisen totuuden" sanojaksi taiteesta. Hänen kuuluisimmaksi lauseekseen jäi FFF = Form follows function. Sen mukaisesti rakennuksen tai esineen muoto saa riippua pelkästään sen toiminnasta, käytöstä. Estetiikalla ei tähän asiaan ole mitään sanomista, massatuotannolla sen sijaan paljonkin.
Kaiken 1900-luvulla tapahtuneen jälkeen on riemukasta lukea esimerkiksi tšekkiläissyntyisen oslolaisprofessori Jan Michlin (s. 1946) artikkeleita. Kirjoituksessaan Form Follows WHAT? The modernist notion of function as a carte blanche Michl repii Sullivanin lauseen kappaleiksi. Michl puhuu jopa modernismin ja funktionalismin metafysiikasta, mikä minusta vahvistaa käsitystäni funktionalismin puritaanisesta uskonpuhdistusluonteesta.
Eräissä muissa artikkeleissaan Michl toteaa arkkitehtien ja suunnittelijoiden koulutuksen ja toiminnan yksipuoliseksi ja monopolistiseksi, vain yhden ideologian sallivaksi, ja peräänkuuluttaa pluralismia tuon monopolin murtamiseksi. Tosiasiahan on, että modernismia edeltänyt estetiikka elää tänäkin päivänä ja kaikesta huolimatta varsin vahvasti niin käyttöesineiden kuin rakennustaiteenkin alalla. Innokkaasta purkamiskiihkosta huolimatta pystyssä on vielä paljon vanhoja taloja, joita kohtaan ihmisillä on säilyttävä, ihaileva ja nostalginen asenne. Mainio esimerkki tästä oli vimmattu taistelu vanhojen rautatiemakasiinien puolesta Helsingissä.
On käynyt niin, ettei myöskään modernistinen ideologia ole onnistunut luomaan uutta ihmistä, niinkuin ei kyennyt neuvostojärjestelmäkään. Ihmisten enemmistö pitää yhä kiinni tarpeestaan elää ihmisen mittakaavaisessa, esteettisesti rikkaassa ja monipuolisessa ympäristössä, jota kukin voi vielä omalta osaltaan rikastaa myös koristelun osalta. Kukkasin koristeltu lautanen ei sittenkään ole taannuttanut ihmisiä moraalittomuuteen ja sivistymättömyyteen. Se vain miellyttää heitä, ja he pitävät tästä mieltymyksestään tiukasti kiinni, esteettisiä saarnamiehiä ja tapainvartijoita uhmaten.
IDA tavoittaa blogissaan erinomaisesti modernin arkkitehtuurin ja inhimillisen käytännön välisen ristiriidan. Melkein sata vuotta arkkitehdit ovat kouluttaneet kansoja modernismin hengessä. Yhäkin ihmiset osoitavat moraalista mädännäisyyttä ja rikoksellista mieltä julkisia tiloja kohtaan. Mistä nämä merkilliset ilmaisut tulevat?
Ne ovat peräisin wieniläiseltä arkkitehdilta Adolf Loosilta (1870-1933), tarkemmin sanottuna hänen kirjoituksestaan "Ornament und Verbrechen" vuodelta 1906. Loosin mukaan kulttuurin evoluutio on edistynyt sitä myötä kuin ornamentit ovat rikollisina ilmiöinä hävitetyt rakennuksista ja käyttöesineistä. Koristeet edustavat alkeellista moraalia ja kehittymätöntä yhteiskuntaa, ja niiden nopea tyylillinen vanhentuminen johtaa myös rakennusten ennenaikaiseen vanhentumiseen. Huvittavin Loosin argumenteista perustuu papualaisten tatuointeihin ja heidän ympäristönsä innokkaaseen koristeluun: papualaiset eivät ole kohonneet modernin ihmisen moraaliselle ja sivistyneelle tasolle, ja jos länsimaalainen tatuoisi itseään, häntä pidettäisiin rikollisena tai degeneroituneena.
