Kuka on kuvan söpö mies?

Tein 60-70-lukujen vaihteen tienoilla muotikuvauksia eräälle pienelle putiikille. Negatiiveja skannatessani (ja joutavia tuhotessani) törmäsin sarjaan joka tehtiin Katajanokalla romutusta odottelevassa ruosteisessa laivassa. Etsin todella usein vähän ränsistyneitä takapihoja ja muuta romanttista urbaania kuvien taustoiksi. Ruostelaivasarjassa huomioni kiinnittyi miespuoliseen mannekiiniin, joka tuntuu kovin tutulta.

Jos nuori mies on se joksi häntä ainakin aluksi arvelin, hänen täytyy olla mukana persoonakohtaisista syistä, esimerkiksi boutiquenomistajan tuttavana. Hänellä oli tuolloin sen verran kova boomi harrastusalallaan, että tuskin hän ihan vain palkattuna esiintyisi kuvissa. Kasvoiltaan hän on minulla vähän pyöreämpi kuin monissa saman aikaisissa netistä löytyneissä kuvissa. Alla on toinen kuva, jossa kasvot ovat selvemmin nähtävissä.
En yleensä välttämättä tiennyt mallien nimiä, tai en ainakaan merkinnyt niitä muistiin. Näin ollen myös kuvien nainen on minulle Nescio. En toki odota että kukaan lukijoistani häntä tunnistaisi, mutta kaiken varalta kysyn kumminkin.

Aino Foster Jenkins

Kuvissa amerikkalainen Florence Foster Jenkins ja Aino Ackté, mielivaltaisessa järjestyksessä.

Kuuntelin Ykköseltä juuri 1900-luvun alkupuolen suomalaisia levytyksiä, Aino Acktéta ja Wäinö Solaa. Pakko sanoa taas kerran ihan suoraan: he lauloivat kaameasti ja huonosti! Vaikka kuinka ottaisi huomioon alkeellisen levytystekniikan, kaiun puutteen ja muun sellaisen retuššoivan kuorrutuksen, nuo levyt riisuvat laulajan aivan alasti. Pienetkin virheet tekniikassa ja esityksessä korostuvat karrikatyyrimaisesti.

Ei ole ollenkaan kysymys taiteellisten käsitysten muuttumisesta. Heidän tekniikkansa ja sävelpuhtautensa suhteen voi esittää kritiikkiä ilman että kysymys on "taiteellisista" käsityksistä. Väitän, etteivät Ackté tai Sola pääsisi alkueristä jatkoon missään nykyajan valtakunnallisessa laulukilpailussa. Mikäli sitten pääsisivät edes alkukilpailuun. Yhtäläisyydet Florence Foster Jenkinsin kanssa ovat ilmeiset.

Tiedän, että moni taidemusiikin hienostoon kuuluva suuttuu tästä pahanpäiväisesti. Voihan se tietysti olla anakronistista vertailla menneen ja nykyajan laulajia, mutta toisaalta: eikö ole pienoinen ristiriita varhaisvaiheemme laulajattarien tekniikan ja heidän ylvään omahyväisyytensä ja itserakkautensa välillä?

Kauan sitten tulin tokaisseeksi, että koska muistan oikein hyvin juhlitun Anja Ignatiuksen soittamassa Sibeliuksen konserttoa, arvelen että tänään meillä on puolen sataa 15-vuotiasta jotka selviytyvät samasta konsertosta ainakin teknisesti ottaen paremmin. Nousihan haloo silloinkin, ja minulle kerrottiin etten ole persona grata musiikkiylhäisömme keskuudessa. En osaa tuosta ihmeemmin suuttua, kun en siihen hienostoon ole koskaan kuulunutkaan.

"Urasi kannalta ei ole eduksi, jos laulat tuon Rydmanin lauluja", kerrottiin Ylessä pian neljäkymmentä vuotta sitten eräälle nuorelle oopperalaulajattarelle. Minullekin tuosta ulkopuolella olosta on ollut hyötyä. Ei rahallista, päin vastoin. Mutta ainakin on joutunut jokaista ratkaisuaan miettimään vähän enemmän, valtavirrassa valumisen sijaan...

Natura-ryöstö

Tämän maanantain 11.4. MOT-ohjelma kävi läpi Natura-suunnitelmaa ja sen syntyä yhden esimerkkitapauksen avulla. Esityksestä kävi ilmi, että ympäristöviranomaiset ja -poliitikot ovat tehneet alusta pitäen raskaita virheitä, hämäyksiä, jälkikäteisiä muutoksia päätöksiin, ynnä muita laittomuuksia. Kuten monet maanomistajat ovat alusta pitäen epäilleet, Natura-menettelyyn on mahtunut paljon kierouksia, ja osoitettiinpa sekin miten Korkeimman hallinto-oikeuden tuomarit kesken kaiken muuttivat valituksen käsittelyn perusteita.

