Kuulin että helsinkiläiset teinit ovat protestoineet pakkokasvispäivää vastaan muun muassa ottamalla lautasen täyteen tarjottua mössöä ja heittämällä sitten kaiken jäteastiaan. Minusta tämä ei ole kovin hyvä tapa vastustaa kaupunginhallituksen päätöstä kieltää lihansyönti yhtenä päivänä viikossa. (Kasvisvaihtoehtohan on joka tapauksessa ollut tarjolla joka päivä).
Pakkolihaton päivä on ilmiselvästi aatteellinen ja moralistinen päätös. Tämän vuoksi protesti olisi tehokkaampaa, jos käytäisiin suoraan moralismin kimppuun. Esimerkiksi niin, että teinit kaivavat pussistaan eväät esille, sanokaamme vaikka lenkkimakkaran, ja natustelisivat sitä sitten koulun ruokalassa. Vielä parempi ja maukkaampi vaihtoehto olisi seuraava: otetaan lautaselle sopivan vähäinen määrä sopivan laatuista kasvisruokaa, ja kaadetaan sen joukkoon sitten eväspussista pieneksi kuutioitua makkaraa tai kinkkua tai muuta vastaavaa, ja riittävän iso määrä. Tällainen ruokasekoitus vastaisi aika hyvin normaaliaterian koostumusta.
Joissakin kouluissa lukionkaan oppilaat eivät ilmeisesti saa poistua koulun alueelta kauppaan, ja tässä tapauksessa voi hyvin epäillä että olennaista kasvispäivässä ei ole kasvisten syöminen, vaan lihan syönnin estäminen. Olisi mielenkiintoista tietää, kiellettäisiinkö ehdottamani kaltainen lihansyönti kasvispäivänä sopimattomana käyttäytymisenä. Jos nimittäin sellainen kiellettäisiin tai sitä paheksuttaisiin julkisesti, asian moraalinen ulottuvuus olisi selvä.
Kun edistykselliset piirit ovat nykyisin niin kiihkeästi kaikkea uskonnolliseksi miellettyä vastaan (poislukien tietysti islam, joka kuulemma on etninen, ei uskonnollinen asia), ihmettelen sitä intoa jolla yritetään pakottaa koululaisia noudattamaan ruokailua koskevia uskonnollissävyisiä kieltoja ja rajoituksia. Tuo uskonnollinen sävy lienee selvä kaikille jotka ovat seuranneet vakaumuksellisten kasvissyöjien toimia ja käyttäytymistä. Kiihkeä aate ja kiihkeä uskonnollisuus eivät juurikaan eroa toisistaan, ja molemmilla on sama pyrkimys: pakottaa toiset oman tahtonsa alaisiksi.
tiistai 11. tammikuuta 2011
maanantai 10. tammikuuta 2011
Naisenkuvia - tieteellinen tutkielma 1950-luvun hameista
Silläkin uhalla että minun arvellaan muka jotenkin olevan kiinnostunut naisista, jatkan hamelinjalla. Paljon väitellään siitä, onko helmankorkeusindeksillä jotain korrelaatiota talouden kanssa. Toisten mielestä se on puhdas urbaanilegenda, toisten mielestä asiassa on rahtusen verran perää. Tarkimmat tutkijat näkevät helmatrendeissä parin kolmen vuoden viivästymisen. Tässä on yksi kaavio:
Toinen kaavio on vähän simppelimpi mutta selkeämpi:
Yhtä mieltä näytään olevan siitä, että helman korkeus lisääntyy nousukauden aikana ja laskee lama-aikana. Ikäänkuin naiset, nuo syvällisesti olevaisuutta elävät luontokappaleet, jotenkin vaistoaisivat ajanhengen. Laman aikana suojaudutaan nilkkoja myöten, peitellään sitä vähäistäkin jäljellä olevaa pääomaa. Nousukaudella taas ollaan valmiimpia vaikka tuhlailemaan tuota silmäniloa. Olen tarkkaillut tässä mielessä miniöitäni ja muita lähisuvun nuoria naisia, ja tullut kovin hämmentyneisiin ajatuksiin. Yhtenä hetkenä he pukeutuvat miniminiin, seuraavana hetkenä taas kietovat alaruumiinsa nilkkoihin asti ulottuvaan hameeseen. Joko heidän taloutensa tuulet riepottavat väkkäränä milloin myötäiseen, milloin vastaiseen, aivan kuin Bischofshofenin hyppyrimäessä, tai sitten heidän syklinsä ovat kvartaaleita paljon lyhempiä...
Minä kiinnitin ensihuomioni naisiin 1950-luvulla, jolloin heidän hameensa olivat pehmeästi heilahtelevia alushamein tuettuja kartioita. Kellohameiksi niitä taidettiin sanoa, vaikka "kellomuoto" minusta edellyttäisikin vähän mustalaisempaa hameenleikkausta. Mutta pyöreyttä hameen yläosaan saatiin leveän vyön kuromalla ampiaisvyötäröllä, jollainen Audreylla oli siellä Rooman lomallaan. Varmemmaksi vakuudeksi liitän hänen screentest-kuvansa tähän uudestaan - kai sitä nyt joku jaksaa toisenkin kerran katsella.
Joiltakin muotisivuilta löysin tällaisia 50-luvun tyylisiä hameita jotka ilmiselvästi oli kopioitu Audreyn päältä, mutta tärvelty hassuilla puudelinkuvilla, joiden muka piti olla suurinta muotia Englannissa tuohon aikaan.
