Uusi Caesar-kirja yllätti minut parissa asiassa

Gaius Julius Caesar - Rooman diktaattorin monet kasvot. Toimittajat Maria Jokela ja Joonas Vanhala. Gaudeamus 2025.

Olin tietysti jo poikana lukenut Rooman historiaa, tenttinyt De bello Gallicon latinaksi, ja imenyt itseeni kaikkina vuosinani herkeämättä roomalaisuutta. Silti yllätyin, kun huomasin oppineeni muutamia merkittäviä asioita lisää tästä roomalaisuuden ikonista.

Tuore kirja koostuu erikoisesti: puolet siitä käytetään itse Caesarin elämän kuvauksiin, ja toinen puoli käsittelee hänen jälkimainettaan, kirjallisuutta, historiallisia ja poliittisia asenteita, ja (vähän hupaisesti) jopa elokuvia ja Asterixia. Minulle merkitsivät eniten kolme aihealuetta: latinan kielen normitus, meritaistelut maalla, sekä kirjallisuuden caesar-aiheet ennen Shakespearea. 

Tajusin yhtäkkiä, että Caesarin ajalla ja Suomen 1800-luvun lopulla on hämmästyttävän samanlainen asetelma keskenään nimenomaan kielen kehityksen asioista.

Suomessa kehitettiin kirjakieltä ja luotiin sanastoa, jotta voitaisiin omalla kielellä kirjoittaa sivistynyttä tekstiä ja ohjata kielenkäyttöä täsmälliseksi. Tuon ajan säätyläistö ja sivistyneistö käytti monissa yhteyksissä helpommin ruotsia ja muita kieliä. Moderni suomalainen kirjakieli syntyi tuolloin sekä kirjailijoiden että kielentutkijoiden toimesta. Siinä työssä ahersivat niin E.N.Setälä kuin Juhani Aho tai Otto Manninen, sekä esimerkiksi ensimmäisen Tietosanakirjan toimittajat, joiden kieli on hämmästyttävän nykyaikaista.

Caesarin aikana sivistyksen kieli oli kreikka. Sivistysasioissa tai vaikkapa runomitoissa tai arkkitehtuurissa ajateltiin kreikkalaisittain. Caesarin, Ciceron ja muiden puheessa kreikkalaiset ilmaisut olivat normaaleja, ja molemmat heistä katsoivat välttämättömäksi luoda eksaktia ja yhtenäistä latinan kieltä uusiin tarpeisiin. Oliko Caesar oikeasti kaksikielinen, kuten monet sivistyneet isoisien aikoina Suomessa, se ei minulle ole selvinnyt.

Samalla tavalla kuin suomi muuttui nopeasti moderniksi nykykieleksi, latinasta tuli Caesarin aikana se kieli jota jälkeenpäin pidettiin esikuvallisena normina. Tämän tajusin vasta nyt.

Toinen minua hämmästyttänyt seikka oli, että meritaistelunäytöksiä pidettiin umpimaalla useita, siis ei ainoastaan Colosseumissa vaan muuallakin. Oliko siis todellakin kaivettu valtavia altaita niitä varten, jotta oikeat laivantapaiset voivat siellä kellua? Olisiko niistä enemmänkin tietoa?

Ja kolmas yllätys, jonka minun kylläkin olisi pitänyt jo tietääkin, oli se määrä Caesar-näytelmiä jotka edelsivät ja seurasivat Shakespearen näytelmää, ja siinä yhteydessä myös niiden poliittiset kytkennät ja monentapaiset asetelmat.

Muun muassa nämä kohdat uudessa Caesar-kirjassa herättivät uteliaisuuttani, ja niistä ehkä joskus vielä ehdin kaivaa esille uusiakin tietoja.

En ole ehtinyt lukea kirjan arvosteluja. Oletan että monilla voisi niistä olla kaikenlaista sanottavaakin, sekä sisällön että koostumuksen osalta. Toivottavasti lähi-ihmisilläni on tähän omaa sanottavaa - ja korjattavaa.