Jos MOT:n ohjelman väitteet pitävät paikkansa, oikeus ja kohtuus olisi käynnistää laaja operaatio Natura-rikosten ja laillistetun maanryöstämisen tutkimiseksi. Muussa tapauksessa MOT:n toimituskunta on haastettava oikeuteen vakavasta rikkeestä ja viranomaisten halveksunnasta, tai miten nuo lakitermit sitten kuuluisivatkin.

Jos MOT:n toimitusta ei haasteta oikeuteen, sen väitteet on epäsuorasti tunnustettu oikeiksi. Mikäli minkään laista tutkimusta ohjelman paljastamista asioista ei sitten käynnistetä, viranomaisten totalitaristinen mielivalta maankäyttöasioissa tulee jatkumaan. Elämmekö kafkalaisessa maailmassa?

Anna koskematonta luontoa ihmettelemässä

Iltalehden viikkoliitteessä Anna Abreu kertoo nauttineensa luonnon koskemattomuudesta. Hän oli Thaimaassa tekemässä uuden levynsä promokuvia niin pienellä saarella, että siellä oli vain yksi ravintola, yksi baari, kaksi rantaa ja muutama bungalow. "On hienoa huomata, että maailmassa on vielä jotain näin koskematonta", Anna huokaisee herkistyneenä.

Mielenkiintoista miten venyviä käsitteet voivat olla. Keskeltä "koskematonta luontoa" mennään kuvausten välillä koskemattoman luonnon ravintolaan syömään, ja otetaan iltapäivädrinksut koskemattoman luonnon baarissa... Olen joskus lukenut sellaisen ehdotuksen, että Ruoveden Helvetinkolulle olisi vedettävä autotie, ja koskematonta villiä luontoa katsomaan tuleville pitäisi rakentaa parhaalle näköalapaikalle parkkitilat ja ravintola/kioski...

Täytyyhän ihmisten päästä nauttimaan koskemattomasta luonnosta! Se on vain käymässä niin harvinaiseksi, että parkkipaikan takainen villinä kasvava joutomaakin on monelle kesytöntä koskematonta luontoa.

Mieleen tulee vain kysymys, kuinka tyytyväisiä Anna ja muut koskemattomaan luontoon kaipaavat olisivat, jos sellaiseen joskus eksyisivät? Siis sellaiseen jossa ei ole edes yhtä ravintolaa eikä - kauhistus - minkäänlaista baaria! Kaupunkilaista sydäntä alkaisi nopeasti kouristaa pelko ja kauhu: entä jos täällä on vaikka villejä eläimiäkin, jotka karjuvat uhkaavina yössä...

Kuin salama! Skandaali Pernambuco-oopperan esityksessä!

Helsingin Yhtenäiskoulussa tein oppilaille "oopperoita", näytelmiä ja kantaatteja. Lukuvuonna 1970-71 vein V luokan kanssa televisioon heille tekemäni oopperan "Kuin salama..." (Katkelma oopperasta Pernambuco, kirjoittanut pakinoitsija Olli). Valitettavasti teevee ei välittänyt säilyttää nauhaa; jäljellä on vain harjoituksissa ottamiani kuvia ja ääninauhan kopio. Ooppera alkaa näin:Pernambuco (Jan Rydman) on laulaen, orkesterin säestämänä kohottanut tikarinsa surmatakseen rakastettunsaOlivian (Tytti Markkula), joka laulaen, orkesterin säestämänä huutaa apua. Hänen ystävättärensäZinaida (Marja Aalto) juoksee laulaen, orkesterin säestämänä etsimään apua, huomaamatta että kunnon miesOrinoco (Tomi Päiväläinen) jo laulaen, orkesterin säestämänä on rientämässä avuksi.

Kuten huomataan, päähenkilöiden hahmot edustavat oopperataiteen eri aikakausia. Samoin tekee myös kuoro. Poikavaltaisen luokan tytöt ovat jonkinlaisia viikinkiamatsoneja tai oikeammin valkyrioita,
kun taas pojat muodostavat kolme ryhmää, roomalaiset soturit, kreikkalaiset soturit, ja jääkiekkosoturit (mustine silmineen ja laastaroituina):




Ooppera etenee "kuin saalamaa" aarioiden ja kuorokohtausten siivittämänä. Kukin päähenkilö laulaa (liikkumatta omilta paikoiltaan) aarioita odotettavasta surmatyöstä: "Mää iisken, iihihiihi-hiisken petolliseen sun syydämeen tän tii tän tii tän tiikarin!", kuoro toteaa väliin "Kuin saalamaa...", ja kumpuaapa neito Zinaidalta herkkä ariosokin "Mä juoksen kuin lentää lintu pieno, min kaikuu laulunhelkkä vieno, kun kaukaa sinivuorten takaa aurinko säteitänsä jakaa..."

