Kuka teki näin huonon sävellyksen?

Eilen illalla olin palaamassa Helsingistä nostalgisen tapaamisen jälkeen. Vanhan kouluni, sen jossa opetin kaksikymmentä vuotta, 60-vuotisjuhla ja siellä kohdatut ihmiset olivat mielessä. Ilma oli lämmin, aurinko vielä korkealla, kevät oli muuttunut alkukesäksi, ja vanhalla autollani oli kevyt ja mukava ajaa.

Tuusulantiellä ja Kehä kolmosella aloin ihmetellä sitä musiikkia, jota Ylen ykkönen lähetti. Siinä oli solisteja, kuoro ja orkesteri, ja sen sävy oli ilmeisen juhlallinen. Vähän ajan kuluttua aloin erottaa sanoja. Ne olivat latinaa, perinteistä messun tekstiä, ja huomasin että Gloria-osa oli päättymässä ja Credo, uskontunnustuksen teksti alkamassa.

Solistit huusivat kovaa, kuorolla oli välillä hyvin arvovaltaisia fuugajaksoja, ja orkesteri paukautti aina väliin mahtavia tehoja. Tyylilaji oli outo, ja musiikin sijoittaminen historiallisiin kehyksiin oli vaikeaa. Oli kuin joku romanttisen ajan säveltäjä olisi tavoitellut arvokkaan tuntuista vanhempaa tyyliä.

Mutta merkillisintä musiikissa oli, että sen melodiat, teemat ja sävelaihelmat olivat täysin persoonattomia, luonteettomia ja yhdentekeviä. Ne kulkivat ylös ja alas, vailla minkäänlaista jännitettä. Ne eivät johtuneet mistään, eivätkä johtaneet mihinkään. Melskeinen Gloria-osan päättänyt fuuga oli kuin oppikirjasta, teknisesti pätevä mutta sisällältään puiseva ja yhdentekevä.

Mitkään messutekstin kohdat eivät erottuneet tyylilajin kannalta toisistaan. Siinä missä jo barokin säveltäjät tajusivat mystiikan Credon jaksossa "Et incarnatus est de Spiritu Sancto", eli Kristuksen sikiäminen Pyhästä Hengestä, ja he kirjoittivat kohdan aivan erityisen huolella ja melskaamatta, tämä messusäveltäjä jatkoi massiivista tulitustaan, ja kun hän  pääsi sen jatkolauseeseen "et homo factus est" ("tehtiin ihmiseksi"), säveltäjä toi sen ihmisen esiin kuin nykyisissä viihdeohjelmissa pyrotekniikan ja melskeen saattamana.

Sanctus (Pyhä) eteni kuin amerikkalaisten panssarivaunut Irakin aavikkosodassa, eivätkä loputkaan jaksot oleellisesti eronneet siitä. Tasapaksua tahnaa tuli kuin makkarakoneen suuttimesta. Sanalla sanoen: teos oli toki ammattimiehen tekoa, mutta armottoman luonteeton, persoonaton ja kökkö. Eli yksinkertaisesti mahdottoman huono.

Hämeenlinnan tienoilla sain vastauksen ihmettelyyni. Ranskasta lähetetyn kansainvälisen konsertin päänumero ja päätös oli Messa di Gloria, säveltänyt — — — —  Giacomo Puccini! Puccini, tämä sulavien ja hienojen melodioiden mestari, joka osasi käsitellä myös orkesteria niin ettei se häirinnyt herkimpiä kohtauksia!

*

Vasta tähän saakka kirjoitettuani tätä elämäni huonointa arvostelua kävin netistä katsomassa mistä Puccinin messussa oikein oli kysymys. Jotain selvisikin selitykseksi. Messu on Puccinin opiskeluajan päätöstyö vuodelta 1880, esitetty tuoreeltaan ihan kiitoksia saaneena, mutta seuraavan kerran vasta sotien jälkeen. Ja nyt se oli siis otettu juhlakonsertin pääteokseksi. Säveltäjä oli taatusti kuullut Verdin huikeanhienon Requiemin seitsemän vuoden takaa, mutta mitään vaikutteita hän ei siitä näköjään saanut.