Koska nuo 50-luvun hameet edustavat minulle nuoruutta ja kauneutta, ja ovat sen vuoksi leimautuneet näteimmiksi näkemistäni, vyörytän varmemmaksi vakuudeksi vielä kolme itse ottamaani kuvaa noin vuosielta 1957-58. Kaksi ensimmäistä ovat Jyväskylän kesästä. Nykyinen professori Teivas Oksala nautiskelee ylioppilasneitosten läheisyydestä ensimmäisessä, ja toisessa on Seppo Nummi tulevan vaimonsa Auli Uraston kanssa.
Kolmannessa kuvassa on tyttöjä Järvenpään kotimusiikkiviikolta. He soittivat ilmeisesti SYK:n orkesterissa, joka kerran osallistui kaikessa loistossaan tuolle nostalgiantäyteiselle leirille. Olisinpa kiitollinen jos joku heidät tästä kuvasta sattuisi tunnistamaan!
Toivon, että lukijat eivät ole erehtyneet luulemaan, että pelkkää sovinistisikaisuuttani olen tässä julkaissut nättien nuorten naisten kuvia. Muistutan siis vielä, että kysymys on helmanpituutta koskevasta talousteoreettisesta pulmasta. Varsinaisen talousosion olen jättänyt jutusta pois, koska oletan että lukijoilla on riittävä käsitys 50-luvun talouskehityksestä täällä ja muualla.
Toinen kaavio on vähän simppelimpi mutta selkeämpi:
Yhtä mieltä näytään olevan siitä, että helman korkeus lisääntyy nousukauden aikana ja laskee lama-aikana. Ikäänkuin naiset, nuo syvällisesti olevaisuutta elävät luontokappaleet, jotenkin vaistoaisivat ajanhengen. Laman aikana suojaudutaan nilkkoja myöten, peitellään sitä vähäistäkin jäljellä olevaa pääomaa. Nousukaudella taas ollaan valmiimpia vaikka tuhlailemaan tuota silmäniloa. Olen tarkkaillut tässä mielessä miniöitäni ja muita lähisuvun nuoria naisia, ja tullut kovin hämmentyneisiin ajatuksiin. Yhtenä hetkenä he pukeutuvat miniminiin, seuraavana hetkenä taas kietovat alaruumiinsa nilkkoihin asti ulottuvaan hameeseen. Joko heidän taloutensa tuulet riepottavat väkkäränä milloin myötäiseen, milloin vastaiseen, aivan kuin Bischofshofenin hyppyrimäessä, tai sitten heidän syklinsä ovat kvartaaleita paljon lyhempiä...
Minä kiinnitin ensihuomioni naisiin 1950-luvulla, jolloin heidän hameensa olivat pehmeästi heilahtelevia alushamein tuettuja kartioita. Kellohameiksi niitä taidettiin sanoa, vaikka "kellomuoto" minusta edellyttäisikin vähän mustalaisempaa hameenleikkausta. Mutta pyöreyttä hameen yläosaan saatiin leveän vyön kuromalla ampiaisvyötäröllä, jollainen Audreylla oli siellä Rooman lomallaan. Varmemmaksi vakuudeksi liitän hänen screentest-kuvansa tähän uudestaan - kai sitä nyt joku jaksaa toisenkin kerran katsella.
Joiltakin muotisivuilta löysin tällaisia 50-luvun tyylisiä hameita jotka ilmiselvästi oli kopioitu Audreyn päältä, mutta tärvelty hassuilla puudelinkuvilla, joiden muka piti olla suurinta muotia Englannissa tuohon aikaan.
Koska nuo 50-luvun hameet edustavat minulle nuoruutta ja kauneutta, ja ovat sen vuoksi leimautuneet näteimmiksi näkemistäni, vyörytän varmemmaksi vakuudeksi vielä kolme itse ottamaani kuvaa noin vuosielta 1957-58. Kaksi ensimmäistä ovat Jyväskylän kesästä. Nykyinen professori Teivas Oksala nautiskelee ylioppilasneitosten läheisyydestä ensimmäisessä, ja toisessa on Seppo Nummi tulevan vaimonsa Auli Uraston kanssa.
Kolmannessa kuvassa on tyttöjä Järvenpään kotimusiikkiviikolta. He soittivat ilmeisesti SYK:n orkesterissa, joka kerran osallistui kaikessa loistossaan tuolle nostalgiantäyteiselle leirille. Olisinpa kiitollinen jos joku heidät tästä kuvasta sattuisi tunnistamaan!
Toivon, että lukijat eivät ole erehtyneet luulemaan, että pelkkää sovinistisikaisuuttani olen tässä julkaissut nättien nuorten naisten kuvia. Muistutan siis vielä, että kysymys on helmanpituutta koskevasta talousteoreettisesta pulmasta. Varsinaisen talousosion olen jättänyt jutusta pois, koska oletan että lukijoilla on riittävä käsitys 50-luvun talouskehityksestä täällä ja muualla.
tiistai 4. tammikuuta 2011
Miksi jotkut naiset jäävät kutittamaan mieltä?
Minä tunnen monta poikaa, jotka osaavat puhua vain yhdestä asiasta; niitten kanssa on joskus aika kiusallista keskustella. Viimeksi kun tavattiin, minä sanoin että älkää aina pojat ajatelko pelkkiä hävyttömiä, puhutaan nyt jostain muusta, ja niin sitten ruvettiin puhumaan naisista.