Jugend eli Art nouveau oli juuri tuolloin kehityksensä huipulla, ja tavoitteli pitkästä aikaa jotain uutta muotokieltä klassisismin rinnalle. Se oli viemässä rokokoon harrastamaa vapaiden "luonnollisien" muotojen ideaa yhä pitemmälle - mutta kuoli 1. maailmansotaan, kuten niin moni muukin vanhan läntisen sivistyksen perinne. Teollinen massatuotanto ei soveltunut jugendin käsityöläisyyteen, eikä jugendin yläluokkaisuus ihmismassojen tasa-arvoisuuteen. Niiden sijalle tuli "rehellinen", yksinkertainen, puritaaninen ja koristeeton modernismi, jossa käytännöllisyys arveltiin hyveeksi, koristeellisuus mädännäiseksi.
Estetiikassa ajettiin läpi samanlainen uskonpuhdistus kuin kirkossa 400 vuotta aikaisemmin. Turhaan paavilaiset meuhkaavat "hyvistä teoista" koristeellista silmänlumetta täynnä olevissa kirkoissaan, kun kaikki kuitenkin on kiinni armosta eikä ihmisestä. Armon yksinvalta sysäsi ihmisen hyvine yrityksineenkin syrjään, ja poisti häneltä muutenkin aistien välittämän mielihyvän mahdollisuuden. Ei ole ihme, että monia uuden estetiikan teoreetikkoja kunnioitettiin "profeettoina" ja "julistajina" Lutherin ja Zwinglin tapaan.
"Profeetaksi" julistettiin myös amerikkalaisarkkitehti Louis Sullivan (1856-1924) hänen kunniakseen teetetyssä muistotaulussa, "lopullisen totuuden" sanojaksi taiteesta. Hänen kuuluisimmaksi lauseekseen jäi FFF = Form follows function. Sen mukaisesti rakennuksen tai esineen muoto saa riippua pelkästään sen toiminnasta, käytöstä. Estetiikalla ei tähän asiaan ole mitään sanomista, massatuotannolla sen sijaan paljonkin.
Kaiken 1900-luvulla tapahtuneen jälkeen on riemukasta lukea esimerkiksi tšekkiläissyntyisen oslolaisprofessori Jan Michlin (s. 1946) artikkeleita. Kirjoituksessaan Form Follows WHAT? The modernist notion of function as a carte blanche Michl repii Sullivanin lauseen kappaleiksi. Michl puhuu jopa modernismin ja funktionalismin metafysiikasta, mikä minusta vahvistaa käsitystäni funktionalismin puritaanisesta uskonpuhdistusluonteesta.
Eräissä muissa artikkeleissaan Michl toteaa arkkitehtien ja suunnittelijoiden koulutuksen ja toiminnan yksipuoliseksi ja monopolistiseksi, vain yhden ideologian sallivaksi, ja peräänkuuluttaa pluralismia tuon monopolin murtamiseksi. Tosiasiahan on, että modernismia edeltänyt estetiikka elää tänäkin päivänä ja kaikesta huolimatta varsin vahvasti niin käyttöesineiden kuin rakennustaiteenkin alalla. Innokkaasta purkamiskiihkosta huolimatta pystyssä on vielä paljon vanhoja taloja, joita kohtaan ihmisillä on säilyttävä, ihaileva ja nostalginen asenne. Mainio esimerkki tästä oli vimmattu taistelu vanhojen rautatiemakasiinien puolesta Helsingissä.
On käynyt niin, ettei myöskään modernistinen ideologia ole onnistunut luomaan uutta ihmistä, niinkuin ei kyennyt neuvostojärjestelmäkään. Ihmisten enemmistö pitää yhä kiinni tarpeestaan elää ihmisen mittakaavaisessa, esteettisesti rikkaassa ja monipuolisessa ympäristössä, jota kukin voi vielä omalta osaltaan rikastaa myös koristelun osalta. Kukkasin koristeltu lautanen ei sittenkään ole taannuttanut ihmisiä moraalittomuuteen ja sivistymättömyyteen. Se vain miellyttää heitä, ja he pitävät tästä mieltymyksestään tiukasti kiinni, esteettisiä saarnamiehiä ja tapainvartijoita uhmaten.
torstai 4. marraskuuta 2010
Muinaisrunon helmi - Neitsyt Maarian virsi II
Kerroin aikaisemmin Neitsyt Maarian virren alkuosasta, siitä miten ison talon tyttärelle kävi metsässä, ja siitä miten lapsi kaiken vaivan ja tuskan jälkeen syntyi. Vaikka kaikki luodut tunsivat Luojansa, Maaria emosen oli ihmisten varalta kätkettävä poikansa maalaistalon tarve-esineiden joukkoon; poika oli
"alla jauhavan kivosen,alla juoksevan jalaksen,
alla seulan seulottavan, alla korvon kannettavan".