Vasta 16 vuotta myöhemmin Puccini oli tavoittanut Bohèmen taivaallisen tason, ja sitten tulivat Tosca ja Butterfly. Tästä 22-vuotiaan nuoren säveltäjänalun teoksesta en olisi osannut arvata, kuinka hienoja töitä hän kypsyttyään kykeni kirjoittamaan. Ammattitaitoinen, mutta melko lahjaton, olisi ollut silloinen tuomioni.

Jota tietysti olisin saanut katkerasti hävetä myöhemmin...

Hyvästi Takkirauta ja Äijä ja monet muutkin

Bloggeri Ruukinmatruuna on lopettanut bloginsa yllättäen. En lähde tarkemmin kuvailemaan kirjoittajaa tai hänen ajatustapaansa. Häntä seuranneet tietävät Ruukinmatruunan, niille jotka eivät häntä tunteneet tiedoista ei enää ole mitään hyötyä. Blogia ei enää voi lukea.

Takkirauta-blogi jakoi mielipiteitä, mutta minulle se oli tärkeä, aina niistä ajoista lähtien kun häneen törmäsin, häneen ja hänen kirjoituksiinsa juutalaisuudesta ja sen jumalista. Olen surullinen tämän menneen ajanjakson päättymisestä, ja toivon että kirjoittaja kuitenkin on hengissä ja voi kelvollisesti. Ehkä häneen vielä joskus törmääkin, toisissa yhteyksissä.

Toinen pitkään seuraamani blogi päättyi jo viime vuonna, samoin aivan yllättäen. Sitä kirjoitti muuan länsisuomalainen maalaiskanttori nimimerkillä Äijä. Hänen näkökulmansa maailmaan oli aivan erilainen kuin Ruukinmatruunan, mutta kun kysymys oli luovasta kirjoittamisesta ja klassisesta musiikista, se ulottui silti yhtä korkeisiin ilmakehän kerroksiin kuin Rautarouvan katse. Ikävää jää pitämään, on kuin pitkäaikaiset ystävät olisivat kuolleet.

Minun on myös arveltu lopettelevan tätä omaa palstaani, kun juttuja on syntynyt kovin harvoin, niiden sävy on viime aikoina ollut vähän tuskastunut, ja kirjoittajan ikäkin on jo melkoinen. Mutta en lopeta. On vain ollut rutkasti töitä tämän tulevan jäämistöni kanssa. Kyllä aion vielä palata, koska aiheita on loputtomiin, ja koneen ääressä kumminkin istun kaiket päivät. Mutta ne työt on ensin tehtävä joita muut eivät puolestani voi tehdä.

Hyvä bloggeriesikuva minulle on professori Pentti Murole, joka on mikäli mahdollista vielä minuakin vanhempi, ja jonka kokemus ja ajatukset esimerkiksi kaupunkisuunnittelusta ovat aina yhtä kiinnostavaa luettavaa.

Voi hyvä luoja näitä ihmisiä

Minua vaaditaan päivittäin kirjoittamaan nimeni johonkin listaan. Omaantuntooni tai muihin ominaisuuksiini vetoavien kuvien avulla osoitetaan konkreettisesti mikä asia milloinkin tulisi lopettaa. Tänään minua innostettiin lopettamaan pikkutyttöjen naittamisperinne Burkina Fasossa. Ehkäpä burkinafasolaiset olisivat säikähtäneet nähdessään minun ja monen muun nimen adressissa. Lopettaneet oitis meidän mielestämme pahat tapansa. Mutta monet ovat puolestaan esittäneet, että kaukomaiden ihmisten omituiset tavat johtuvat heidän kulttuuristaan, joka on ihan yhtä hyvä kuin meidänkin. En siis kirjoittanut nimeäni. Tämän johdosta on ymmärrettävää, jos minun näin arvellaan kovasti kannattavan afrikkalaisia lapsimorsiamia.

Minua pyydetään myös jatkuvasti ilmaisemaan kannatukseni sille, että hallituksen toimet kumotaan joukkovoimalla. Jotenkin vain muistelen että perustuslaissa pidettäisiin kumouksellista toimintaa pahana asiana. Siihen asti kunnes minut saadaan vakuuttuneeksi perustuslain sortoluonteesta olen iloinen siitä että hallituksella on käytössään joukkoja ja tarvittaessa vähän kättä pitempääkin. Ikkunalasiliikkeet voivat olla iloisiakin joukkovoiman osoituksista, mutta vakuutusyhtiöt tuskin. Olen vakuutusyhtiöitten puolella, ja kannatan järjestysvaltaa. Tämän johdosta on ymmärrettävää, jos minun näin arvellaan olevan pahuuden puolella ihmisiä vastaan.