Kummituksiin ei tarvitse uskoa - mutta havainnoista voi silti olla kiinnostunut

[Taannoisen Sääksmäen Voipaalassa käydyn keskustelun vuoksi julkaisen 20.10.2010 kirjoittamani blogijutun uudelleen] 

"Uskovat varmaan myös joulupukkiin ja kummituksiin"... Tähän tapaan kulkevat useat uskontoa vähättelevät ja uskovaisten suunnatonta tyhmyyttä pilkkaavat nettikommentit. Tokihan tästä lauseesta voi aistia 7-vuotiaan katkeran raivon ("Ei ole mitään joulupukkia!"), mutta myös isojen ihmisten puheisiin kohdistetun toivorikkaan luottamuksen ("Eihän kummituksia ole olemassakaan!"). Argumenttina tällainen ei välttämättä osoita kovin syvällistä ajattelukykyä - se 7-vuotias on katkerasti näkyvillä, haluttiin tai ei.

Ajatusta voi kehitellä kyllä pitemmällekin. "Mitään yliluonnollista ei ole olemassakaan!", sanovat - mutta entä jos jokin kummallinen tapahtuma onkin sitten luonnollinen? Muuttaako se jonkin merkillisen tapauksen tuiki arkipäiväiseksi mitättömyydeksi, jossa ei ole mitään kummastelun aihetta? Yhdellä tapaa katkera ja pettynyt 7-vuotias on kyllä oikeassa: hänen oma kuvitelmansa pukista oli ollut selvästi väärä. Mutta toisella tapaa joulupukki on hyvinkin olemassa, ja ellei olisi (ajattelee 7-vuotiaan isä), hänet olisi pikaisesti keksittävä.

Jumalan tai jumalien olemassaolon kohdalla tämä 7-vuotiaan ongelma käy yhäkin selvemmäksi. Itse asiassa Jumalan määritelmään jo kuuluu, että hän tai se on ymmärryksen tuolla puolen, eikä antaudu määriteltäväksi. Henkilö joka väittää, ettei Jumalaa ole, on sikäli ehdottomasti oikeassa, että hänen kuvittelemaansa olentoa todella ei liene olemassa. Tuskin myös sellaistakaan Jumalaa, jonkalaista hän kuvittelee toisten kuvittelevan. Mutta näin pitkälle tultaessa huomataan äkkiä, että tämä jumalankieltäjä ei ole vielä sanonut itse aiheesta oikeastaan mitään, ei siinäkään tapauksessa että hän äkkäisi virheensä ja määrittelisi "Jumalan" miksi tahansa kuviteltavissa olevaksi olioksi. Jo muinoin ymmärrettiin, että ihmisen jumala on ihmisen näköinen, härän jumala härän näköinen...

Kummitusten osalta asia ei olekaan yhtä yksinkertainen. Meidän ei oikeastaan tarvitse edes tuhlata aikaa "yliluonnollisen" määrittelemiseen. Voimme aivan yhtä hyvin lähteä siitä, että kummittelulle on luonnolliset syyt, joko fyysisen ympäristön ilmiöt, harha-aistimukset - tai että kummitukset ovatkin jotenkin luonnollisia olioita. Kummitushavaintoja on ollut niin runsaasti joka puolella ja kaikkina aikoina, ja näitä kokemuksia on hyvin monesti myös ollut jakamassa useita toisistaan riippumattomia henkilöitä, että ajatus kummituksista on syytä ottaa hiukan vakavammin kuin on ollut tapana.