Siellä emonen häntä "sylissänsä syöttelevi, käsissänsä kääntelevi.Laski poian polvillensa, lapsen lantehuisillensa. Alkoi päätänsä sukia, hapsiansa harjaella hopiaisella sualla, kultavarsiharjasella".
Vain hetkeksi Neitsyt Maaria emonen päästi silmistään lapsensa, mutta se riitti. Kesken hellän sukimisen "pii pirahti suastansa, taimen taittui harjastansa", ja kun emo etsi suanharjasta, lapsi oli kadonnut. Seuraa kuvaus emon epätoivoisesta lapsenetsinnästä jauhinkiven, jalaksen, seulan ja korvon alta; sitten hän
"etsi mäiltä, männiköiltä, kannoilta, kanervikoilta,
katsovi joka katajan, joka varvikon vatovi,
katsovi kanervanjuuret, ojenteli puien oksat.
Etsi pientä poiuttansa. Eipä löyä poiuttansa".
Vastaan tulee tähti ja sitten kuu, joita Maaria kumartaa. Molemmat kieltäytyvät auttamasta: "Oisin nähnyt, en sanoisi". Molemmat oli poika tosin luonut, mutta yöllä, kylmässä loistamaan tuominnut. Kolmantena tulee vastaan päivyt, aurinko, joka kertoo kauhean uutisen:
"Jopa näinki poikuesi; voi poloinen poiuttasi!
Jo on poikasi poloinen kaotettu, kuoletettu,
pantu Luoja painon alle, Herra hautahan hakattu!"
Runon kertomukseen tulee katkos, kun ulkopuolinen asiantuntija puuttuu asiaan, ja kuvailee Pojan loppuvaiheita. Kalevalainen liioittelu ja keskiaikainen kuvasto, kirkoista tuttu, korostaa tapausten kohtalokkuutta:
"Pirulaiset piinasivat, pahan vallat vaivasivat,
sadan keihähän kärellä, tuhannen terällä miekan.
Luoja puuhun puntattihin, ristihin ripustettihin,
siinä häntä surmattihin, hakattihin, hauattihin.
Kuollut puusta laskettihin kahen kallion lomahan.
Vuoret päälle vaaittihin, kivet päälle kiusattihin.
Sata miestä miekallista, tuhat rautaista urosta
ne veti veressä silmin Luojan hauan partahalle.
Sata miestä miekallista, tuhat kilven kantajata
Luojan hauan paimenena, vartijana kaikkivallan".
Maaria emonen on epätoivoinen ja äityy itsetuhoiseksi:
"Nouses, Luoja, kuolemasta, herkeä uneksimasta,
nouse nuorra kuolemasta, kaunisna katoamasta!
Kun et nouse, et heränne, jo kohta tulen minäki
kerallasi kuolemahan, kanssasi katoamahan!"
Lopulta Maaria ymmärtää jälleen kääntyä Päivän puoleen:
"Oi päivyt, Jumalan luoma, paista hetki heltehesti,
toinen himmeesti hiota, kolmansi koko terältä!
Paaet paista pehmiäksi, kivet suolaksi sulata,
päästä Luoja kuolemasta, Herra hauasta herätä!"
Ja armas aurinkoinenhan tuli, tuli tuiskuna kiitäen, kuin lennokkaimmassa piirretyssä elokuvassa. Se
lenti päätönnä kanana, siipipuonna siuotteli
Luojan hauan partahalle, kammiolle kaikkivallan.
Paistoi hetken heltehesti, toisen himmeesti hiosti,
kolmannen koko terältä,
nukutteli nuivan kansan, paineli väen pakanan,
nuoret miekkojen nojahan, vanhat vasten sauvojansa.
Paistoi paaet pehmiäksi, kivet suolaksi sulatti,
päästi Luojan kuolemasta, katoomasta kaikkivallan.
Mielenkiintoinen on tämä "barbaarikristillinen" versio, jossa yhdistyvät tähdet, kuu ja aurinko, näennäisesti sydänkeskiajan Apokalyptisen Marian, mutta oikeammin tuhansia vuosia vanhemman ajatuskannan mukaisesti.