Pertti Niemisen runon alku kokoelmasta Rautaportista tulevat etelätuuli ja pohjoistuuli ja vihassa kaikki tuulet (1968)
Huhhuh. Tulihan se sieltä. Jotenkinhan sitä pitää aasinsilta luoda, ennenkuin ryhtyy puhumaan näin arkaluontoisesta aiheesta.
Lähdetäänpä tästä: Joskus tulevaisuudessa me voimme saada itsellemme kotirobotin, joka on ihmisen muotoinen ja näköinen, älykäs ja oppivainen androidi. Jos vielä sattuisin elämään tuona aikana, haluaisin tällaisen kyborgin ja valitsisin sen ulkonäöksi ja puheääneksi Audrey Hepburnin sellaisena kuin hän oli siellä lomalla Roomassa.
Kysymys ei ole siitä, että haluaisin oikean Audreyn seuraneidiksi ja siivoojattareksi, sillä en tunne kyseistä henkilöä lainkaan, ja oletan etteivät hänen luonteenominaisuutensa välttämättä sopisi minulle - tai minä hänelle. Ei, kysymys on tietysti mielikuvasta, ja siitä että on kiintynyt johonkin kuvaan ja ulkonäköön, johonkin ehkä salattuun yksityiskohtaan, joka jostakin syystä kiinnittää mieltä. Hyvin mahdollista on, että itse elokuva osaltaan loi minulle tällaisia myönteisiä mielikuvia, ja aivan varmasti sen teki Rooma, josta sittemmin tulikin ihannepaikkani tässä maailmassa.
Miksi tämä nuori näyttelijätär sitten jo 50-luvulla tuntui minusta niin söpöltä, viehättävältä ja tuoreenraikkaalta? Vanhan viisauden mukaan pojan ihannenaisen voi tunnistaa hänen äitinsä nuoruudenkuvista. Audrey ei juuri ollut äitini näköinen - äitini toki oli ihanan kaunis nainen, ja jos sellainen olisi juossut sopivaan aikaan kadulla vastaan, niin minä olisin kääntynyt hänen peräänsä. Jokin muu on ihastukseni takana, ehkäpä juuri tuo elokuva (1953) ja sen osuminen omaan vastaanottavaiseen nuoruuteeni. Siitä elokuvasta on tietysti peräisin myös täyttymätön ihastus Vespaan, vapauden vertauskuvaan...
Silloin tällöin näkee televisiossa näyttelijättäriä, joiden ulkonäkö ja heidän esittämänsä hahmo jää askarruttamaan mieltä niin paljon, että sitä kiirehtii katsomaan sarjan uusintoja. Yksi tällainen on tietysti Romy Schneider, jonka vuoksi Sissi-elokuvien ensimmäisen osan (1955) alkupuoli on minulle suorastaan pyhää katsottavaa kaikessa makeudessaan. Myöhemmin mieleeni on jäänyt näyttelijättäriä, jotka eivät välttämättä kuulu elokuvahistorian suurimpiin kaunottariin (mitä tuo muuten merkitsee?), mutta joiden eleissä ja ulkonäössä on jotakin merkillisesti kiehtovaa. Juuri tämä minua ihmetyttää. Mikä on tuon ihastuttavuuden takana? Sen täytyy johtaa suoraan lapsuuteen ja nuoruuteen, unohtuneisiin kokemuksiin jotka kumminkin ovat jääneet pysyviksi osiksi minua. Mutta mitä ja keitä nämä näyttelijättäret muistuttavat?
Tällainen minua jotenkin kiehtova näyttelijätär on Honeysuckle Weeks, joka esiintyy rikostarkastaja Foylen autonkuljettajana sota-aikaa käsitelleessä tv-sarjassa. Tämän näyttelijättären elämä ei ole kulkenut aivan tavallisimpia latuja, eikä hänestä koskaan ole tullut varsinaista näyttelijätär-diivaa. Tässä hän on kaikessa suloudessaan:
Honeysucklen hämmästyttävän samannnäköinen pikkusisar Perdita on myös näyttelijä, ja hänen lapsuudenkuvansa tuo minulle mieleen jonkun muinoin tapaamani lapsen. Kuva tuntuu niin familiääriltä, että sen täytyy jotenkin rimmata kadonneisiin muistoihin:
Ja kolmas näyttelijätär tästä sarjasta on Sharon Small, nimenomaan roolissaan rikoskomisario Lynleyn apulaisena. Hänen naamansa on vähän vino, silmät kaukana toisistaan, nenä sojottaa pystynä ja tukka hapsottaa laittamattomana, mutta ilmeissä ja ulkonäössä on jotakin joka jää vaivaamaan minua. Kenen tai keiden piirteitä tähän konstaapeli Haversin hahmoon yhdistyy?
Ja jotta tämän johdannon jälkeen päästäisiin itse asiaan, siteeraan Pertti Niemisen runon jatkon. Se on ylitsekäymättömin ja ehdottomin kaikista naisen ihanuutta kuvaavista runoista jotka tunnen:
Yksi sanoi pitävänsä semmoisista ja toinen tuommoisista, kolmas laihoista joilla on korkea povi, ja minä sanoin että rakastan kaikkia kypsiä ja ihania:
kaula ja rinnat valkoiset, sääret hunajanväriset, reidet kiinteät paitsi juuresta sisäpuolelta pehmeät ja samettiset, ei liian ohuet; Velásquezin peilaavan Venuksen selkä ja olkapäät, vatsa kuin Dürerin Eevalla, povi sellainen että siitä saa kiinni; kasvoista en puhu mitään, kauniita kasvoja on niin monenlaisia.