Voipaalan kartano Sääksmäen keskiaikaisen kirkon ja Rapolan suuren muinaislinnan välimailla on ollut eräs kummitteluhavaintojen keskuksista Hämeen sydämessä. Voipaalassa on esiintynyt kahdenlaista kummittelua. Harmaa- tai ruskeapukuisesta naisesta on ollut havaintoja ainakin 1900-luvun ensi vuosista lähtien, mutta paljon yleisempiä ja laajempien havaitsijajoukkojen koettavissa ovat olleet jonkinlaiset riitelevien ja kolistavien ihmisjoukkojen äänet suuren puurakennuksen sisällä. Näistä asioistahan ei luonnollisesti paljon puhuta; kukapa haluaisi itselleen hörhön ja höynäytettävän maineen? Mutta tiedän, että lukemattomat talossa työskennelleet ihmiset ovat kokeneet merkillisiä tuntemuksia niin menneinä aikoina kuin nykyäänkin, ja ainakin kahdessa eri tapauksessa osallisena on ollut koira, jonka käyttäytyminen molemmilla kerroilla oli kertomuksen mukaan vähintään erikoinen.

Kartanon suuri puinen päärakennus kätkee alleen ainakin kahden aikaisemman päärakennuksen jäänteitä, ja sen seinäpanelien alla kulkee ilmavirta läpi talon. Laaja eteläfasadi kuumenee auringonpaisteessa, pohjoisfasadi pysyy varjossa ja viileänä. Rakennuksessa on näinollen erinomaisia mahdollisuuksia äänien ja kolinan syntyyn. Mielenkiintoinen ja paikalla tutkimaton on infraäänien, alle 20 hertzin matalien taajuuksien mahdollinen osuus. Netissä kerrotaan monista kokeista 18 ja 17 hertzin taajuuksilla, jotka kuulemma ovat tuottaneet sekä harhanäkyjä että yleistä ankeuden tunnetta.

Minusta olisi varsin outoa kuitata näin runsaasti "kummittelu"materiaalia synnyttänyt historia ylimielisellä tuhahduksella. Jotakin kartanossa tapahtuu, olipa se sitten "luonnollisesti" ja fysikaalisesti selitettävissä, tai jättääpä vaikka pienen pienen mahdollisuuden tulkita itse kummittelukin jotenkin "luonnolliseksi". Ihminen on kautta historian pruukannut olla hiukan enemmän oikeassa siinä minkä hän myöntää ehkä mahdolliseksi, kuin siinä minkä mahdollisuuden hän ehdottomasti kieltää.

Tämän kaiken sanoin väittämättä kuitenkaan itse asiasta yhtään mitään.

Lisäys 16.11.2025: 

Eräällä televisiokanavalla esitetään "Aavedokumentteja" jotka ovat täydellistä humbuugia, samaa sarjaa Dänikenin, af Grannin tai muiden ufohuijarien faabelien kanssa.

Kuva Voipaalasta: Laura Uimonen

Mahtavaa on kun mahtavasti huudetaan

Muinoin, viime vuosituhannella istuin bussissa matkalla naapurikaupunkiin. Se reissu jäi mieleen niinkuin paraskin teatterielämys. Edessäni istui iäkäs rouva, ja hänen vierellään nuori tyttö, ehkäpä tämän lapsenlapsi. Ja rouva puhui herkeämättä koko puolituntisen matkan ajan, taukoa pitämättä. Tyttöparka toisteli välillä tuskastuneesti ”joo” tai ”niin”.

Mutta mitäpä iäkäs mestaripuhuja sitten monologissaan sanoi? Hän selosti kovalla äänellä ikkunasta avautuvaa liikkuvaa näkymää, langalla istuvia tai lentoon lehahtavia lintuja, pellon takana vilahtavia taloja, vastaan tulevia busseja ja kuorma-autoja, ja jos mitään kerrottavaa ei hetkeen löytynyt, hän muisteli jotain arkipäiväistä sattumaa. Jokainen muistelus jäi kesken, sillä tuota pikaa ikkunasta taas vilahti jotain selostettavaa.

Vanhan rouvan selostukseen ei liittynyt arveluita tai pohdintoja, linnut olivat ”joku lintu”, vastaantulijat olivat ”joku auto”, ja arjen muistumat olivat yleensä pahoittaneet mieltä noin yleisesti, yksityiskohtia sen tarkemmin kuvaamatta.