Kun Poika sitten nousee haudastaan, tapahtuu saman laisia luonnonilmiöitä kuin hänen syntyessäänkin tapahtui:
Kivet silloin kielin lauloi, paateret sanoin pakisi,
joet joikui, järvet järkkyi, vuoret vaskiset vavahti
tullessa Jumalan tunnin, Herran aamun auetessa.
Siitä meiän suuri Luoja, meiän julkinen Jumala,
ylös ilmahan kohosi, päälle kuuen kirjokannen,
päälle taivosen kaheksan, ilmalle yheksännelle,
sijalle isän Jumalan, kammarihin kaikkivallan.
Minulla ei ole ollut mahdollisuutta verrata Lönnrotin lähteitä hänen Kanteletar-versioonsa, mutta jos (kuten oletan) Lönnrotin osuus oli varsin suuri, hänen suorituksensa on komea. Maarian virren koko teksti ja äänitys kantaesityksestä Sääksmäen kirkossa 1997 on osoitteessa
http://web.me.com/karirydman/Sivusto/101_Maaria.html
Alla kuva Uudenkaupungin Apokalyptisestä Mariasta 1400-luvun alusta (Kansallismuseossa - Wikimedia Commons).
"alla jauhavan kivosen,alla juoksevan jalaksen,
alla seulan seulottavan, alla korvon kannettavan".
Siellä emonen häntä "sylissänsä syöttelevi, käsissänsä kääntelevi.Laski poian polvillensa, lapsen lantehuisillensa. Alkoi päätänsä sukia, hapsiansa harjaella hopiaisella sualla, kultavarsiharjasella".
Vain hetkeksi Neitsyt Maaria emonen päästi silmistään lapsensa, mutta se riitti. Kesken hellän sukimisen "pii pirahti suastansa, taimen taittui harjastansa", ja kun emo etsi suanharjasta, lapsi oli kadonnut. Seuraa kuvaus emon epätoivoisesta lapsenetsinnästä jauhinkiven, jalaksen, seulan ja korvon alta; sitten hän
"etsi mäiltä, männiköiltä, kannoilta, kanervikoilta,
katsovi joka katajan, joka varvikon vatovi,
katsovi kanervanjuuret, ojenteli puien oksat.
Etsi pientä poiuttansa. Eipä löyä poiuttansa".
Vastaan tulee tähti ja sitten kuu, joita Maaria kumartaa. Molemmat kieltäytyvät auttamasta: "Oisin nähnyt, en sanoisi". Molemmat oli poika tosin luonut, mutta yöllä, kylmässä loistamaan tuominnut. Kolmantena tulee vastaan päivyt, aurinko, joka kertoo kauhean uutisen:
"Jopa näinki poikuesi; voi poloinen poiuttasi!
Jo on poikasi poloinen kaotettu, kuoletettu,
pantu Luoja painon alle, Herra hautahan hakattu!"
Runon kertomukseen tulee katkos, kun ulkopuolinen asiantuntija puuttuu asiaan, ja kuvailee Pojan loppuvaiheita. Kalevalainen liioittelu ja keskiaikainen kuvasto, kirkoista tuttu, korostaa tapausten kohtalokkuutta:
"Pirulaiset piinasivat, pahan vallat vaivasivat,
sadan keihähän kärellä, tuhannen terällä miekan.
Luoja puuhun puntattihin, ristihin ripustettihin,
siinä häntä surmattihin, hakattihin, hauattihin.
Kuollut puusta laskettihin kahen kallion lomahan.
Vuoret päälle vaaittihin, kivet päälle kiusattihin.
Sata miestä miekallista, tuhat rautaista urosta
ne veti veressä silmin Luojan hauan partahalle.
Sata miestä miekallista, tuhat kilven kantajata
Luojan hauan paimenena, vartijana kaikkivallan".
Maaria emonen on epätoivoinen ja äityy itsetuhoiseksi:
"Nouses, Luoja, kuolemasta, herkeä uneksimasta,
nouse nuorra kuolemasta, kaunisna katoamasta!
Kun et nouse, et heränne, jo kohta tulen minäki
kerallasi kuolemahan, kanssasi katoamahan!"
Lopulta Maaria ymmärtää jälleen kääntyä Päivän puoleen:
"Oi päivyt, Jumalan luoma, paista hetki heltehesti,
toinen himmeesti hiota, kolmansi koko terältä!