Tässä tilanne kun asiat oopperassa vielä ovat hyvin, tai siis hyvin huonosti...
Sitten tapahtuu skandaali. Lavalle kiipeää isäntämies Taavetti Kallenpoika Mähönen, joka ilmoittaa, että "se on niin halavatun pitkäpiimäinen salama että teillä on sitä varrotessa aikaa reilata minunkin asiani!", ja ryhtyy puhumaan Puhunperän tieossuuskunnan papereista jotka ovat viipyneet Helsingissä vuosikausia, ja ilmeisesti joutuneet tänne oopperatalon käsiteltäviksi. Kaikki menee hösseliksi, ja Taavettiinkin tarttuu oopperan henki, kun häntä kuoron toimesta raahataan pois näyttämöltä: "Paperit tänne! Kuin saalamaa..."

Tarkkasilmäinen havainnoija voinee Tieteen päivien edesmenneen pääsihteeri Pernambucon lisäksi bongata kuvista mm. arkkitehti Ilosen, toimittaja Leikolan ja kirjailija Nummen...

Mies palaa työmaalle silmä mustana

Vuoden 1971 negatiivien skannauksessa törmäsin hauskaan kuvaan. Autossa istuvalla herrasmiehellä on silmä mustana, ja ympäristö vaikuttaa hyvin talviurheilumaiselta. Rakennukset kuuluvat Pohjan pitäjässä sijaitsevalle Kisakeskukselle, jossa Helsingin yhtenäiskoulun luokat kukin vuorollaan kävivät viettämässä talvisia urheilupäiviä. Auton herrasmies ei suinkaan ole saanut mustaa silmäänsä kotiväkivallan seurauksena, vaan on tulossa ottelusta. Hän on HIFK:n jääkiekkoilija, keskushyökkääjä numero 16, Jorma Rikala, kouluni voimistelunopettaja.

Kuvan ottamisen aikaan Rikala oli jo kaksinkertainen Suomen mestari. Tänä vuonna oli tulossa pronssia, samoin seuraavana. Kolmas mestaruus tuli 1974. Myöhemmin hän valmensi HIFK:ta, ja johdatti joukkueen mestariksi 1980 ja 1983. Varsinainen maalitykki Rikala ei ollut, mutta esimerkiksi alivoimapelissä hänen ketjunsa oli sitkeä ja loistava. Vaikka Rikala sai 1980 vuoden parhaan valmentajan palkinnon, ja johti joukkueen kahteen Suomen mestaruuteen, hänestä ei syystä tai toisesta koskaan tullut varsinaista kiekkoilun kiintotähteä tai legendaa. Googlasin jääkiekkosivustoja, ja löysin hänestä myös vastustajien ylistäviä mainintoja. Ennen kaikkea häntä kuvattiin hienoksi ja sympaattiseksi ihmiseksi. Ja pitkäaikaisena opettajatoverina voin yhtyä tähän. Ehkä on niin, että media rakastaa outoja, raakoja ja väkivaltaisia tyyppejä enemmän.

Rikala oli kunnioitettu, rakastettu ja hieno opettajatoveri ja opettaja. Hänen herkkyytensä huomasin joskus, kun olin tehnyt uuden romanttisen laulun. Esitin sellaiset koulussa usein ensimmäisenä hänelle, ja havaitsinpa jonkun kerran raavaan taistelijauroon silmissä hienoista kosteutta. Tällaiset ominaisuudet saattavat useinkin osua samaan henkilöön. Ensimmäisenä tulee tietysti mieleen kaikkien aikojen painija, helläluonteinen Aleksandr Karelin, runouden ja kirjallisuuden ystävä ja opetustieteiden kandidaatti.