Tapaus tuli taas mieleen, kun selasin television tarjontaa. Kaikki mitä sillä on tarjottavanaan, se yritetään tarjoilla niin että koukku tarttuu katsojaan parin sekunnin vilkaisun ansiosta. Kaikki mitä ruudussa häälyy on mahtavaa, mahtavan hauskaa, mahtavan järkyttävää, mahtavan hämmästyttävää, mahtavan tunteellista, mahtavan ainutlaatuista, sanalla sanoen mahtavan mahtavaa.

Ja jälkeen päin joku toteea tästä kaikesta että ”mahtavan yhdentekevää”. 

Kyynelet valuvat, kun porukka näkee mökillään heille rakennetun ennätyskokoisen terassin tai pation. Kyynelet valuvat kun haastateltava kertoo miten pahasti hänelle kerran sanottiin. Kun meille kerrotaan että nyt tulee hauskaa, me huomaamme sen jopa itse, koska esiintyjät hekottelevat hervottomasti ja möläyttelevät yhtenään jotain toistensa päälle. Kun juontajat valmistelevat meitä urheiluotteluun, meille näytetään tunnelman kohottamiseksi Virénin juoksuja tai Mörkö-Anttilan sisäänvetoja. Ja sitten käy niinkuin käy.

Formulat ajavat jonossa kierros toisensa jälkeen, mutta selostaja huutaa kuin hengenhädässä, sillä jokuhan voi aina kohta singota päin reunamuuria. Maratoonarit jolkottavat loputtomia kilometrejä, mutta selostaja ei saa pitää taukoja, sillä joku siellä peräjoukoissa saattaa juuri saavuttaa johtajaa sekunnilla.

Hysteriaa teeskentelevä juontaja voi turvallisesti käyttää ilmaisua ”Kaikkien Aikojen”, sillä eiväthän ihmiset muista mitään, ja jos muistavatkin jotain, eivät kykene suhteuttamaan niitä häälyileviä muistojaan mihinkään.

Valtava ristiriita on liikkuvan kuvan ja selostuksen välillä. Kuva ei välttämättä juurikaan muutu, eikä kerro paljonkaan, mutta äänellä yritetään peittää sitä tapahtumattomuutta. Ihmiset eivät yleensä osaa lukea kuvaa, vaan se pitää heille selittää. Tapahtuvaa on myös syytä selostaa, että pölhönä tuijottava katsoja ymmärtää, miten tämä on hauskaa tai tunteellista tai järkyttävää. Ja mahtavaa. Taustalla tekoäly laskee hiljaa minuutteja ja rahaa. Se vasta onkin mahtavaa, jos sen tajuaa.

Niin. Show-isäntä huutaa joka viikko että ”tästä tulee mahtava ilta!”, vaikka osallistujat, ne samat näyttelijät jotka esiintyvät kaikissa mahtavan hauskoissa ohjelmissa, yrittävät epätoivoisesti sanailla jotain triviaalia hölinää melkein pari tai jopa kolmekymmentä minuuttia. Se ”Mahtava Ilta” voi toki tuntua kokonaiselta illalta, kun harmistunut katsoja yrittää lievittää harmiaansa jollakin ihan muulla. Vaikkapa kirjoittamalla tympääntuneenä blogia.

Näin meitä vedellään. Ja suurin osa meistä pitää sitä mahtavana.

Theseuksen laiva, isän kirves ja Kioton temppeli

Mainitsin edellisessä jutussani muinaiskreikkalaisesta Theseuksen laiva -nimisestä paradoksista näin:

Theseuksen laivaan vaihdettiin puuosia sitä mukaa kuin niitä kului, mutta siitä kerrotaan vain jotta voitaisin väitellä oliko laiva oikeasti enää Theseuksen laiva, vai joku uusi purtilo. Vähemmän kiinnostaa se voiko sillä vielä purjehtia.