Pojat lähtivät sitten asioilleen ja minä menin armaani luo, ja kun kerroin mitä olin puhunut, hän sanoi: miksi et kuvaillut kasvojani, nyt ne riisuvat kaikki naiset ennen kuin löytävät minut.
Pertti Niemisen runon alku kokoelmasta Rautaportista tulevat etelätuuli ja pohjoistuuli ja vihassa kaikki tuulet (1968)
Huhhuh. Tulihan se sieltä. Jotenkinhan sitä pitää aasinsilta luoda, ennenkuin ryhtyy puhumaan näin arkaluontoisesta aiheesta.
Lähdetäänpä tästä: Joskus tulevaisuudessa me voimme saada itsellemme kotirobotin, joka on ihmisen muotoinen ja näköinen, älykäs ja oppivainen androidi. Jos vielä sattuisin elämään tuona aikana, haluaisin tällaisen kyborgin ja valitsisin sen ulkonäöksi ja puheääneksi Audrey Hepburnin sellaisena kuin hän oli siellä lomalla Roomassa.
Kysymys ei ole siitä, että haluaisin oikean Audreyn seuraneidiksi ja siivoojattareksi, sillä en tunne kyseistä henkilöä lainkaan, ja oletan etteivät hänen luonteenominaisuutensa välttämättä sopisi minulle - tai minä hänelle. Ei, kysymys on tietysti mielikuvasta, ja siitä että on kiintynyt johonkin kuvaan ja ulkonäköön, johonkin ehkä salattuun yksityiskohtaan, joka jostakin syystä kiinnittää mieltä. Hyvin mahdollista on, että itse elokuva osaltaan loi minulle tällaisia myönteisiä mielikuvia, ja aivan varmasti sen teki Rooma, josta sittemmin tulikin ihannepaikkani tässä maailmassa.
Miksi tämä nuori näyttelijätär sitten jo 50-luvulla tuntui minusta niin söpöltä, viehättävältä ja tuoreenraikkaalta? Vanhan viisauden mukaan pojan ihannenaisen voi tunnistaa hänen äitinsä nuoruudenkuvista. Audrey ei juuri ollut äitini näköinen - äitini toki oli ihanan kaunis nainen, ja jos sellainen olisi juossut sopivaan aikaan kadulla vastaan, niin minä olisin kääntynyt hänen peräänsä. Jokin muu on ihastukseni takana, ehkäpä juuri tuo elokuva (1953) ja sen osuminen omaan vastaanottavaiseen nuoruuteeni. Siitä elokuvasta on tietysti peräisin myös täyttymätön ihastus Vespaan, vapauden vertauskuvaan...
Silloin tällöin näkee televisiossa näyttelijättäriä, joiden ulkonäkö ja heidän esittämänsä hahmo jää askarruttamaan mieltä niin paljon, että sitä kiirehtii katsomaan sarjan uusintoja. Yksi tällainen on tietysti Romy Schneider, jonka vuoksi Sissi-elokuvien ensimmäisen osan (1955) alkupuoli on minulle suorastaan pyhää katsottavaa kaikessa makeudessaan. Myöhemmin mieleeni on jäänyt näyttelijättäriä, jotka eivät välttämättä kuulu elokuvahistorian suurimpiin kaunottariin (mitä tuo muuten merkitsee?), mutta joiden eleissä ja ulkonäössä on jotakin merkillisesti kiehtovaa. Juuri tämä minua ihmetyttää. Mikä on tuon ihastuttavuuden takana? Sen täytyy johtaa suoraan lapsuuteen ja nuoruuteen, unohtuneisiin kokemuksiin jotka kumminkin ovat jääneet pysyviksi osiksi minua. Mutta mitä ja keitä nämä näyttelijättäret muistuttavat?
Tällainen minua jotenkin kiehtova näyttelijätär on Honeysuckle Weeks, joka esiintyy rikostarkastaja Foylen autonkuljettajana sota-aikaa käsitelleessä tv-sarjassa. Tämän näyttelijättären elämä ei ole kulkenut aivan tavallisimpia latuja, eikä hänestä koskaan ole tullut varsinaista näyttelijätär-diivaa. Tässä hän on kaikessa suloudessaan:
Honeysucklen hämmästyttävän samannnäköinen pikkusisar Perdita on myös näyttelijä, ja hänen lapsuudenkuvansa tuo minulle mieleen jonkun muinoin tapaamani lapsen. Kuva tuntuu niin familiääriltä, että sen täytyy jotenkin rimmata kadonneisiin muistoihin:
Ja kolmas näyttelijätär tästä sarjasta on Sharon Small, nimenomaan roolissaan rikoskomisario Lynleyn apulaisena. Hänen naamansa on vähän vino, silmät kaukana toisistaan, nenä sojottaa pystynä ja tukka hapsottaa laittamattomana, mutta ilmeissä ja ulkonäössä on jotakin joka jää vaivaamaan minua. Kenen tai keiden piirteitä tähän konstaapeli Haversin hahmoon yhdistyy?