Paaet paista pehmiäksi, kivet suolaksi sulata,
päästä Luoja kuolemasta, Herra hauasta herätä!"
Ja armas aurinkoinenhan tuli, tuli tuiskuna kiitäen, kuin lennokkaimmassa piirretyssä elokuvassa. Se
lenti päätönnä kanana, siipipuonna siuotteli
Luojan hauan partahalle, kammiolle kaikkivallan.
Paistoi hetken heltehesti, toisen himmeesti hiosti,
kolmannen koko terältä,
nukutteli nuivan kansan, paineli väen pakanan,
nuoret miekkojen nojahan, vanhat vasten sauvojansa.
Paistoi paaet pehmiäksi, kivet suolaksi sulatti,
päästi Luojan kuolemasta, katoomasta kaikkivallan.
Mielenkiintoinen on tämä "barbaarikristillinen" versio, jossa yhdistyvät tähdet, kuu ja aurinko, näennäisesti sydänkeskiajan Apokalyptisen Marian, mutta oikeammin tuhansia vuosia vanhemman ajatuskannan mukaisesti.
Kun Poika sitten nousee haudastaan, tapahtuu saman laisia luonnonilmiöitä kuin hänen syntyessäänkin tapahtui:
Kivet silloin kielin lauloi, paateret sanoin pakisi,
joet joikui, järvet järkkyi, vuoret vaskiset vavahti
tullessa Jumalan tunnin, Herran aamun auetessa.
Siitä meiän suuri Luoja, meiän julkinen Jumala,
ylös ilmahan kohosi, päälle kuuen kirjokannen,
päälle taivosen kaheksan, ilmalle yheksännelle,
sijalle isän Jumalan, kammarihin kaikkivallan.
Minulla ei ole ollut mahdollisuutta verrata Lönnrotin lähteitä hänen Kanteletar-versioonsa, mutta jos (kuten oletan) Lönnrotin osuus oli varsin suuri, hänen suorituksensa on komea. Maarian virren koko teksti ja äänitys kantaesityksestä Sääksmäen kirkossa 1997 on osoitteessa
http://web.me.com/karirydman/Sivusto/101_Maaria.html
Alla kuva Uudenkaupungin Apokalyptisestä Mariasta 1400-luvun alusta (Kansallismuseossa - Wikimedia Commons).
tiistai 2. marraskuuta 2010
Muinaiskreikkalainen Alkman (ja minä) jättämässä jäähyväisiä kuoron neidoille
Kauan sitten kiinnitti ystäväni Teivas Oksala huomiotani 600-luvulla eKr Spartassa eläneen kuororunoilija Alkmanin kauniiseen runokatkelmaan:
οὔ μ᾿ ἔτι, παρθενικαὶ μελιγάρυες ἱμερόφωνοι,
γυῖα φέρειν δύναται· βάλε δὴ βάλε κηρύλος εἴην,
ὅς τ᾿ ἐπὶ κύματος ἄνθος ἅμ᾿ ἀλκυόνεσσι ποτῆται
νηλεὲς ἦτορ ἔχων, ἁλιπόρφυρος εἴαρος ὄρνις.
Päivö Oksalan suomentamana:
Neitoset kuoroni mun, mesikielet, kaihovaäänet,
kohta on voimani pois. Jos oisin kerylos-lintu,
lentävä lokkien kanss’ yli aaltojen kukkivan kuohun,
ois sydän huoleton niin, pyhän, purppuranhohtavan linnun.
Äännettynä:
"Uu m'eti, parthenikai meligaaryes hiimerofoonoi,
gyia ferein dynatai. Bale dee bale keerylos eieen,
hos t'epi kyymatos anthos ham'alkyonessi poteetai
neele'es eetor ekhoon, haliporfyros eiaros ornis".
Hermann Fränkelin saksantamana:
Mädchen mit süßem Gesang und mit reizender Stimme, die Beine
tragen mich Alten nicht länger; ach wenn ich ein Eisvogel wäre,
wie er mit den Eisvogelmädchen gemeinsam dahinschwebt, von Furcht frei,
über die Kronen der Wellen, der purpurne heilige Vogel.