Kreikkalaiset arvelivat muinoin, että Ateenan perustaja Theseus eli noin 1200-luvulla (eKr.), ja silloin Ateenassa todellakin oli jo asutusta. Plutarkhos kirjoitti tästä paradoksista näin:

»Laivassa, jolla Theseus ja Ateenan nuoret palasivat Kreetalta, oli kolmekymmentä airoa, ja ateenalaiset säilyttivät sen aina Demetrios Faleronlaisen aikaan saakka. He poistivat vanhat lankut kun ne lahosivat, ja laittoivat tilalle uutta ja vahvempaa puuta, niin että laivasta tuli filosofien käyttämä esimerkki, koskien loogista kysymystä asioiden muuttumisesta; yksien katsoessa, että laiva pysyi samana, ja toisten väittäessä, ettei se ollut sama.»

Wikipedian suomalaisessa versiossa on Theseuksen laivasta herkullinen artikkeli, josta tämäkin sitaatti on peräisin. Siinä mainitaan muitakin samantyyppisiä paradokseja, kuten Herakleitoksen joki ("Et voi astua kahdesti samaan jokeen, uudet vedet siinä jo virtaavat!"), tai Isoisän kirves ("Tämä on isoisäni kirves, isäni asensi siihen uuden varren, ja minä siihen uuden terän"), mutta merkittävintä mielestäni on se mitä kirjailija Douglas Adams tästä kertoo kirjassaan Last Change to See (1990):

»Muistan, kuinka kerran Japanissa, kun olin ollut katsomassa Kinkaku-ji -temppeliä Kiotossa, olin jotakuinkin hämmästynyt siitä, kuinka hyvin se oli selvinnyt ajan kulumisesta, sillä se oli rakennettu alun perin neljännellätoista vuosisadalla. Minulle kerrottiin, ettei se ollut säilynyt lainkaan hyvin, koska se oli tosiasiassa palanut maan tasalle kahdesti tällä vuosisadalla. ”Eli se ei ole alkuperäinen rakennus?”, kysyin japanilaiselta oppaaltani.

”Tietysti se on”, hän väitti, yllättyneenä kysymyksestäni.
”Mutta se on palanut maan tasalle?”
”Kyllä.”
”Kahdesti.”
”Monesti.”
”Ja rakennettu uudelleen.”
”Tietysti. Se on merkittävä ja historiallinen rakennus.”
”Jossa on kokonaan uudet rakennusaineet.”
”Tietysti. Se paloi maan tasalle.”
”Joten kuinka se voi olla sama rakennus?”
”Se on aina sama rakennus.”

Minun oli pakko myöntää itselleni, että tämä oli itse asiassa täysin rationaalinen näkökulma. [...] Rakennuksen idea, sen tarkoitus, sen suunnitelma, ovat kaikki muuttumattomia ja muodostavat rakennuksen olemuksen. Alkuperäisten rakentajien tarkoitus säilyy. Puu, jolla suunnitelma toteutetaan, lahoaa ja korvataan tarvittaessa. Liiallisen huomion kiinnittäminen alkuperäisiin rakennusaineisiin [...] johtaa epäonnistumiseen siinä, että näkisi elävän rakennuksen itsessään.»

Adamsin viimeinen virke on minusta aivan erinomaisesti ajateltu.

Kuvassa Theseus mielipuuhassaan, kun purjehtimasta pääsi.

Kun isä osti sen lampun, joka vieläkin olisi voinut palaa

Vanhaan aikaan meille opetettiin, että meidän tuli säästää. Vähät pennoset oli hyvä tallettaa jonnekin pahan päivän varalle. Ikkuna saattoi särkyä, kengät hajota, tai taloa piti korjata. Sitten tulivat pankit. Kannatti tallettaa rahoja sinne, siitä sai jopa hiukan korkoakin.