Ja jotta tämän johdannon jälkeen päästäisiin itse asiaan, siteeraan Pertti Niemisen runon jatkon. Se on ylitsekäymättömin ja ehdottomin kaikista naisen ihanuutta kuvaavista runoista jotka tunnen:
Yksi sanoi pitävänsä semmoisista ja toinen tuommoisista, kolmas laihoista joilla on korkea povi, ja minä sanoin että rakastan kaikkia kypsiä ja ihania:
kaula ja rinnat valkoiset, sääret hunajanväriset, reidet kiinteät paitsi juuresta sisäpuolelta pehmeät ja samettiset, ei liian ohuet; Velásquezin peilaavan Venuksen selkä ja olkapäät, vatsa kuin Dürerin Eevalla, povi sellainen että siitä saa kiinni; kasvoista en puhu mitään, kauniita kasvoja on niin monenlaisia.
Pojat lähtivät sitten asioilleen ja minä menin armaani luo, ja kun kerroin mitä olin puhunut, hän sanoi: miksi et kuvaillut kasvojani, nyt ne riisuvat kaikki naiset ennen kuin löytävät minut.
tiistai 28. joulukuuta 2010
Tapahtuipa takapyörän venttiilin koordinaatistossa...
Tieteessä tapahtuu-lehden viimeisimmässä numerossa emeritusprofessori Matts Roos polemisoi filosofi Himankaa vastaan, ja siteeraa samassa lehdessä aikaisemmin julkaistua Kari Enqvistin artikkelia:
”Fysiikan lait sallivat meidän valita vapaasti näkökulmamme, mutta näkökulman voi valita viisaasti tai vähemmän viisaasti” (Enqvist, Tieteessä tapahtuu 4–5/2010). Roos ilkeilee sitten: "Jos filosofit näin haluavat, voidaan myös polkupyöräilijän liike esittää koordinaatistossa, jonka kiintopiste on takapyörän venttiili".
Rupesin tietysti heti mielessäni pyörittelemään polkupyörää, polkijaa, maanpintaa ja maailmankaikkeutta takapyörän venttiilin ympärillä - viuh viuh - ja kiinnitin erityisesti huomiota vähän väliä ilmestyvään maanpintaan, joka kohdalle tultuaan lyhentää venttiilin ja kumin ulkoreunan välistä etäisyyttä. Vääjäämättömästi kuin vain kohtalo ikään. Tässä koordinaatistossa joutuu sitten pitkien havaintosarjojen jälkeen huomaamaan, että samankaltaista tapahtuu myös kauempana venttiilistä sinkoilevan etupyörän kohdalla.
Vaivalloisesti tutkija saattaa sitten johtua päätelmään, että ulommaisena kieppuvalla entiteetillä (maanpinta) on mystinen yhteys kumin paksuuteen. Tämän jälkeen ajatus onkin vapaa laukkaamaan minne tahansa. Kuten on aina laukannut, ja laukkaa yhä. Disinformaatiota kaipaavan tai luovan henkilön tarvitsee vain valita näkökulmansa mahdollisimman hankalasti, heittää Occamin partaveitsi hitolle, ja ryhtyä laskemaan pitkäksi kasvaneen partansa haituvista löytyvien saivareitten korrelaatioita täitten suhteen.
Avatkaa mikä tahansa medialähde, niin ymmärrätte mitä tarkoitan. Lähes mitä vain voi todistaa muuttamalla näkökulmaa niin paljon, että terveen järjen voi unohtaa - ja luottaa siihen että ihmiset kumminkin menevät todisteista sekaisin, kuten minä sen polkupyöräntakapyöränventtiilin kanssa.
Salaliittofantastit ovat innoissaan. Se, että 9/11 iskuissa kuoli myös puolisen tuhatta juutalaista tai Israelin kansalaista, on varmin osoitus siitä, että tuhotyö oli sionistien tekemä, koska he näin johtivat ihmisiä harhaan. Roswellissa oli alieneita, koska USA:n hallitus sen niin jyrkästi kiistää. Mannerilmastoksi ennen luetut lämpimien kesien ja kylmien talvien sarjat todistavat ilmastonmuutoksen puolesta, koska ilmastonmuutokseen kuuluvat oleellisesti myös ääri-ilmiöt, joiksi tällaiset säät voidaan myös tulkita. Täti on Setä, koska sukupuolia ei oikeasti ole olemassakaan, vaan ne ovat vain patriarkaalisen heteronormatiivisen yhteiskunnan väkivaltaisia ja pakotettuja konstruktioita.
Anything goes. Ihan miten vaan. EVVK. Tai KVG, sillä sieltä kaikki disinformaatio myös löytyy. Harmillisia poikkeuksia toki löytyy, kuten se mustalaisen hevonen, joka kuoli juuri kun se oli oppinut elämään ruoatta.
sunnuntai 26. joulukuuta 2010
Kaksikymmentä kauneinta?