Kuvaan palatakseni, en harmikseni löytänyt yhtään Kisakeskus-kuvaa Rikalasta niiltä kerroilta kun hän palasi työmaalle purukalustoa menettäneenä. Rikalan paluu matsista olikin aina sekä oppilaitten että opettajien suosima veikkausten kohde. Mutta oli hauska palata näihin muistoihin juuri tällä hetkellä kun HIFK pitkästä aikaa on jälleen taistelemassa Suomen mestaruudesta.
Lisäys: Tässä kuvassa Rikala on Kisakeskuksessa 1973 esikoiseni luokan kanssa. Syöpään kuolleen urheilijapoikani aarteisiin kuului - kiitos Rikalan - sekä legendaarisen Carl Brewerin että maalivahti Wetzellin maila. Calle B. oli se mies, joka käytännössä perusti kovaa ja sitkeästi pelaavan HIFK:n maineen, sekä pelaajana että valmentajana. Sen maineen mukaisesti pidettiin 70-luvulla itsestään selvänä sitä, että mikäli IFK oli jotakin Färjestadia vastaan pelatessaan 3. erän alkaessa tappiolla 0-5, se voittaisi lopulta 6-5. Ja näin tapahtui. Ja saattaa tapahtua vieläkin, kun loppuottelut käynnistyvät Jyväskylää vastaan...

Palanut kirkko

Skannatessani negatiiveja vuosilta 1970-71 törmäsin yllättäen kahteen kuvaan, joita en muistanutkaan ottaneeni. Ne esittivät palaneen kirkon sisätiloja alttariseinälle itään ja pääovelle länteen:


Ainoa palanut kirkko Helsingin lähiseuduilta jonka muistin oli Karjalohjan kirkko, ja googlattuna asia varmistui. Olin siis melko tuoreeltaan käynyt paikan päällä katsomassa näitä surullisia raunioita. Aika lailla surulliseksi tulin myös, kun näin millainen tämä 1860 valmistunut kirkko on tänään (kuva on Wikimedia Commonsista):

Kirkko on katettu, ja sinne on rakennettu penkit. Lehterit pylväineen on poistettu. Miljöö on minimalistinen, ja itse asiassa se on lattiapinnaltaan aivan liian leveä, ollakseen akustisesti tyydyttävä. Aika karmaisevia olivat tiedot raunioiden historiasta. Ne seisoivat paikallaan, kunnes puut ja ruohot valtasivat sen. Vasta 1987 Museovirasto ilmoitti, että rauniot on suojattava enemmän rapautumisen estämiseksi. Vaihtoehtona ilmoitti Pioneerikoulu, että se voisi harjoitustyönä räjäyttää kirkon rauniot. Sen Museovirasto kumminkin torjui. Kirkkosali katettiinkin 1990-91, mutta siinä onkin sitten lähes kaikki.

Mielenkiintoista on, että Museovirasto vaati kirkon kattamista, vaikka rapautuminen oli jo pitkällä. Paljon kuuluisamman raunion, Pälkäneen vanhan kirkon kattaminen samasta syystä on taas ollut viraston mielestä tuomittavaa, vaikka rakennus onkin huomattavasti pienempi kuin Karjalohjan kirkko.

Pälkäneen rauniokirkko on ollut suomalaisen perinteen kannalta häpeäpilkku jo viimeiset 182 vuotta. Kirkkoa kohdannut vandalismi paikallisen asujamiston taholta oli sitä luokkaa, että Z. Topeliuskin puuttui asiaan julkisesti. Vähitellen raunioita on alettu kunnioittaa, onhan kirkko jo yli puolen tuhannen vuoden ikäinen - ja sentään kirkkonakin toiminut yli 300 vuotta. Mutta että kirkko katettaisiin, ehkäpä muutenkin restauroitaisiin, se on Museovirastolle kauhistus. Se suojelee raunioita, ei ehjiä taloja. Rauniot ovat romanttisia, jälleenrakennuksista puuttuu joku ihmeellinen ja salaperäinen "aitous"...

Verkossa oli ainakin vuosia sitten "kirkonpolttamis"-sivusto, nykyisen "eroa kirkosta"-sivuston selvä edeltäjä. Tässä ylen huonossa henkisessä ilmapiirissä voivat vanhat kirkot joutua yhä suurempaan vaaraan. Yllätin itseni ajattelemasta, että jos Pälkäneellä sattuisi olemaan riittävästi muslimeja, annettaisiin raunio heille. Muslimeilla sentään periaatteessa on kunnioitus ainakin joitakin pyhäkköjä kohtaan... Tosin, huomautti siihen mediaan perehtynyt parempi minäni, muslimithan räjäyttelevät innolla moskeijoita, mikäli ne ovat eri lahkokunnan omistamia... Pitänee sittenkin mieluummin luottaa johonkin ihmeen synnyttämään kristilliseen herätysliikkeeseen, joka hamassa tulevaisuudessa saattaisi muuttaa asioiden tärkeysjärjestystä.