Pankit kasvoivat, ja ne alkoivat lainata rahaa korkoa vastaan. Siinä sivussa pankkiiritkin ottivat vaivanpalkkaa, ja hekin alkoivat vaurastua. Heidän avullaan yrittäjät perustivat tuotantolaitoksia, ja alkoivat myydä ihmisille sekä tarpeellista että myös tarpeetonta tavaraa. Ihmiset ovat sellaisia, että jos ylimääräistä rahaa sattui olemaan, kaikenlaista ylimääräistäkin rompetta teki mieli ostaa.

Kun tekniikka ja tiede kehittyivät, syntyi monenlaista hyödyllistä ja elämää helpottavaa laitetta. Keksittiin vaikkapa hehkulamppu, jolla valaistiin huoneita ja teitä. Kun talot oli valaistu, huomattiin hankala seuraus: kaikilla oli jo lamppu, eikä uusia ostettu enää samalla tavalla. Keksittiin näppäriä keinoja lyhentää hyödykkeitten käyttöikää.

Shelby Electronics -yhtiön Chaillet-lamppu sytytettiin vuonna 1901, ja se palaa yhä. Eihän tuo käy! Minä ostin uusioperheelleni vuonna 1979 Siemens Siwamat -pesukoneen, joka toimi hienosti yli 40 vuotta. Sitten siitä alkoi kärytä ns. sähkön hajua, mikä merkitsi että johdot olivat kulumassa puhki. Mutta sitä ei voinut enää korjata, niin vanhoihin koneisiin ei mitenkään enää voinut saada sopivia osia. Taitava sähkömies olisi epäilemättä pystynyt laitteen korjaamaan, mutta se ei käytännössä enää ollut mahdollista. Mainiosti toiminut hyödyllinen ja kestävä laite, mutta kaatopaikalle se joutui.

Theseuksen laivaan vaihdettiin puuosia sitä mukaa kuin niitä kului, mutta siitä kerrotaan vain jotta voitaisin väitellä oliko laiva oikeasti enää Theseuksen laiva, vai joku uusi purtilo. Vähemmän kiinnostaa se voiko sillä vielä purjehtia.

Kaikki ne jotka työskentelevät tietokoneitten avulla tietävät, miten heidän on muutaman vuoden välein ostettava uusi kone, kun ohjelmat "eivät enää tue" näitä vanhoja koneita. Windows 7 oli hämmästyttävän hyvä ohjelma, ja sillä voisi tehdä yhä suurinta osaa siitä mitä sillä muinoin mainiosti tehtiin. Windows 10 lopetettiin, ja miljoonittain koneita on nyt taas ostettava.

Vanhat ohjelmat eivät enää toimi, vanhoja tiedostoja ei voi enää lukea. Tämä hinta maksetaan siitä että talous pyörii yhä kovemmilla kierroksilla. Tänään säästäminen on ongelma, suoranainen katastrofi. Rahat liikkeelle, muuten lama iskee! "Älä mieti! Osta heti!". Ja reklaamit huutavat: tänään on värinvaihtokuukausi! Lasit ja koneet, vaatteet ja seinät vaativat uutta piristystä! Ethän ole pudonnut luuserien ja ajastaanpudonneitten joukkoon!

Vieläkö käytät hankalia vehkeitä! Nyt kaikki on helppoa! Painat vain nappulaa, ja taivaan ihanuus putoaa kultasateena yllesi! Nyt sinulla on vihdoin aikaa tärkeämmälle, upota vaikkapa lifestylen kiehtovaan maailmaan! Stiiknafuulia!

Ennen piti työvälineet valmistaa itse. Piti tietää mistä ne oli paras tehdä, ja miten. Näitä välineitä sitten käytettiin kokemuksen tukemana, piti yhä tietää mitä piti tehdä, ja miten. Piti käyttää ihmisaivoja, joiden avulla elämä jatkuvasti parani. Tänään kaikki mitä pitää osata on nappulan painallus, kaiken muun hoitaa automatiikka. Aivoja ei enää tarvita. Harakka ja jopa aivoton limasieni osaa tämän jo helposti.