Ei tullut kymmentä "kauneinta", tuli kaksi kymmentä, ja sekin on liian vähän. Sairastahan se on tällaisia yritellä. Tässä listani:
1. Gregoriaanista: esim. Alleluia Vere tu es Rex absconditus (LU 472)
2. Guillaume de Machaut: Messe de Nôtre Dame: Sanctus (n. 1365)
3. Josquin des Prez: Déploration de Johannes Ockeghem (1497)
4. Antoine Brumel: Missa Et ecce terrae motus: Sanctus (1400-1500-lukujen vaihde)
5. William Byrd: Ave verum corpus (n. 1605)
6. Claudio Monteverdi: L'Orfeo, ooppera (1607)
7. John Dowland: Lachrymae Pavin (1612)
8. Grigorio Allegri: Miserere
9. J.S.Bach: Kantaatti 115, osa 4 sopraanoaaria "Bete aber auch dabei"
10. Carl Heinrich Graun: Montezuman arioso oopp. Montezuma (1755)
11. Mozart: Klarinettikonsertto KV 622, hidas osa (1791)
12. Johannes Brahms: Alttorapsodia (tai Deutsches Requiem: Denn alles Fleisch)
13. Richard Wagner: Götterdämmerung, 3. näytöksen loppu
14. Gustav Mahler: Das Lied von der Erde, viimeinen osa Abschied
15. Jean Sibelius: On kaunis maa (vapaamuurarimusiikkia, 1927)
16. Olivier Messiaen: L'Ascension, viimeinen osa Prière du Christ (versiot uruille tai jousille, 1933)
17. Einojuhani Rautavaara: Cantus arcticus (1972)
18. John Lennon: Because, alkuperäinen tai G.Martinin sovitus (Vanessa Mae)
Huomautuksia:
1. Voisi olla myös esim. Alleluia Adorabo ad templum sanctum tuum (LU 1251), tai suurenmoinen IX messun (Cum jubilo) Kyrie. Saman messun Agnus Dei on myös kaunis. (Minä olen tehnyt niistä maailman parhaat kuorosovitukset...)
2. Tästä ne alkoivat, moniääniset messut!
3. Josquinin kauniissa muisto-motetissa mainitaan muitakin Ockeghemin oppilaita, mm. seuraavana mainittu kollega Brumel:
4. Tämän 12-äänisen messun laulaa hienosti mm. Tallis Scholars.
5. Byrdiltä olisi paljon valittavaa, mutta tämä intiimi pikku motetti on kerta kaikkisen suloinen.
6. Suurenmoista musiikkia alusta loppuun!
7. Hienoin laulusäveltäjä ennen Schubertia!
8. Se. Saisi jatkua vaikka ikuisuuksiin.
9. Bachilta olisi toki voinut valita mitä tahansa, vaikka Matteus-passion alkukuoron tai aarian Erbarme... Mutta tämä aaria on niin erikoinen, että panin sen tähän listaan. Harnoncourt tekee sen kyllä liian nopeasti.
10. Fredrik Suuren hovisäveltäjä teki isäntänsä librettoon hienon teoksen.
11. Mozartilta voisi valita kymmeniä, esimerkiksi Laudate Dominum tai g-mollikvinteton osia tai konsertto huilulle ja harpulle jne. Mutta jos vuoripuronkirkasta kauneutta joku haluaa, niin tässä sitä on.
12. Alttorapsodiasta videolla jälkipuoli. Kököllä tavalla koostettu...
13. Kun Brünnhilde vihdoin ottaa ohjat käsiinsä, syntyy maailman mahtavin oopperan (ja Valhallan) lopetus!
14. Valinnan vaikeuksia tässäkin... Mutta kyllä Kathleen Ferrier olisi paras Mahler-laulajattarista! Videolla vain pätkä.
15. Sibeliuksen nerokasta minimalismia, laulu loosia suljettaessa.
16. Kaunista, kaunista, dissonansseineen kaikkineen. Sopii hartaudenharjoitukseen yhdessä Allegrin kanssa...
17. Moderni musiikki voi olla kaunista! Mietin tähän kohtaan Klamin Laulua Kuujärvestä, mutta sen kauniista järvikohtauksesta ei riitä koko paikan täyttäjäksi.
18. Jokerikortti!
Kaksi paikkaa jäljellä. Kävisikö Beethovenin Kevätsonaatti ja Schubertin Ave Maria? Ei, hyvänen aika, missä on Schumannin Dichterliebe ja Mendelssohnin Hebridit? Ja Prokofjevin 1. viulusonaatin 3. osa, tässä Oistrah ja Richter!
Peruutetaan koko juttu. Kerätään kokoon maailman 1000 kauneinta kappaletta. Veikkaan että 980 kohdalla tulee tuskan hiki...
1. Gregoriaanista: esim. Alleluia Vere tu es Rex absconditus (LU 472)
2. Guillaume de Machaut: Messe de Nôtre Dame: Sanctus (n. 1365)
3. Josquin des Prez: Déploration de Johannes Ockeghem (1497)
4. Antoine Brumel: Missa Et ecce terrae motus: Sanctus (1400-1500-lukujen vaihde)
5. William Byrd: Ave verum corpus (n. 1605)
6. Claudio Monteverdi: L'Orfeo, ooppera (1607)
7. John Dowland: Lachrymae Pavin (1612)
8. Grigorio Allegri: Miserere
9. J.S.Bach: Kantaatti 115, osa 4 sopraanoaaria "Bete aber auch dabei"
10. Carl Heinrich Graun: Montezuman arioso oopp. Montezuma (1755)
11. Mozart: Klarinettikonsertto KV 622, hidas osa (1791)
12. Johannes Brahms: Alttorapsodia (tai Deutsches Requiem: Denn alles Fleisch)
13. Richard Wagner: Götterdämmerung, 3. näytöksen loppu
14. Gustav Mahler: Das Lied von der Erde, viimeinen osa Abschied
15. Jean Sibelius: On kaunis maa (vapaamuurarimusiikkia, 1927)
16. Olivier Messiaen: L'Ascension, viimeinen osa Prière du Christ (versiot uruille tai jousille, 1933)
17. Einojuhani Rautavaara: Cantus arcticus (1972)
18. John Lennon: Because, alkuperäinen tai G.Martinin sovitus (Vanessa Mae)
Huomautuksia:
1. Voisi olla myös esim. Alleluia Adorabo ad templum sanctum tuum (LU 1251), tai suurenmoinen IX messun (Cum jubilo) Kyrie. Saman messun Agnus Dei on myös kaunis. (Minä olen tehnyt niistä maailman parhaat kuorosovitukset...)