Tämän päivän Ilta-Sanomat julkaisi koko sivun kokoisen hälytyksen suomalaisen lastenelokuvan mahdollisesta rasistisesta luonteesta. Siinä näet tuhmat possut tekevät maihinnousun lintujen saarelle, ja ne linnut ovat vihaisia. Laura Gladin ja Taneli Topeliuksen jutuissa luetellaan lukuisia syitä elokuvan kuohuttavan pahalle sisällölle. Perusjuoni osoittaa selvästi, että elokuva on maahanmuuttovastainen, ja näinollen rasistinen. Linnut ovat rasistisen epäluuloisia tulokkaita kohtaan, vaikka nämä ensi alkuun käyttäytyvätkin kiltisti. Sitten possujen pahat aikeet paljastuvat, ja linnut alkavat syyllistyä väkivaltaisuuteen.

Onhan se nyt selvää, ettei Amerikassa tykätä massiivisen maahanmuuton käsittelemisestä. Vain pieni vähemmistö siellä saattaa olla eri mieltä, intiaanit nimittäin. Mutta mitäpä heistä, juoppolalleista, oppivat hyvin meidän tapamme.

Toimittaja Topelius moittii elokuvan tekijöitä siitä, että sen tarina saattaa antaa joillekin aiheen metelin nostamiseen. Hänen mukaansa elokuvassa tosin käsitellään "myös vihanhallintaa, vaikeiden tunteiden rakentavaa kanavoimista sekä erilaisuuden tärkeyttä ja sen hyväksymistä", mutta myös, että "käsikirjoitus ei yksiselitteisesti ota kantaa rasismia ja viharikoksia vastaan". Kaiken lisäksi elokuvassa esiintyy Mahtikotka. Topeliuksen mukaan ei otettu huomioon, että natsit käyttivät kotkaa vaakunoissaan. Tämäpä onkin raskauttavaa. Kotka esiintyy lukuisten maiden symboliikassa USAsta Venäjälle, mutta jos natsit ovat sitä myös käyttäneet, se toki on kiellettävä. Samalla voitaisiin kieltää vaikkapa tämä meidän aakkostomme, joka saattaa muistuttaa sen käytöstä Mein Kampfissa.

Siis annettakoon kivojen possujen vain rauhassa syödä lintujen munat eli heidän lapsensa, ettei joka paikassa demoneja ja kummituksia näkevät ammattiloukkaantujat vain saisi sielujensa mutaisista syvyyksistä taas ylös uusia myrkkykaasuja.

Tässä kirjoituksessa en ole yksiselitteisesti ottanut kantaa rasismia ja viharikoksia vastaan. Sen sijaan silmitöntä hulluutta vastaan olen nyt kuten monesti ennenkin kirjoittanut.

Voi perkele näitä ihmisiä...

Jotkut meikäläisetkin tästä ilmeisesti katsovat hyötyvänsä

Norjan radion jutussa kerrotaan, miten Ruotsissa on jo 50 kaupunginosaa, johon poliisi, palokunta ja ambulanssi menevät suurella riskillä. Kotouttaminen ei ole onnistunut Ruotsissakaan, kuten se ei ole onnistunut missään muuallakaan. Länsi-Euroopan suurkaupungit ovat natisemassa liitoksistaan. Ranskassa, Belgiassa, Englannissa, jopa Saksassa on yhä kasvavat sosiaaliset-kulttuuriset-uskonnolliset ongelmat. Hollanti menettää jatkuvasti parasta väestöään ulkomaille.

Vallitsevassa mediailmapiirissä tämmöisistä ei edelleenkään oikein sopisi puhua. Vahvat ideologiset suuntaukset ajavat yhä monikulttuurisuuden lisäämistä, kaikista silmille lävähtävistä tapahtumista huolimatta. Eikä asetelmaan täysin voi soveltaa edes oikeisto-vasemmisto-jakolinjoja.

Nyt on kysyttävä se oleellisin kysymys. Joidenkin on tosiasiassa hyödyttävä näistä ilmiöistä, ja hyvin merkittävästi - muutenhan ei voi ymmärtää ideologisen vyörytyksen sitkeää voimaa. Siis: KUKA JA KETKÄ HYÖTYVÄT EUROOPAN SOSIAALISESTA RAPAUTTAMISESTA?