Aldous Huxley on dystopian kirjoittajana parempi kuin Orwell. Jälkimmäinen pakotti ihmiset kaameihin oloihin, Huxley ja Wells osoittivat että ihmiset tekevät sen vapaaehtoisesti ja riemuissaan. "Uljaassa maailmassa" nautiskellaan somaa, ja Wellsin aikamatkailija toteaa miten joutilas lifestyle-väki, Eloi, on taantunut vajaaälyiseksi somaksi eliölaumaksi.

Historiassa moni edistyskehitys on tapahtunut katastrofien kautta. Tänään meitä odottaa kaikkien katastrofien huippu, josta voi olla mahdotonta palautua johonkin uuteen ja parempaan. Ihminen oli sivilisaation rakentajana ehkä vielä aivan liian typerä.

Järjestys se olla pitää - vai pitääkö?

 

Otin tässä iltapillerin, ja vilkaisin pakkausta. Minua huvitti. Isävainajani ja monet tuttavanikin saattaisivat tästä järkyttyä. Olen irrottanut pillerin mistä sattuu, missä kohdassa peukalo milloinkin sattui olemaan. Mutta eihän näin saa tehdä! Pillerit on otettava järjestyksessä! Ja kaikki muukin tässä elämässä on tehtävä oikeassa järjestyksessä, ja kunnollisesti! Muuten ei kunnian kukko laula, eikä taivaaseenpääsystä ole varmuutta.

Kunnianarvoisa isäni oli kunnon kamreeri. Hänen tilinsä olivat aina tarkoin laskettuja, summat täsmäsivät, ja paperit olivat järjestyksessä. Hän tiesi miten asioita pitää tehdä. Kun luin yliopiston tenttejä, tein sen usein sängyssä. Ei tällä tavalla opiskella, hän kauhistui, tenttiä luetaan pöydän ääressä ja selkä suorassa. Ska man plugga, så ska man minsann plugga!

Mutta jo lapsena havaitsin, että maailmassa ei juuri ole asioita joita ei voisi tehdä lukemattomilla erilaisilla tavoilla. Myöhemmin huomasin, että laskutikkuinsinööri ilmoitti että 2 + 2 on noin neljä. Tällä tarkkuudella on tehty tänäkin päivänä pystyssä pysyneitä terässiltoja. Ja myöhemmin totesin, että fraktaalimatematiikassa eivät riitä kaksi tai kolme ulottuvuutta, vaan ulottuvuuksia voi olla esimerkiksi 2,75. Kaiken lisäksi loogikot ovat kiinnostuneita sumeasta logiikasta, jossa ei riitä että jokin on 0 tai 1, tosi tai epätosi.

Nyt pitkän elämäni lopuilla olen huomannut, että sen kulkua on ohjaillut mitä suurimmassa määrin improvisointi. Jos olisin tosijärjestyksen ystävä, olisin varmasti tiennyt miten saisin menestystä ja vaikutusvaltaa. Jos olisin maalari, ja huomaisin että latomaalaukset tekevät hyvin kauppansa, olisin lopun  ikäni tehnyt latomaalauksia. Olisin Se Latomaalari - ja minulla olisi helkkarin tylsää.

Aina kun jouduin tekemään jotain aivan uutta, en ryhtynyt tekemään suuria suunnitelmia, enkä yösydännä joutunut tuskailemaan tulevaisuutta. Tiesin, että tarkat suunnitelmat harvoin toteutuvat niin kuin oli ajateltu, ja että aina voi tulla jotain yllättävää. Olin yleensä siis lähinnä utelias, ja mietin että saas kattoo ny. Yleensä kaikesta selvittiin suhtkoht kuivin jaloin.

Tällä huikentelevaisella tavalla tästä elämästä on selvitty ehkä vähän helpommalla tavalla. Joitakin turhia murheita on ehkä vältetty. Ja kun vielä on tajunnut, että sellaisista asioista on turhanaikaista tuskailla joihin itse ei voi vaikuttaa, jää voimia tehdä jotain niille asioille jotka ovat oikeasti valinnaisia.