2. Tästä ne alkoivat, moniääniset messut!
3. Josquinin kauniissa muisto-motetissa mainitaan muitakin Ockeghemin oppilaita, mm. seuraavana mainittu kollega Brumel:
4. Tämän 12-äänisen messun laulaa hienosti mm. Tallis Scholars.
5. Byrdiltä olisi paljon valittavaa, mutta tämä intiimi pikku motetti on kerta kaikkisen suloinen.
6. Suurenmoista musiikkia alusta loppuun!
7. Hienoin laulusäveltäjä ennen Schubertia!
8. Se. Saisi jatkua vaikka ikuisuuksiin.
9. Bachilta olisi toki voinut valita mitä tahansa, vaikka Matteus-passion alkukuoron tai aarian Erbarme... Mutta tämä aaria on niin erikoinen, että panin sen tähän listaan. Harnoncourt tekee sen kyllä liian nopeasti.
10. Fredrik Suuren hovisäveltäjä teki isäntänsä librettoon hienon teoksen.
11. Mozartilta voisi valita kymmeniä, esimerkiksi Laudate Dominum tai g-mollikvinteton osia tai konsertto huilulle ja harpulle jne. Mutta jos vuoripuronkirkasta kauneutta joku haluaa, niin tässä sitä on.
12. Alttorapsodiasta videolla jälkipuoli. Kököllä tavalla koostettu...
13. Kun Brünnhilde vihdoin ottaa ohjat käsiinsä, syntyy maailman mahtavin oopperan (ja Valhallan) lopetus!
14. Valinnan vaikeuksia tässäkin... Mutta kyllä Kathleen Ferrier olisi paras Mahler-laulajattarista! Videolla vain pätkä.
15. Sibeliuksen nerokasta minimalismia, laulu loosia suljettaessa.
16. Kaunista, kaunista, dissonansseineen kaikkineen. Sopii hartaudenharjoitukseen yhdessä Allegrin kanssa...
17. Moderni musiikki voi olla kaunista! Mietin tähän kohtaan Klamin Laulua Kuujärvestä, mutta sen kauniista järvikohtauksesta ei riitä koko paikan täyttäjäksi.
18. Jokerikortti!
Kaksi paikkaa jäljellä. Kävisikö Beethovenin Kevätsonaatti ja Schubertin Ave Maria? Ei, hyvänen aika, missä on Schumannin Dichterliebe ja Mendelssohnin Hebridit? Ja Prokofjevin 1. viulusonaatin 3. osa, tässä Oistrah ja Richter!
Peruutetaan koko juttu. Kerätään kokoon maailman 1000 kauneinta kappaletta. Veikkaan että 980 kohdalla tulee tuskan hiki...
maanantai 20. joulukuuta 2010
Klarinettikonsertto ja muut nätit...
Joulunajan mukakiireessä jäi yksi päivämäärä muistamatta. Se on 5.12. Tuona päivänä 219 vuotta sitten kuoli Wienissä "mainio hra Trazom", kuten kuuluisa vainaja itseään joskus nimitteli. Asia muistui mieleen bloggari ja ammattitoveri Äijän tämänpäiväisestä kirjoituksesta.
Tein 1991 koko vuoden kestäneen radiosarjan Mozartin viimeisestä elinvuodesta. Sen osasta 49 alkaen käsittelen säveltäjän viimeisen kuukauden tapahtumia. Yritän saada luvan sijoittaa nettiin näitä ohjelmia mp3-muodossa, mutta luettavana siellä on jo iso joukko Mozartia ja muita 1700-luvun asioita käsitteleviä tekstejä.
Äijä liitti juttuunsa videon Mozartin klarinettikonserton hitaasta osasta. Se on epäilemättä yksi maailman suurenmoisimmista yksittäisistä sävellyksistä, ja yksi säveltäjänsä viimeisistä. Jos pitäisi (älytöntä kyllä) laatia lista kymmenestä suurenmoisimmasta sävellyksestä tai sen osasta, tuo jaloimmista jaloin sävellys olisi ilman muuta mukana. Mitähän niitä olisi...
1. Mozart: Klarinettikonsertto, 2. osa (1791)
2. Byrd: Ave verum corpus
3. Mozart: Requiem, osa Lachrymosa
4. Brahms: Alttorapsodia tai Requiemin osa Alles Fleisch
5. Messiaen: L'Ascension, osa Ylösnousevan Kristuksen rukous (urut tai orkesteri)...
Mietitäänpä vähän ja palataan asiaan.
Tein 1991 koko vuoden kestäneen radiosarjan Mozartin viimeisestä elinvuodesta. Sen osasta 49 alkaen käsittelen säveltäjän viimeisen kuukauden tapahtumia. Yritän saada luvan sijoittaa nettiin näitä ohjelmia mp3-muodossa, mutta luettavana siellä on jo iso joukko Mozartia ja muita 1700-luvun asioita käsitteleviä tekstejä.