Tässä runonkatkelmassa Alkman, kuoronjohtaja, heittää heksametriset jäähyväisensä neitokuorolleen. Neidot (parthenoi) kuvataan mesikielisiksi, ja heidän äänensä aistillisen kaipaaviksi (Himeros oli eräs kreikkalaisten lemmenjumalista). Alkman muistuttaa tarusta jonka mukaan myyttinen keerylos-lintu, urospuolinen halkyoon eli kuningaskalastaja, vanhaksi ja raihnaaksi tultuaan vielä sai lentää meren yllä naaraiden siipien kannattamana.
Minulle tuli tämä tilanne muutama vuosi sitten, kun ruumis alkoi raihnaantua, eikä toiseen käteen enää voinut konserttitilanteessa täysin luottaa. Oli jätettävä Ritvalan Kööri yli 20 vuoden suurenmoisen yhteistyön jälkeen, sen nuoret naiset (ja miehet). Surutyönä tein tämän Alkmanin kreikkalaisen tekstin orkesterille ja barytonisolistille. Kappale on vielä esittämättä, eivätkä siis myöskään kuoroni "neidot" ole tätä varsinaisesti kuulleet. Musiikissa on muinaiskreikkalaisten sävelmien muistumia, ahkerasti kilisevä celesta tuo siihen sädehtivää kuplintaa, ja lopulla orkesterin jouset muuttuvat Välimeren aalloiksi, joiden yllä puupuhallinten linnut liitävät.
Jonkinlaisen käsityksen kappaleesta voi kumminkin saada, koska Sibelius-nuottiohjelman syntetisaattori saa aikaan melko hyviä jäljitelmiä eri soitinten äänistä. Dynamiikka on toki yhtä pötköä, vailla kelvollisia hiljennyksiä ja voimistuksia, mutta silti. Muusikko ja bloggariystäväni Äijä on tämän jo kuullutkin, ja hänen rohkaisemanaan julkaisen osoitteen josta kappaleen voi tässä muodossa kuunnella - laulajan ääni on toki vailla sanoja, niin pitkälle ei tekniikka minulla vielä yltänyt. Alussa laulaja puhuttelee neitoja ("Parthenikai..."), sitten kertoo myös ensimmäisen virkkeen alun ja lopun, ja lopulta huudahtaa pateettisesti "Bale keerylos eieen!". Sitten ollaankin meren yllä loppuun asti, ja kreikkalaissävelmät katoavat vähitellen kuin hämärät muistikuvat.
http://web.me.com/karirydman/Sivusto/Op.119_Alkman.html
Alla on katkelma 1700-luvun tietoteoksen halkyoneja käsittelevästä luvusta. Siinä siteerataan myös Alkmania.
perjantai 29. lokakuuta 2010
Kirkkorauha on palautettava
Tämä kirjoitus on julkaistu Valkeakosken Sanomissa. Julkaisen sen tässäkin, vaikka teksti toistaa paljon täällä jo aikaisemmin kirjoitettua.
Kirkon ympärille kehitetty kuohunta on ehtinyt sotkea toisiinsa niin monta ristiriitaista näkökulmaa ja toimijaa, että olennaisimmat kysymykset ovat jääneet jalkoihin. Tilanne joukkoeroineen on huolestuttava, vakava ja lopulta myös vaarallinen.
Monilta on jäänyt huomaamatta, että surullisenkuuluisaa televisiokeskustelua on käytetty aivan toisten tavotteiden hyväksi kuin on annettu ymmärtää. Aktiiviset uskonnon vastustajat, "taistelevat" ateistijärjestöt ja niihin kuuluva eroakirkosta-sivusto ovat häikäilemättä käyttäneet tekosyynä kirkon piirissä olevia erimielisyyksiä, ja iskeneet suoraan kirkkokansan kimppuun.
On naamioiduttu ihmisoikeuksien ja inhimillisyyden valepukuun. Ketunhäntä kainalossa vilkkuen on muka vaadittu homoseksuaaleille kirkollista tasa-arvoa, ja kun vähemmistö seurakuntalaisista on ollut tätä vastaan, on houkuteltu ihmisiä eroamaan kirkosta. Näin on pyritty varmistamaan, etteivät sukupuoliset vähemmistöt ainakaan tule saamaan "tasapuolista" kohtelua kirkon piirissä. Sehän ei varsinaisten toimijoiden kannalta ollut tarkoituskaan.