Minulla ei ole vastausta. Minusta usein esitetyt syypäät, "kulttuurimarxistit" tai "halvan työvoiman hankkijat" eivät riitä, jo tällaiset määrittelyt tuntuvat aivan liian diffuuseilta. Salaliittoteorioiden ystävä en ole. Olisiko sittenkin tyydyttävä siihen sinänsä viisaaseen ajatukseen, jonka mukaan huonoa politiikkaa ei ensi sijassa kannata perustella pahantahtoisuudella, mikäli sen voi helpommin perustella typeryydellä?

EIKÄ OLE!

"Taideyliopisto" tyrkyttää Facebookissa minulle mainostaan, jossa sanotaan näin:

Taiteilijan koko profiili tulee muuttumaan. Taideyliopistolla on hyvä mahdollisuus rakentaa uutta taiteilijuutta ja ravistella 1800-luvulta peräisin olevaa taiteenalajaottelua.

"Taideyliopistolle" ja Väisäselle sanon kategorisesti vain, että taiteen tehtävä EI OLE puolustaa mitään yhteiskuntaa, suuntausta, ideologiaa, politiikkaa, tai mitään muutakaan aatteellista toimintaa.

Yksittäinen taiteilija ja teos toki saattaa sivuta sellaista. Mutta ei ole yhteiskunnan, yliopiston tai yksittäisen henkilön tehtävä määritellä miten taidetta saa tai tulee tehdä. Jokainen, joka ilmoittaa mikä milloinkin on "taiteen tehtävä", tukee tosiasiassa ajatusta totalitaarisesta yhteiskunnasta.

Muistamme hyvin "sosialistisen realismin" Neuvostoliitossa, ja "Entartete Kunstin" Hitlerin Saksassa. Ne muistot puistattavat.

On totta, että hyvin tehty taide vaikuttaa vastaanottajaansa. Se vaikutus voi olla myös kielteinen, vaikkapa masentavakin. Goethen Werther sai aikaan "romanttisten itsemurhien" aallon. Mutta yleensä taiteen merkitys on kauneuden lisäämisessä. Kauneuden ja siihen liittyvien myönteisten mielteiden jano on ihmisessä synnynnäinen. Kauneus, laajasti ymmärrettynä, voi piillä niin pienissä koristeissa kuin suurissa teoksissa. Se voi tulla ilmi kaikissa tyylilajeissa, se voi ylittää ahtaat genrerajat, ja yhdistää toisiinsa eri taiteenlajeja. Ooppera ja elokuva esimerkiksi voivat olla sellaisia.

Hannu Väisänen, hyvä taiteilija, tuo mainoksen vaatimuksellaan mukaan politiikan, ja siihen automaattisesti piiloutuvan sensuurin, ikonoklasmin ja ahdasmielisyyden. Ylen ikävä tapaus.

Loukkaavuuden logiikkaa

Huom. Tässä käytettiin esimerkkinimenä Muhammedia, koska se on kokemuksen mukaan eräs herkimmistä loukkaantumissytyttimistä. Muitakin nimiä tai entiteettejä voi tilalle keksiä, vaikkapa presidenttiehdokas Trumpin. Kertomusten mukaan tämän nimi liidulla piirrettynä herätti eräällä paikallisella yliopistocampuksella kauhua ja syytöksiä rasistisesta ahdistelusta. Jopa kriisiavusta on kerrottu. Myös syyttäjä Illmanin nimi voisi olla tehokas, varsinkin jos siihen lisää arveluita perityistä geneettisistä piirteistä.

Kaisa, maastohiihdon ihmemuukalainen?