Äijä liitti juttuunsa videon Mozartin klarinettikonserton hitaasta osasta. Se on epäilemättä yksi maailman suurenmoisimmista yksittäisistä sävellyksistä, ja yksi säveltäjänsä viimeisistä. Jos pitäisi (älytöntä kyllä) laatia lista kymmenestä suurenmoisimmasta sävellyksestä tai sen osasta, tuo jaloimmista jaloin sävellys olisi ilman muuta mukana. Mitähän niitä olisi...
1. Mozart: Klarinettikonsertto, 2. osa (1791)
2. Byrd: Ave verum corpus
3. Mozart: Requiem, osa Lachrymosa
4. Brahms: Alttorapsodia tai Requiemin osa Alles Fleisch
5. Messiaen: L'Ascension, osa Ylösnousevan Kristuksen rukous (urut tai orkesteri)...
Mietitäänpä vähän ja palataan asiaan.
perjantai 17. joulukuuta 2010
Joulun kertomukset ovat yleispäteviä, ja läntisen kulttuurin ydintä
Media pursuaa taas kiivasta keskustelua joulusta ja joulujuhlista. Saako laulaa Enkelitaivaan? Saako olla seimikuvaelma tai joulukertomus? Saako laulaa joululauluja? Pitääkö joulukuusi, tontut, pukki ja enkelit kieltää? Kiihkeässä väittelyssä esitetään välillä väitteitä jotka naurattaisivat, ellei päällimmäisenä kaiken aikaa olisi kauhu ja pelko suomalaisen ja eurooppalaisen perinteen typistämisestä.
Useimmissa tapauksissa kristillisen joulun kieltämistä perustellaan maahanmuuttajilla, joilla tässä tapauksessa useimmiten tarkoitetaan muslimeita. Muslimien kantoja ei kuitenkaan paljon esitellä, ja kuinka voitaisiinkaan, kun niissä esiintyy koko kirjo fanaattisimmista julistuksista aina sopeutuvimpiin ja liberaaleimpiin käsityksiin asti. Minulle on tullut sellainen käsitys, että fanaattisimman islamismin kannattajia on muslimeista vähemmistö, ja että uuden kotimaansa tapoihin sopeutuvat eivät paljon asialla elämöi, varsin ymmärrettävistä syistä. Sitä paitsi islam tunnustaa Jeesuksen profeetaksi, eikä näinmuodoin voi mitenkään demonisoida häntä.
Luulenpa, että tässä asiassa käytetään muslimeja suruttomasti hyväksi, vieläpä niputtaen heidät yhdeksi suureksi ja vaikutusvaltaiseksi kansanryhmäksi. Todelliset fanaatikot ovat supisuomalaisia, "edistyksellisiä" ja kristinuskon vastaisia "vapaa-ajattelijoita" (vai miksi heitä tulisi nimittää, kun jokainen nimitys myös koetaan vihamieliseksi). Tällainen kiihkeä asenne on levinnyt nuorten aikuisten pariin hyvin tehokkaasti, ja näyttää olevan jopa vallitsevana yliopistoissa ja oppia saaneiden parissa. Myös opettajien joukossa on näitä fanaatikkoja, jotka vetoavat milloin mihinkin yleishyödylliseen ja tasapuolisuutta näennäisesti tukevaan ajatteluun.
Merkillinen yleispiirre tämän kovaäänisen vähemmistön keskustelutavassa on, että opinsaannista huolimatta joulua ja kristillistä perinnettä käsiteltäessä kirjoitustyyli taantuu melkein lapsen tai varhaismurrosikäisen tasolle. Puhutaan "jeesuksista ja muista saduista", ja näytään oltavan autuaan tietämättömiä koko eurooppalaisen kulttuurin keskeisimmästä ja vaikuttavimmasta perinteestä. Tällaista kielenkäyttöä näkyvät harrastavan jotkut professoritasonkin edustajat, ainakin Hesarin "raadin" äskettäin julkaistuissa kannanotoissa.
Ei tämä vouhotus tähän jää, siitä voi olla varma. Joku vuosi sitten paheksuttiin itsenäisyyspäivän ja uudenvuoden julkisia juhlia, jossa Jumala ompi linnamme -laulun lisäksi paheksuttiin myös kansallislaulua "ulkomaalaisia ärsyttävänä", ja lippua jossa on kristillinen symboli. Paheksujat olivat taatusti suomalaisia, mutta käyttivät tukenaan fiktiivisiä maahanmuuttajia ja ulkomaalaisia. Tämä jatkuva melske masentaa, huolestuttaa ja pelottaa. Yleiseltä sivistyneisyydeltä ollaan pudottamassa pohjaa pois, ja tyhjentyvän "meemin" tilalle tulee hyvin nopeasti uusi, joka voi olla entistä paljon pahempi.
Joulun kertomuksilla on yleispätevyyttä ja lohduttavuutta kauas yli ahtaiden uskonnollisten rajojen. Fanaatikot haluavat riistää ne kansan suurelta enemmistöltä. Ehkäpä vielä ei tajuta, että aatteelliset vallankumoukset tuovat harvoin mukanaan menetettyjä arvoja korvaavaa ainesta. Pimeys laskeutuu maan ja kansan ylle.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)