Näin on samantien pyritty varmistamaan, että vapaamielisemmin suhtautuvan enemmistön osuus kirkossa pienenee, ja se jää yhä selvemmin vanhoillisten käsiin. Tätä kautta käy myös helpommaksi vaatia, että kirkon ja yhteiskunnan väliset sopimukset on purettava. Tästä onkin perimmältään ollut kysymys. Kristillistä kulttuuriperintöä edustava kirkko on suistettava ulos yhteiskunnan toiminnasta, ja sitä myöten itse kristinusko ja sen vaikutusmahdollisuudet.
Näin toimiessaan uskonnon viholliset jättävät tahallaan huomaamatta, että uskonnollinen tyhjiö täyttyy hyvin nopeasti, ja pahimmassa tapauksessa toisella, kristillistä etiikkaa ja sen ihmisarvokäsitystä paljon kielteisemmällä tavalla.
Jos kirkko menettää yhteiskuntasopimuksensa ja suuren osan jäsenistöstään, sen taloudelliset mahdollisuudet ylläpitää suunnattoman arvokasta kiinteistömassaansa vähenevät olennaisesti. Erityisen huonosti käy kirkon yleisinhimillisen huoltotoiminnan. Molemmat lisäävät painetta valtion osuuden suunnattomaan paisuttamiseen.
Ateistinen propaganda sisältää erinäisiä infantiileja piirteitä, mikä selvästi käy ilmi usein esitetyistä viittauksista "joulupukkiin" tai "satuolentoihin". Useimmat vanhemmat tunnistavat sen epätoivoisen raivon jolla 7-vuotias katkerana huutaa: "Ei ole mitään joulupukkia!" Ei olekaan sillä tavalla kuin hän on asian aikaisemmin kuvitellut. Toisella tavalla joulupukki kuitenkin on, ja vanhemmat tietävät hyvin, että ellei olisi, hänet olisi syytä vikkelästi keksiä.
Sama koskee tavallaan myös kristinuskoa. Itse asiassa on olemassa ainakin yhtä monta kristinuskoa kuin on kristittyäkin. Joillekin on luontaisinta ajatella asiaa hyvin konkreettisesti, toiset saattavat abstrahoida uskonnon äärimmilleen, mutta yleisin ajattelutapa lienee näiden ääripäiden välillä.
Ei ole kovin järjellistä takertua pieniin käsityseroihin, jos samalla vahingoitetaan suurempia asioita. Näitä suurempia asioita ovat kristillinen etiikka Jeesuksen lauseista lähtien, rakkaus, armo, ihmisarvo ja hyvyys. Tältä pohjalta kasvanut kirkko (ja koko länsimaalainen perinteemme) on suunnaton arvo sinänsä. Sen puolustaminen on tuhannesti tärkeämpää kuin yksityiskohtiin takertuva yksittäisten oppikysymysten ympärillä käyty riitely.
Kirkon sisällä on palautettava rauha. Sukupuolisten vähemmistöjen on syytä ottaa järki käteen: heidän asemansa on kaiken aikaa parantunut. Kaikkein tärkeintä olisi kuitenkin muodostaa riittävän suuri, tietoinen ja monipohjainen kansanliike kirkkomme puolustamiseksi.
Ehdotankin nyt, että tulevien eduskuntavaalien ehdokkaat ilmaisevat selkeästi kantansa yhteiskunnan ja kirkon suhteista. Itse edellytän, että tukemani ehdokas ilmoittaa yksiselitteisesti, ettei tule esittämään eikä kannattamaan mitään suunnitelmaa, jolla kirkkoamme voitaisiin kammeta pois yhteiskunnan keskiöstä.
Kirkon ympärille kehitetty kuohunta on ehtinyt sotkea toisiinsa niin monta ristiriitaista näkökulmaa ja toimijaa, että olennaisimmat kysymykset ovat jääneet jalkoihin. Tilanne joukkoeroineen on huolestuttava, vakava ja lopulta myös vaarallinen.
Monilta on jäänyt huomaamatta, että surullisenkuuluisaa televisiokeskustelua on käytetty aivan toisten tavotteiden hyväksi kuin on annettu ymmärtää. Aktiiviset uskonnon vastustajat, "taistelevat" ateistijärjestöt ja niihin kuuluva eroakirkosta-sivusto ovat häikäilemättä käyttäneet tekosyynä kirkon piirissä olevia erimielisyyksiä, ja iskeneet suoraan kirkkokansan kimppuun.