Sunnuntaina 3.4. kävi jälleen kerran selväksi, että Kaisa Mäkäräinen on Suomen naisista nopein vapaahiihtäjä. Ns. asiantuntijat eivät häntä juuri arvostaneet. Jari Isometsä tykitti Ilta-Sanomissa "Suoraa puhetta Kaisa Mäkäräisen tasosta", ja sanoi että maaotteluviisikko Pärmäkoski, Niskanen, Kyllönen, Mononen ja Roponen ovat selvästi nopeampia vapaan hiihtäjiä. Ja kun kilpailun edetessä Mäkäräisen hirmuvauhti alkoi selvitä, Virpi Sarasvuolla oli vaikeuksia peitellä happamuuttaan.  Maajoukkuehiihtäjät ovat kevätväsyneitä, hän toisteli. Ja Mäkäräinen ei sitten muka ollut ampumahiihtokauden jälkeen? Viereisessä kuvassa Mäkäräinen  ohittaa Monosen ja Roposen. Hetkeä aikaisemmin olivat Nousiainen ja Lylynperä näyttäneet sunnuntaihiihtäjiltä Mäkäräisen kiitäessä ohi.

Jonkun aikaa Mononen ja Roponen kestivät Kaisan kyydissä. Tämä ei noudattanut MTV:n asiantuntijavalmentajan kaiken aikaa tööttäilemiä neuvoja peesaamisen autuudesta, vaan paineli pakoon minkä kerkesi. Ja sinnehän maajoukkuehiihtäjät jäivät. Maalissa kävi ilmi, että Mäkäräinen oli koko joukon nopein, sekunnin nopeampi kuin kisan voittanut Niskanen, ja 14 sekuntia nopeampi kuin Pärmäkoski - jotka molemmat takuulla hiihtivät täyttä vauhtia toistensa kanssa kamppaillessaan.

Niskanen jäi Mäkäräisestä vain sekunnin, mutta Pärmäkoski siis 14, Kyllönen 22, Mononen 39, Roponen 47, ja nopeimmat muista jo reippaasti yli minuutin.

Kuvaruudun mukaan Kerttu Niskanen, maajoukkueen luonnonlapsimainen ilopilleri, jäi odottamaan Kaisaa maalissa, ja halasi tätä sydämellisesti. Siinä ovatkin naishiihtäjien sympaattisimmat haastateltavat. Muut päävalmentajaa myöten pysyivät kylminä.

Kuvassa Mäkäräinen saapuu maaliin, Mononen on jo jäänyt, eikä Roposta näy.



Haastattelussa Mäkäräinen vähätteli suoritustaan, ja arveli että jos tasaiselta lähdettäisiin, Kerttu ja Krista hänet kyllä voittaisivat. Hän ymmärsi oikein hyvin, ettei suorituksesta iloitseminen olisi ollut poliittisesti korrektia. Eihän se ole soveliasta että toisesta lajista tullut taas kepittää alan parhaat erikoisnaiset. Kateus ja mustasukkaisuus heräävät, ja suoranainen ksenofobiakin, vieraanpelko.

Koska raha ratkaisee urheilussa kaikkein eniten, Mäkäräisen siirtyminen lopuiksi urheiluvuosikseen takaisin maastohiihdon pariin ei välttämättä ole sponsorien eikä liiton kannalta ongelmatonta.  Kaiken järjen mukaan se kuitenkin saattaisi olla hyvä ratkaisu. Ampumahiihdon puolella vastus kovenee yhä, ja vaikka Kaisa tilastojen mukaan yhä oli hiihtäjänä nopein kaikista, monet seikat puhuvat jatkamista vastaan. Yksin harjoitteleminen, kun "suurten maiden" isot ja kovat joukkueet pääsevät treenaamaan yhdessä ja kovasti paineistettuina, ei paranna paineensietokykyä ankarissa taisteluoloissa ja kotiyleisön ankaran menestysnälän kahleissa. Mäkäräisen mies saattaisi palata opettajantyöhönsä, mikä erään haastattelun perusteella on ehkä ollutkin perheen harkinnassa. Ja edessä ovat Lahden MM-kisat ensi vuonna. Kun suomalaisnaiset jo nyt, ainoina maailmassa, ovat antaneet massiivisen vastuksen norjalaisille, Mäkäräinen pelkkään hiihtoon keskittyen saattaisi olla kerrassaan valtava vahvistus jo ennestään hyvälle joukkueelle.

Kaisa on älykäs urheilija, ja on tottunut tekemään sitä mistä nauttii eniten. Pyydän siksi anteeksi häneltä ja kaikilta lukijoilta tätä juttua. Mutta Kaisa Mäkäräinen on sen luokan ilmiö ja legenda, ettei se jätä minua kylmäksi. Tehköön Kaisa kuitenkin siis (minusta välittämättä) omat päätöksensä, ja olkoon onnellinen valinnastaan!