Siispä yhä otan pillerin mistä kohdasta satun. Minulla on silmät päässä, ja näen kyllä montako on jäljellä. Älkää huolehtiko, ja relatkaa itsekin.

Vielä oikeasta ja vasemmasta

Palaan aikaisempaan pohdiskeluuni oikea-vasen-asetelmasta. Huomasin että Aikakauskirja Duodecim on tehnyt pikku tutkimuksen aiheesta vuonna 2002. Siinä todettiin kansainvälisten tutkimuksien mukaan, että ihmisistä on oikeakätisiä 90%, -jalkaisia 80%, -silmäisiä 70% ja -korvaisia 60%. Mutta todettiin myös, että ”vain yksikätinen ihminen on täydellisesti vasen- tai oikeakätinen”. Todettiin myös, että vasenkätisyys on vain vähäisessä määrin perinnöllistä. Syytä ei tiedetä.

Duodecim teki pienen tutkimuksen 60 henkilön otannalla. Siitä kävi ilmi mm., että

Oikeakätinen kirjoitus 85/15

Lusikalla syönti 87/13

Pallon heitto 88/12

Peukalo päällä kädet ristissä 45/55(!)

Päällimmäisenä käsivarret puuskassa 48/52(!)

Kivääri oikealla poskella 87/13

Potku oikealla jalalla 97/3

Kummalla jalalla ponnistus 55/45(!)

Housut jalkaan ensimmäisenä 58/42

Kumpi jalka päällä jalat ristissä 73/27

Kummalta puolelta käännyt kun takaa kutsutaan 45/55(!)

Ponnistusjalka ja potkaisujalka ovat minun mielestäni kaksi eri asiaa. Kun potkaiset ihmistä tai esinettä, aktiivinen toimija on se joka potkaisee, ponnistava jalka on sen toiminnan tuki. Jos hyppäät pituutta, se ponnistava jalka on edelleen tukena, ja se aktiivinen jalka sojottaa eteen päin. Merkillistä, että prosenttiluvut ovat niin erilaiset.

Työntäessäni takin päälle työnnän kuta kuinkin aina vasemman käden ensin. Mutta silloinkin se oikea käsi hallitsee itse toimenpidettä, ja sen työntäminen omaan hihaan on vaikeampi suoritus. Kun työnnän oikean jalan housuun ensin, hallinta osoittaa selvästi että ”vaikeampi” osasuoritus on se ratkaiseva, ja vasen työnnetään sitten siihen jäljelle jääneeseen lahkeeseen.

Kun sinua kutsutaan selän takaa, ja käännyt vasempaan, se muistuttaa minua muinaisesta ajasta jolloin takaa voi tulla uhka. Silloin se oikea parempi käsi on valmis puolustamaan taikka hyökkäämään. Hupaisaa on todeta miten vanhojen linnojen tornien portaat melkein aina kääntyvät ylös oikealle. Oikeakätiset puolustajat voivat sohia aseillaan paljon laajemmin kuin hyökkääjät.

En tiedä, todistaako molempikätisyyden puolesta vai vastaan, että voin helposti kirjoittaa vasemmalla kädellä peilikirjoitusta, ja täsmälleen omalla käsialallani. Siitä kärsivät muinoiset oppilasparkani aina silloin tällöin, mutta asiaan liittyi silloin aina myös asiallinen opinnollinen keskustelumahdollisuus. Eihän oikea opettaja toki koskaan pelleillyt, vaan oli syvällinen pedagogi!

Se, että Leonardo da Vinci kirjoitti peilikirjoitusta, on usein tulkittu hänen vasenkätisyytensä todisteeksi. Minusta se osoittaa pikemminkin, että hän oli molempikätinen. Muutenhan hän olisi kirjoittanut "oikein" päin. Mutta Leonardo oli ovela.