On naamioiduttu ihmisoikeuksien ja inhimillisyyden valepukuun. Ketunhäntä kainalossa vilkkuen on muka vaadittu homoseksuaaleille kirkollista tasa-arvoa, ja kun vähemmistö seurakuntalaisista on ollut tätä vastaan, on houkuteltu ihmisiä eroamaan kirkosta. Näin on pyritty varmistamaan, etteivät sukupuoliset vähemmistöt ainakaan tule saamaan "tasapuolista" kohtelua kirkon piirissä. Sehän ei varsinaisten toimijoiden kannalta ollut tarkoituskaan.
Näin on samantien pyritty varmistamaan, että vapaamielisemmin suhtautuvan enemmistön osuus kirkossa pienenee, ja se jää yhä selvemmin vanhoillisten käsiin. Tätä kautta käy myös helpommaksi vaatia, että kirkon ja yhteiskunnan väliset sopimukset on purettava. Tästä onkin perimmältään ollut kysymys. Kristillistä kulttuuriperintöä edustava kirkko on suistettava ulos yhteiskunnan toiminnasta, ja sitä myöten itse kristinusko ja sen vaikutusmahdollisuudet.
Näin toimiessaan uskonnon viholliset jättävät tahallaan huomaamatta, että uskonnollinen tyhjiö täyttyy hyvin nopeasti, ja pahimmassa tapauksessa toisella, kristillistä etiikkaa ja sen ihmisarvokäsitystä paljon kielteisemmällä tavalla.
Jos kirkko menettää yhteiskuntasopimuksensa ja suuren osan jäsenistöstään, sen taloudelliset mahdollisuudet ylläpitää suunnattoman arvokasta kiinteistömassaansa vähenevät olennaisesti. Erityisen huonosti käy kirkon yleisinhimillisen huoltotoiminnan. Molemmat lisäävät painetta valtion osuuden suunnattomaan paisuttamiseen.
Ateistinen propaganda sisältää erinäisiä infantiileja piirteitä, mikä selvästi käy ilmi usein esitetyistä viittauksista "joulupukkiin" tai "satuolentoihin". Useimmat vanhemmat tunnistavat sen epätoivoisen raivon jolla 7-vuotias katkerana huutaa: "Ei ole mitään joulupukkia!" Ei olekaan sillä tavalla kuin hän on asian aikaisemmin kuvitellut. Toisella tavalla joulupukki kuitenkin on, ja vanhemmat tietävät hyvin, että ellei olisi, hänet olisi syytä vikkelästi keksiä.
Sama koskee tavallaan myös kristinuskoa. Itse asiassa on olemassa ainakin yhtä monta kristinuskoa kuin on kristittyäkin. Joillekin on luontaisinta ajatella asiaa hyvin konkreettisesti, toiset saattavat abstrahoida uskonnon äärimmilleen, mutta yleisin ajattelutapa lienee näiden ääripäiden välillä.
Ei ole kovin järjellistä takertua pieniin käsityseroihin, jos samalla vahingoitetaan suurempia asioita. Näitä suurempia asioita ovat kristillinen etiikka Jeesuksen lauseista lähtien, rakkaus, armo, ihmisarvo ja hyvyys. Tältä pohjalta kasvanut kirkko (ja koko länsimaalainen perinteemme) on suunnaton arvo sinänsä. Sen puolustaminen on tuhannesti tärkeämpää kuin yksityiskohtiin takertuva yksittäisten oppikysymysten ympärillä käyty riitely.
Kirkon sisällä on palautettava rauha. Sukupuolisten vähemmistöjen on syytä ottaa järki käteen: heidän asemansa on kaiken aikaa parantunut. Kaikkein tärkeintä olisi kuitenkin muodostaa riittävän suuri, tietoinen ja monipohjainen kansanliike kirkkomme puolustamiseksi.
Ehdotankin nyt, että tulevien eduskuntavaalien ehdokkaat ilmaisevat selkeästi kantansa yhteiskunnan ja kirkon suhteista. Itse edellytän, että tukemani ehdokas ilmoittaa yksiselitteisesti, ettei tule esittämään eikä kannattamaan mitään suunnitelmaa, jolla kirkkoamme voitaisiin kammeta pois yhteiskunnan keskiöstä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)